Me Naiset julkaisee uudelleen kiinnostavimpia juttujaan. Tämä on yksi niistä.
Aamu alkaa aina samalla tavalla. Ensin opettaja sanoo sanat: ”Camilla, nouse ylös ja mene käytävään”. Sitten Camilla istuu tyhjällä käytävällä ja odottaa. Aamunavauksen jälkeen päivässä saattaa olla vielä lisää yksinäisiä hetkiä hiljaisuudessa. Kouluikäisenä Camilla Nissinen ei koskaan osallistunut uskonnon opetukseen, ruokarukouksiin tai esimerkiksi jouluun, äitienpäivään tai vappuun liittyville tunneille.
– Muistan kouluista parhaiten käytävät. Niillä istuin ja odotin, että kivat jutut loppuvat ja minut kutsutaan takaisin luokkaan, Camilla muistelee.
Aina niin ei käynyt, vaan opettajat unohtivat Camillan istumaan koko tunniksi luokan ulkopuolelle. Sillä ei oikeastaan ollut merkitystä, sillä leima oli lyöty jo päivän ensimmäisinä minuutteina.
– Jokainen aamuni lähti liikkeelle niin, että minut merkittiin erilaiseksi. Luokkakavereilleni muistutettiin, että tuo on se pikkuisen outo tyyppi.
– Se nolotti, mutta samalla koin huonoa oloa nolostumisestani. Minunhan olisi pitänyt lähteä luokasta aina pystypäin ja selkä suorassa. Ylpeänä siitä, että palvon Jehovaa ja olen siksi erilainen.
”Jos toimit väärin, saatana ja demonit tulevat siitä onnellisiksi.
Ovelta ovelle kuusivuotiaana
Jehova tarkkailee. Sen ajatuksen Camilla omaksui jo hyvin pienenä, ja se seurasi häntä pitkälle aikuisuuteen.
– Jehovan todistajien perusnäkemys on, että kaikki tekosi joko ilahduttavat tai pahoittavat Jumalan mielen. Ja jos toimit väärin, saatana ja demonit tulevat siitä onnellisiksi. Herkkänä lapsena koin sen hyvin raskaasti. Mietin jatkuvasti, miten toimin ja mitä sanon, etten vahingossakaan tuota häpeää Jumalan nimelle.
Pelko väärin tekemisestä tuli lapsena uniin. Camilla näki toistuvasti painajaisia siitä, miten demonit hyökkäävät hänen kimppuunsa ja Jehovien odottama harmageddon eli viimeinen sota Jumalan ja ihmishallitusten välillä alkaa.
”Päällimmäisenä muistan lapsuudesta ulkopuolisuuden tunteen lisäksi pelon.
– Uskonto antoi minulle hyviä elämänarvoja, kuten rehellisyyttä ja lähimmäisenrakkautta, mutta päällimmäisenä muistan lapsuudesta ulkopuolisuuden tunteen lisäksi pelon. Siihen aikaan Jehovan todistajat keskustelivat paljon demoneista. Meille lapsille ne olivat kummitusjuttuja, joihin aikuisetkin uskoivat.
Camilla aloitti Jehovan todistajille tyypillisen ovelta ovelle -työn vanhempiensa mukana jo kuusivuotiaana. Silloin se tuntui hänestä hyvältä, mutta tunne muuttui, kun ikää tuli lisää. Maaseudulla oven saattoi hyvinkin avata ympäripäissään oleva talon isäntä tai vihainen ja huutava emäntä.
– Ne tilanteet olivat uhkaavia ja pelkäsin niitä. Halusin kuitenkin kasteelle jo 9-vuotiaana, ja seurakunnan vanhimmat katsoivat minun olevan riittävän kypsä ymmärtämään sen merkityksen. Mutta en mitenkään sen ikäisenä voinut ymmärtää, millaiseen järjestöön liityin.
”Tuntuu, että sairastamiseni vuoksi heitin elämästäni ison osan hukkaan. Toisaalta kokemukseni ovat tehneet minusta armollisemman ihmisen”, Camilla Nissinen pohtii.
Kaste tarkoittaa Jehovan todistajille merkityksellistä sitoutumista uskontoon ja siirtymistä Jehovan todistajien täysivaltaiseksi jäseneksi.
– Olin hyvin toivottu ja odotettu lapsi, ja lapsuudenperheeni oli tiivis. Halusin kasteelle, jotta pääsisin vanhempieni kanssa paratiisiin.
Lukion filosofian ja psykologian tunneilla Camillalle alkoi välillä tulla kriittisiä ajatuksia omaa uskontoa kohtaan. Hän kuitenkin sivuutti ne, sillä oli jo päättänyt aloittaa lukion jälkeen ”tienraivauksen”. Hyvällä ylioppilastodistuksella olisi päässyt moneenkin opiskelupaikkaan, mutta 19-vuotiaan Camillan muuttokuorma vei kohti pientä lappilaista paikkakuntaa, jossa hän ei koskaan aiemmin ollut käynyt. Tavoitteena oli tehdä osapäivätöiden lisäksi saarnaamistyötä 70 tuntia kuukaudessa.
– Halusin tehdä asiat oikein ja Jumalaa miellyttävällä tavalla, mutta tulinkin vain koko ajan ahdistuneemmaksi ja surkeammaksi. Lapissa myös syömishäiriöni levähti käsiin.
Onko maailma sittenkään paha?
Mekko ei mene vyötäröstä kiinni. Camilla on 14-vuotias, ja iso hengellinen juhla, konventti, on vain parin viikon päässä. Vaikka mekko on hankittu jo vuoden takaiseen konventtiin, Camilla tekee päätöksen. Mekon on mahduttava.
Kahden viikon päästä hän seisoo konventtisalissa mekko päällään. Painonpudotus on onnistunut. Ja nyt hän tietää, miten se tehdään.
– Aloin jättää aterioita välistä ja piilottelin ruokaa. Se oli ensimmäinen kokeiluni laihduttamisesta, Camilla muistelee.
Hän kuvaa olleensa nuorena syömishäiriöisen stereotyyppi: kiltti ja perfektionisti.
– Uskonto määritti, miten voin elää ja mitä saan ajatella. Ulkoa päin annettiin niin paljon, että minun piti saada jostain hallinnan tunnetta. Aloin hakea sitä ruualla.
”Olin laihtunut niin paljon, että vanhempani pelkäsivät minun kuolevan.
Lapissa kukaan ei enää ollut näkemässä, kuinka vähän Camilla söi. Syöminen tai syömättä jättäminen muuttui entistä enemmän tunteiden hallinnaksi.
– Söin itseni ääriä myöten täyteen ja oksensin. Se helpotti hetkellisesti pahaa oloa, tyhjensi mielen täysin. Minulle alkoi tulla riippuvuussuhde sairauteeni. Tarvitsin sitä pitääkseni mieleni kasassa.
Kun Camilla tuli puolen vuoden päästä käymään Lapista kotona, hän joutui ensimmäisen kerran sairaalahoitoon.
– Olin laihtunut niin paljon, että vanhempani pelkäsivät minun kuolevan, jos lähden takaisin.
Ensimmäinen sairaalajakso kesti kahdeksan kuukautta, ja sen jälkeen Camilla aloitti opettajaopinnot Joensuussa. Ne katkesivat nopeasti seuraavaan seitsemän kuukauden sairaalahoitoon. Hän ehti kuitenkin tutustua opiskelukavereihinsa ja huomata, että moni vaikutti tyytyväiseltä elämäänsä.
– Minulle oli opetettu, että seurakunnan ulkopuolinen maailma on paha. Siellä olevat ihmiset saattavat näyttää onnellisilta ja vaikuttaa kivoilta, mutta eivät oikeasti ole sitä. Kun vietin opiskelukavereideni kanssa aikaa, silmäni avautuivat.
– Samaan aikaan osa Jehovan todistajien opetuksista, kuten uskosta eronneiden karttaminen, alkoi tuntua henkiseltä väkivallalta. Minua ahdisti myös uskonnon autoritäärisyys.
”Pitkät ja rankat hoidot eivät toimineet, sillä koskaan ei päästy sairauteni alkusyyhyn: siihen, miksi minulla on niin vaikeaa olla.
Toisen pitkän sairaalajakson jälkeenkin Camilla oli sairaalassa muutamia kuukausien tehojaksoja. Hän on laskenut olleensa suljetulla osastolla 1,5 vuotta elämästään. Syömishäiriön akuutti vaihe kesti kahdeksan vuotta. Rinnalla kulki koko ajan henkinen ristiriita.
– Pitkät ja rankat hoidot eivät toimineet, sillä koskaan ei päästy sairauteni alkusyyhyn: siihen, miksi minulla on niin vaikeaa olla. Minulla oli voimakas kieltämisen vaihe. Olin sekä sitä mieltä, että en ole sairas, että sitä mieltä, ettei uskonnolla kuitenkaan ole mitään tekemistä sairauteni kanssa. Sellaista ihmistä on todella hankalaa hoitaa.
Camilla ei vieläkään odota, että paranisi syömishäiriöstä koskaan täysin.
– Vähintään kerran vuodessa minulle tulee ”apua, olen lihava” -kausi. Joudun tekemään todella paljon töitä, etten silloin ala laihduttaa.
Sitovampi kuin avioliitto
Tässä käy niin, että minulta lähtee henki. Niin Camilla ajatteli kirjoittaessaan kuusi vuotta sitten seurakunnan vanhimmille kirjettä, jossa kertoi haluavansa erota Jehovan todistajista.
– Pelkäsin sitä, että sairastun niin pahasti, että kuolen. Postitettuani kirjeen tulikin hetkellisesti aivan hirveä olo. Mutta hetken päästä tuli hyvin voimakas tyyneys. Olin viimein tehnyt ratkaisun, minun ei enää tarvinnut arpoa lähdenkö vai jäänkö.
Seurakunnan vanhimmat tekivät Camillan luokse vielä ”paimennuskäynnin”. Camilla harkitsikin eroa vielä muutaman kuukauden, mutta ei muuttanut mieltään. Seurakunnassa luettiin ilmoitus siitä, että hän ei ole enää Jehovan todistaja. Sen jälkeen kaikki seurakuntalaiset tiesivät, mitä nyt pitää tehdä: karttaa.
Camilla tiesi mitä odottaa, sillä hän oli toiminut itse aiemmin samoin, jos joku ystävä oli eronnut yhteisöstä. Jehovan todistajien mukaan karttaminen on rakkaudellinen auttamisjärjestely, jolla autetaan eronnutta ymmärtämään, että päästäkseen takaisin seurakunnan lämpöön on kaduttava ja käännyttävä.
Camillalla on paljon hyviä muistoja lapsuudestaan. ”Leffaillat, eväsretket ja lautapelit kuuluivat perusarkeemme. Äitini järjesti myös usein pieniä juhlia, joihin kutsuttiin koko seurakunta.”
Lohduttomin seuraus uskonnosta eroamisesta on, että usein eronnutta karttaa myös oma perhe.
– Hylkäämisen kokemus on absoluuttinen. Virallinen ohjeistus on täysin selkeä: erotettujen ja eronneiden kanssa ei olla tekemisissä. Heitä ei saa edes tervehtiä. Osa pitää perheeseen kuitenkin yhä yhteyttä, osan perhe hylkää kokonaan.
”Tiesin, että eron hintana voi olla kaiken menettäminen.
Nykyistä suhdettaan lapsuudenperheeseensä Camilla ei halua kertoa. Entiset lähimmät ystävät vaihtavat kadulla puolta, jos tulevat vastaan. Camilla sanoo, että Jehovan kaste on sitovampi kuin avioliitto.
– Harvalle käy niin, että erotessa avioliitosta kaikki ihmiset ympäriltä häviävät. Tiesin, että eron hintana voi olla kaiken menettäminen. Elinpiirini oli kutistunut vain seurakuntaan jo lapsena, sillä ulkopuolisten kanssa ei saanut ystävystyä.
– Lähtemisen kynnys on korkea, kun ei ole elämää, johon mennä. Toisaalta toisessa vaakakupissa oli mahdollisuus elää oman omatuntoni mukaista elämää.
Elämän ensimmäiset synttärit
Erokirjeen jälkeen elämästä tuli hyvin erilaista kuin Camilla oli pelännyt. Hän pääsi vihdoin sairauden oikeille juurille ja ymmärsi, että oli aina kokenut olevansa ulkopuolinen myös seurakunnassa: se erilainen tyttö, joka mieluiten luki ja opiskeli.
– Auttoi, kun sain yksinäisyyden, turvattomuuden ja arvottomuuden kokemuksiani purettua. En missään nimessä kokenut ihmeparantumista, mutta aloin löytää lempeyttä kehoani kohtaan. Pystyin laittamaan energiaani itseeni ja aloin rakentaa sitä, kuka olen. Millaiset ovat minun arvoni, jos kukaan ei määritä niitä? Mitä haluan elämältäni? Millaisen perheen tai työn haluan?
Vastikään Camillalta kysyttiin poliisilaitoksella passia hakiessa, milloin hänen vanhempansa ja sisaruksensa ovat syntyneet. ”Minulla ei ollut siitä aavistustakaan, ei edes vuodenajoista. Meillä syntymäpäiviä ei ollut.”
Vastaukset ovat tulleet eteen yksi kerrallaan. Ensin Camilla valmistui äidinkielenopettajaksi. Sitten hän alkoi seurustella nykyisen aviomiehensä kanssa. Nyt perheeseen kuuluu myös pieni tytär. Vielä joitain vuosia sitten Camilla ajatteli, ettei halua lainkaan lapsia.
– Ajattelin, että maailma on lapsen saamiseen liian paha, ja sen asian voi säästää paratiisiin. Nyt elän tässä hetkessä olevaa elämää. Suunta ei ole enää se, että sitten joskus paratiisissa, vaan nyt.
Kokemusten pohjalta syntyi myös kirja Meitä vastaan rikkoneet.
– Kirjan tarina on fiktiivinen, mutta siinä kuvatut tunteet aitoja. Kirjoittaminen oli haaveeni jo pikkutyttönä, ja toivon, että pystyn jatkamaan sitä.
Omalle tyttärelleen Camilla haluaa tarjota mahdollisimman avaran maailmankatsomuksen. Sellaisen, jossa ei ole jyrkkää tuomitsemista ja on aina lupa ihmetellä.
Oma historia tuo Camillankin eteen edelleen yllättäviä kysymyksiä. Viimeisin niistä on: kuinka järjestää syntymäpäivät yksivuotiaalle? Camilla ei koskaan ole ollut kenenkään syntymäpäivillä, ei edes omillaan, sillä Jehovan todistajat eivät vietä syntymäpäiviä. Myös joulut miehen perheen luona ovat edelleen hämmentäviä. Kuusen koristelu tai muiden odottama Joulupukin kuuma linja ovat hänelle täysin vieraita perinteitä.
– En kaivannut lapsena syntymäpäiviä tai joulua. Nyt kuitenkin huomaan, että olen elänyt suomalaisessa kulttuurissa, mutta silti irrallaan siitä, hän sanoo.
– Monessa asiassa olen tyhjä taulu. Aloitan aivan alusta.
Fakta
Camilla Nissinen
Vuonna 1988 syntynyt pedagoginen informaatikko. Koulutukseltaan äidinkielenopettaja.
Asuu Joensuussa. Perheeseen kuuluvat aviomies ja tytär.
Esikoiskirja Meitä vastaan rikkoneet (Tammi) ilmestyi vuonna 2022.
Haastattelu on julkaistu aiemmin Me Naisissa elokuussa 2022.
