Tähän hetkeen olisi voinut myydä pääsylippuja. Sen verran värikäs show on meneillään kahvihuoneessa, jossa Armi Toivanen on hetkeä aiemmin syttynyt kertomaan opettamastaan näyttelijäntyön tekniikasta.
Armi tunnetaan parhaiten näyttelijänä, mutta opettaminen on tullut sen rinnalle isoksi osaksi työtä. Juuri nyt mielikuvitteellisella lavalla on eräänlainen hybridi noista ammateista, kun Armi ensin intoutuu esittämään luennoitsijan arkkityyppiä – kädet puuskassa, keho vähän takakenossa ja ääni kireänä kailottaen – ja näyttää sitten, miten esitykseen saadaan läsnäolevaa ilmaisua.
– Äänessä on niin paljon mahdollisuuksiaaaa-haa-haa-haa, Armi todistaa ja venyttää uloshengitystään kuin laulaen vuoroin korkealle ja matalalle.
Armin demonstraatiota seuratessa alkaa naurattaa. Niin tunnistettavia ovat hänen kiteytyksensä puhujista, joita tapaamme kuvailla uskottaviksi ja vakuuttaviksi, vaikka oikeasti emme muistaisi puheen sisällöstä mitään ja kuunnellessakin on tehnyt mieli vain piirtää ruutuja ja sotkottaa ne mustiksi.
Ehkä siksi Armin tunneille hakeutuu paljon muitakin kuin vain näyttelijäopiskelijoita. Hän vetää tunteja Teatterikorkeakoulussa, mutta opettaa yhtä lailla niin maanviljelijöitä kuin lääkäreitä olemaan paremmin läsnä, löytämään sosiaalista varmuutta ja nousemaan rennommin yleisön eteen.
Jarru päällä
Armi itse haki opettamastaan tekniikasta aikoinaan tukea uupumukseensa näyttelijäntyössään. Ulkoisesti kaikki oli ollut hyvin: rooleja oli riittänyt ja niistä oli sadellut kiitosta ja palkintojakin. Repussa oli jo suuri Putous-suosio ja kehutut elokuvat, kuten 21 tapaa pilata avioliitto, Päin seinää ja Elämältä kaiken sain. Silti Armi koki, että jotain oli pielessä.
Hän lähti opiskelemaan New Yorkiin ja vietti siellä kahteen otteeseen muutaman kuukauden jaksoja.
– Jokin työssäni oli off, ja tunsin polkevani paikoillani. Tiesin, että minulla oli osaamista, rohkeutta, röyhkeyttä ja onnistumisiakin, mutta oli myös tarve tuntea enemmän. Halusin varmistaa, että minulla riittäisi jatkossakin rohkeutta. Kaipasin työkaluksi tekniikkaa, johon nojata.
Armin on vaikea sanoittaa tarkkaan kaikkia noita senaikaisia, päänsisäisiä kelojaan. Vaikka suoritukset menivät muilla läpi, hän itse tunnisti vaikeuksia tekemisessään.
– Kun katsoin työtäni, se ei näyttänyt ulospäin samalta kuin mikä kokemukseni oli ollut tehdessä tai mihin olin pyrkinyt. Jokin epämääräinen jarru oli koko ajan päällä. Se tunne sai minut hakemaan lisää koulutusta.
Alun perin Armi lähti opiskelemaan Chekov-tekniikkaa, mutta löysi opettajansa, amerikkalaisen Scott Millerin, kautta myös tämän kehittämän Miller Voice Methodin. Milleristä tuli Armille ystävä ja oppi-isä, jonka työtä hän saa nyt jatkaa tahollaan Suomessa.
New Yorkissa keskustelukulttuuri taiteilijoiden kesken oli Armin kokeman mukaan henkisempää, ja siinä vaihdettiin luontevasti tietoja, kenellä shamaanilla kukakin kävi.
– Meille taas on tyypillisempää lähestyä asioita tekniikan ja konkretian kautta. Usein vasta koulutuksen edetessä huomataan, miten tekeminen muuttuu parantavaksi tai liikuttavaksi kokemukseksi. Rentouden ja täydellisen läsnäolon löytääkseen pitää mennä omia sisäisiä estojaan ja pelkojaan kohti.
Armi opettaa ilmaisutekniikkaa, jossa tekemiseen haetaan läsnäoloa ja rentoutta. Hänellä tapa on siirtynyt myös muuhun elämään ja olemiseen. ”Kun elää hetkessä ja peittelemättä mitään, oleminen on helpompaa.”
Puhutaanko hieman synkkyydestä?
Läsnäolon taito ja hetkessä eläminen näkyvät Armin elämässä muutenkin kuin vain ammatissa. Hän on pannut merkille, että opittu tekniikka on esimerkiksi auttanut laskemaan stressitasoa ja sietämään sitä ja vastoinkäymisiä paremmin.
Armi kokee ylipäätään, että kestää ja käsittelee synkkyyttä sujuvammin kuin moni muu. Siinä missä useimmat tuntevat jo väsyvänsä pitkän kriisiajan ahdistaviin uutisiin tai mieluiten sulkisivat korvansa niiltä, Armi oikein tutkii syntyjä syviä. Kaoottisessa ajassa se on hänen vahvuutensa.
– Minähän siis rakastan synkkyyttä ja voin levollisin mielin seurata ikäviä uutisia tai mähmätä, millaisella tolalla maailma on. En mene paniikkiin, kun liekkimeret jo hipovat ikkunoita, Armi viittilöi ulos.
– Minusta on kiinnostavaa pohtia asiayhteyksiä ja kenen etua jokin uutinen palvelee tai tutkia propagandaa ja sitä, miten historia toistaa itseään. Se ei millään tavalla saa oloani tuntumaan raskaalta.
”On varmasti hetkiä, joissa ajatellaan, kuka tuo synkkyyttä viljelevä akka on.
Armi lipuu nytkin herkästi pohtimaan, miksi valta ja vauraus ovat keskittyneet niin harvoille, miksi vallanpitäjiltä ei hänen mielestään oikeasti löydy tahtoa ilmastokriisin ratkaisemiseksi, miten monilla tavoin epätasa-arvo maailmassa näyttäytyy ja miten kaikissa meissä on myös pahuuden voimia. Hänen kanssaan keskustelut etenevät nopeasti niistä näistä syvyyksiin, epäkohtiin ja siihen, miten maailmantilanteen pitäisi muuttua.
Armin mielestä ratkaisu voisi löytyä simulaattorista, missä kuka tahansa pystyisi kokemaan maailman muiden kanssaeläjien näkökulmasta: millaista on olla pakolainen, uhattuna uskonsa takia, törmätä palkkaepätasa-arvoon tai elää vaikkapa kuukautiskipujen kanssa.
Mutta millaisen vastaanoton tällaisilla puheilla oikein saa?
– En minä nyt tietenkään joka tilanteessa tai kaikille ala tällaisia puhua, ja elämässäni on hirveästi myös hauskaa ja kevyttä ja rakkautta. Mutta on varmasti niitäkin hetkiä, joissa ajatellaan, että kuka tuo synkkyyttä viljelevä akka on tai olenko ihan pöpi. Minulle on ihan hemmetin sama, millaisena minut nähdään, Armi naurahtaa.
”Synkkyys on kiinnostavaa eikä sitä tarvitse pelätä.
– Minusta synkkyys on kiinnostavaa, eikä sitä tarvitse pelätä tai karttaa. Minulle sen tutkiminen on tietoista, ja kun mittani tulee täyteen, synkät aiheet voi laittaa syrjään omaan kansioonsa – että nyt olen mähmännyt tarpeeksi, seuraavaksi jotain kepeää. En minä jatkomenoisesti missään kauhussa vaella.
Hetki, jona ajattelu muuttui
Armi sanoo nuoresta asti olleensa herkästi tunnelmia aistiva tarkkailijaluonne ja sellainen, jolle ei ole ollut tyypillistä ihmeemmin haaveilla tai haihatella tulevia. Hänelle on luontevampaa mennä päivä kerrallaan ja ennemmin realismin kuin kuvitelmien kaistaa.
Katsomusta ovat entisestään ruokkineet tuoreet tapahtumat, kuten vaikkapa pandemia, joka Armin mielestä viimeistään opetti, ettei ylihuomisesta voi tietää.
”Minulla ei ole sen koommin ollut unelmia.
Asenne on kuitenkin ollut Armissa jo paljon pidempään. Hän pystyy nimeämään tarkan hetkenkin, jolloin muutos ajattelussa tapahtui ja unelmat lakkasivat olemasta: joulukuussa 2003. Silloin Armin isä menehtyi äkillisesti aivoverenvuotoon vain 51-vuotiaana. Armi oli 23-vuotias.
– Menetin isäni täysin yllättäen, muutamassa tunnissa, suunnittelematta ja valmistautumatta. Siitä alkoi tässä hetkessä eläminen: en nähnyt toivoa enää, eikä minulla oikeastaan ole sen koommin ollut unelmia. Se oli iso kokemus, joka laskeutui minuun ja jäi pysyvästi.
Isä oli ollut vahva ja vaikuttava persoona, jonka poislähdön Armi muistaa järkyttäneen koko perhettä ja perheen dynamiikkaa. Äiti jäi leskeksi, tyttäristä vanhin odotti esikoistaan, Armi ja hänen kaksossiskonsa olivat vasta muuttaneet Tampereelta Helsinkiin. Armi oli ollut vahvasti isän tyttö ja menetti tämän mukana tärkeimmän tukensa ja tunteen perusturvasta.
– Menetys vaikutti kaikkiin meihin voimakkaasti, mutta olimme haastavissa elämäntilanteissa. Jäimme tahoillemme suremaan yksin, eikä perhettä samanlaisena ollut enää.
Armi tietää olevansa näyttelijänä ikävaiheessa, jossa kiinnostavia rooleja on jaettaviksi vain vähän. Hän ei silti aio jäädä paikoilleen, ala inspiroi laajasti. ”Nyt olisi aika tehdä pelisiirtoja sen suhteen.”
Armi kulki sumussa pitkälle seuraavaan vuoteen ja alkoi kunnolla tehdä surutyötään vasta aloitettuaan opiskelut Teatterikorkeakoulussa. Hän oli saanut opiskelupaikan tuona keväänä, viidennellä yrittämällä.
”Tajusin, että mitään pahempaa ei voisi enää tapahtua.
– Nyt kun tiedän asioista enemmän, ymmärrän olleeni sillä kerralla vihdoin auki ja henkisesti päästäneeni irti kaikesta. Isän kuoleman jälkeen tajusin, että mitään pahempaa ei voisi enää tapahtua. Se varmasti siivitti koetilanteessa, mutta on myös määrittänyt elämänasennettani siitä asti.
Kokemus isän menetyksestä näkyi nuoressa Armissa myös kovuutena. Hän kulki teatterikoulun käytävillä pää painuksissa ja näyttäytyi muille sulkeutuneena ja vähäpuheisena. Koulun kulttuuriin ja harjoituksiin kuuluvat fyysinen läheisyys ja koskettaminen puistattivat häntä.
”Kovuus on ollut pakokeinoni elämän paineista.
– Teakiin kuuluu omanlaisensa hiplauskulttuuri, ja aina ollaan tekemässä jotain ihmiskasoja. Se oli minusta raivostuttavaa, enkä halunnut, että kukaan esimerkiksi koski minuun, Armi sanoo.
– Olen myös ollut sanoissani viiltävä ja satuttanut niillä muita. Kovuus on ollut pakokeinoni henkilökohtaisen elämäni paineista ja vastoinkäymisistä. Eri lähtökohdista olisin varmaankin näyttäytynyt aika toisenlaisena ihmisenä.
Armi ajattelee, ettei menetyksen kokemuksesta koskaan toivu täysin, ja se muutti hänen elämänsä suuntaa. Ajan myötä suru on kuitenkin helpottanut, haihtunutkin ja ottanut toisenlaisen muodon. Sen myötä kovuudesta ja suojausasemista on voinut päästää irti.
– Totta kai minussa on iloakin ja vapautta, olen ystävällinen ja avulias, tosi kiltti ja herkkä. Ne puolet ovat minussa myös.
Sittenkin oikealla polulla
Mitä ihmismieleen tulee, Armi sanoo olevansa siinä nörtti ja ikuinen tutkija, loputtoman kiinnostunut ihmisestä. Tarkkailijan luonne johdatti hänet aikoinaan näyttelijäksi, edelleen Millerin oppiin ja sitä kautta myös opettajaksi. Hän ajattelee, että nykyisessä asemassaan hän voi käyttää valtaa, kiinnostustaan ja ihmistuntemustaan hyvään.
Armin mukaan opettaminen jos mikä on kasvattanut hänessä vastuuntuntoa, sitkeyttä ja kärsivällisyyttä. Paikka luokan edessä ei tarkoita, että hän voisi vain mennä sanelemaan oppejaan ulospäin. Opiskelijat antavat palautetta ja haastavat paljon myös Armia.
– Se koettelee malttiani, mutta on myös kiinnostavaa ja haluan kehittyä siinä.
Opettajalle pitää lisäksi riittää, että hän sytyttää valot oppilaan päässä hetkeksi. Varsinainen lopputulos, toteutuminen käytännössä, tapahtuu jossain muualla, eikä hän ole sitä itse näkemässä.
– Minulla voi olla kova halu heti nähdä muutos toisessa ja sitä kautta tuntea itseni merkitykselliseksi, mutta ei opetus tapahdu niin. Se on vaatinut minulta sitkeyttä, hän kuvailee.
Armi myös näyttelee edelleen, mutta vähän väljemmällä tahdilla kuin ruuhkavuosina, joilta tähänastisen uran palkinnot ovat.
Uusista töistä elokuva Skimbagirls jäi yli vuodeksi pyörimään korona-ajan lykkäyksiin ja saa ensi-iltansa vihdoin helmikuussa. Neljän naisen ystävyydestä kertovan komedian pääosia Armin kanssa näyttelevät Riia Kataja, Anna-Maija Tuokko ja Matleena Kuusniemi.
Armille kahden vuoden takaiset kuvaukset Saariselällä ja Ivalossa ovat luminen muisto.
– Oli mahtavaa viettää kuukausi Lapissa, kun Helsingissä pandemia vielä sulki tapahtumia ja ravintoloita. Oli myös etuoikeus tehdä leffaa tällaisella porukalla: olin ensimmäistä kertaa työryhmässä, jonka ydin koostui naisista.
”Nyt olisi aika tehdä pelisiirtoja.
Armi näyttelisi mieluusti enemmänkin, mutta hän tiedostaa olevansa ikävaiheessa, jossa naisnäyttelijöille on vain vähän kiinnostavia rooleja jaettaviksi.
– En todellakaan ole halunnut jäädä paikoilleni makaamaan. Ala inspiroi minua paljon laaja-alaisemmin kuin vain näyttelijän näkökulmasta. Ajatus ohjaamisesta on kulkenut mielessäni alusta asti, ja nyt olisi aika tehdä pelisiirtoja sen suhteen.
Myös opettajana hän tuntee olevansa juuri oikeassa paikassa.
– Opettaminen on tuntunut hurjalta mutta samalla todella palkitsevalta, ihan kutsumustyöltä. Lähtiessäni aikoinani New Yorkiin, en tiennyt, mihin matka tarkalleen johtaisi. En voisi olla kiitollisempi polusta, jonka lopulta löysin.
Armi Toivanen
Venla-palkittu 42-vuotias näyttelijä ja MVM-kouluttaja asuu Helsingissä, kotoisin Tampereelta. Valmistui Teatterikorkeakoulusta 2009. Marja Pyykön ohjaama Skimbagirls ensi-illassa 10.2. Muusikko Alina Toivanen on Armin kaksossisko.
