Armi Toivanen tunnetaan parhaiten näyttelijänä, mutta opettaminen on tullut sen rinnalle isoksi osaksi työtä. Armin tunneille hakeutuu paljon muitakin kuin vain näyttelijäopiskelijoita. Hän opettaa yhtä lailla niin maanviljelijöitä kuin lääkäreitä olemaan paremmin läsnä, löytämään sosiaalista varmuutta ja nousemaan rennommin yleisön eteen.
Armi itse haki samasta näyttelijäntyön tekniikasta aikoinaan tukea uupumukseensa näyttelijäntyössään. Hän lähti silloin opiskelemaan New Yorkiin ja löysi opettajansa, amerikkalaisen Scott Millerin, kautta tämän kehittämän Miller Voice Methodin. Milleristä tuli Armille ystävä ja oppi-isä, jonka työtä hän saa nyt jatkaa tahollaan Suomessa.
Läsnäolon taito ja hetkessä eläminen näkyvät Armin elämässä muutenkin kuin vain ammatissa. Hän on pannut merkille, että opittu tekniikka on esimerkiksi auttanut laskemaan stressitasoa ja sietämään sitä ja vastoinkäymisiä paremmin. Armi kokee ylipäätään, että kestää ja käsittelee synkkyyttä sujuvammin kuin moni muu.
– Minähän siis rakastan synkkyyttä ja voin levollisin mielin seurata ikäviä uutisia tai mähmätä, millaisella tolalla maailma on. En mene paniikkiin, kun liekkimeret jo hipovat ikkunoita, Armi sanoo.
– Elämässäni on hirveästi myös hauskaa ja kevyttä ja rakkautta. Mutta on varmasti niitäkin hetkiä, joissa ajatellaan, että kuka tuo synkkyyttä viljelevä akka on tai olenko ihan pöpi, hän naurahtaa.
Armi sanoo nuoresta asti olleensa herkästi tunnelmia aistiva tarkkailijaluonne ja sellainen, jolle ei ole ollut tyypillistä ihmeemmin haaveilla tai haihatella tulevia. Hän pystyy nimeämään tarkan hetkenkin, jolloin muutos ajattelussa tapahtui ja unelmat lakkasivat olemasta: joulukuussa 2003. Silloin Armin isä menehtyi äkillisesti aivoverenvuotoon vain 51-vuotiaana. Armi oli 23-vuotias.
– Menetin isäni täysin yllättäen, muutamassa tunnissa, suunnittelematta ja valmistautumatta. Siitä alkoi tässä hetkessä eläminen: en nähnyt toivoa enää, eikä minulla oikeastaan ole sen koommin ollut unelmia. Se oli iso kokemus, joka laskeutui minuun ja jäi pysyvästi.
Isä oli ollut vahva ja vaikuttava persoona, jonka poislähdön Armi muistaa järkyttäneen koko perhettä ja perheen dynamiikkaa. Armi oli ollut vahvasti isän tyttö ja menetti tämän mukana tärkeimmän tukensa ja tunteen perusturvasta.
– Menetys vaikutti kaikkiin meihin voimakkaasti, mutta olimme haastavissa elämäntilanteissa. Jäimme tahoillemme suremaan yksin, eikä perhettä samanlaisena ollut enää.
Armi kulki sumussa pitkälle seuraavaan vuoteen ja alkoi kunnolla tehdä surutyötään vasta aloitettuaan opiskelut Teatterikorkeakoulussa. Hän oli saanut opiskelupaikan tuona keväänä, viidennellä yrittämällä.
– Nyt kun tiedän asioista enemmän, ymmärrän olleeni sillä kerralla vihdoin auki ja henkisesti päästäneeni irti kaikesta. Isän kuoleman jälkeen tajusin, että mitään pahempaa ei voisi enää tapahtua. Se varmasti siivitti koetilanteessa, mutta on myös määrittänyt elämänasennettani siitä asti.
”Kovuus on ollut pakokeinoni.
Kokemus isän menetyksestä näkyi nuoressa Armissa myös kovuutena.
– Olen ollut sanoissani viiltävä ja satuttanut niillä muita. Kovuus on ollut pakokeinoni henkilökohtaisen elämäni paineista ja vastoinkäymisistä. Eri lähtökohdista olisin varmaankin näyttäytynyt aika toisenlaisena ihmisenä.
Armi ajattelee, ettei menetyksen kokemuksesta koskaan toivu täysin, ja se muutti hänen elämänsä suuntaa. Ajan myötä suru on kuitenkin helpottanut, haihtunutkin ja ottanut toisenlaisen muodon. Sen myötä kovuudesta ja suojausasemista on voinut päästää irti.
– Totta kai minussa on iloakin ja vapautta, olen ystävällinen ja avulias, tosi kiltti ja herkkä. Ne puolet ovat minussa myös.
Miten opettaminen on muokannut Armia itseään? Miten hän suhtautuu kriisiajan uutisiin ja mitä tarkoittaa sanoessaan, ettei synkkyyttä tarvitse pelätä? Mitä Armi ajattelee tulevaisuudestaan, entä työnäkymistään? Lue Armi Toivasen koko haastattelu Me Naisten uusimmasta numerosta 5/2023. Lehden tilaajana voit lukea sen täältä. Jos et vielä tilaa lehteä, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
