Tiina Nopolan elämä muuttui, kun Sinikka-sisko menehtyi vaikeaan sairauteen – kertoo, minkä asian poimi Sinikan jäämistöstä

Huivissa on vihreää ja violettia. Heleät värit hohtavat talvipäivän harmaudessa, kun kirjailija Tiina Nopola silittää asusteen villaista pintaa. Se muistuttaa häntä edesmenneestä isosiskosta, kirjailija Sinikka Nopolasta, jolle huivi kerran kuului.

Sinikan menehtyminen vaikeaan sairauteen kaksi vuotta sitten oli järkytys ja suru monille. Kuuluvathan Nopolan sisarusten yhdessä tekemät rakastetut kirjasarjat, Heinähattu ja Vilttitossu sekä Risto Räppääjä suomalaisen lastenkirjallisuuden moderneihin klassikoihin. Myös niistä tehdyt elokuvat ovat olleet kassamagneetteja.

Kovin isku Sinikan kuolema oli luonnollisesti läheisille. Suremaan jäivät kolmekymppinen poika Matias, yli satavuotias äiti Orvokki sekä sisko Tiina puolisoineen ja tyttärineen.

Vaaleatukkaiset, nauravaiset Nopolan kirjailijasiskokset olivat vuosia tuttu näky kulttuurialan juhlissa ja lehtien palstoilla. Haastatteluissa he luonnehtivat toisiaan paitsi sisaruksiksi ja työtovereiksi, myös parhaiksi ystäviksi. Joskus heitä luultiin jopa kaksosiksi. Satunnaiset tuttavat saattoivat sekoittaa heidät ja kutsua vahingossa toista siskoa toisen etunimellä.

”

Käänne tuli nopeammin kuin kukaan osasi odottaa.

Kaikki muuttui, kun Sinikka kuoli.

– Katselen usein perhekuviamme lapsuudesta. Isä kuoli jo 1995, joten valokuvan neljästä henkilöstä olemme jäljellä enää minä ja äiti, Tiina Nopola sanoo.

– En olisi koskaan uskonut, että näin käy. Äiti on niin pirteä, että jotenkin oletin meidän hänen tyttäriensäkin olevan ikuisesti terveitä ja hyvävointisia.

Tiina Nopola on löytänyt siskonsa menetyksen suruun lohtua esimerkiksi luonnossa kulkemisesta. Kuva: Anna Huovinen

Elämä ennen ja jälkeen

Nyt, keväällä 2023, viime vuosikymmen tuntuu jo kovin kaukaiselta. Koronapandemia ja Ukrainan sota olivat tuolloin vielä etäisiä asioita.

– En voinut kuvitellakaan, millaiseksi elämä muuttuu ja mitä kaikkea on edessä. 2010-luku oli kivaa ja melko huoletonta aikaa. Olimme varmaan kaikki jotenkin tuudittautuneet ajatukseen, että sellainen jatkuu ainiaan, Tiina Nopola miettii.

– Käänne tuli nopeammin kuin kukaan osasi odottaa. Vanha hokema, kuinka historia toistaa itseään, pitää selvästi paikkansa.

Nopolan perheessä huolettomuuden aika päättyi jo vuonna 2019. Silloin Sinikka sairastui. Tieto pysyi pienessä piirissä tammikuuhun 2021 asti, jolloin uutinen kuolemasta nousi otsikoihin ja yllätti monet.

– Olen halunnut pitää suruni itselläni. Se oli ja on minulle niin järkyttävä ja henkilökohtainen asia. Edelleen asiasta on vaikea puhua, menetys tuntuu yhä epätodelliselta, Tiina sanoo.

– Ja kuitenkin: toivon, että Sinikan muisto säilyy. Että hän jollakin tasolla pysyy ajatuksissamme. Työnsä kautta Sinikka on selvästi koskettanut monien ihmisten elämää.

Suru on verottanut Tiinan voimia. Unet ovat muuttuneet katkonaisiksi ja hajamielisyys yllättää usein. Välillä Tiina huomaa miettivänsä, onko hän vielä sama ihminen kuin ennen.

– Elämäni jakautuu nyt aikaan ennen Sinikan kuolemaa ja aikaan sen jälkeen. Olemassaolomme julma kääntöpuoli on se, että rakkaitaan joutuu menettämään. Murheelta ei välty kukaan – tiedän, että suru tulee olemaan osa minua aina.

Viimeisen kahden vuoden ajan ihmiset ovat osoittaneet Tiinalle myötätuntoa monin tavoin. Lastenkirjojen lukijoilta, lapsilta ja aikuisilta, on tullut eri kanavista sadoittain lämmittäviä osanottoviestejä. Ystävät ja tuttavat ovat tsempanneet ja antaneet voimahalauksia, kuunnelleet ja tarjonneet sekä henkistä että konkreettista tukea.

– Alussa sävähdin, kun jotkut ihmiset sanoivat suoraan, että nyt minun pitää vain suunnata katse tulevaan ja keskittyä omaan elämääni. Sellaista ajatusta ei voi hoputtaa eikä pakottaa surevalle, Tiina Nopola sanoo.

– En pidä sanasta surutyö. En halua ajatella menetystä minkäänlaisena prosessina tai suorituksena. Aika auttaa, mutta vähitellen. Ikävä on alati läsnä – mutta pikku hiljaa se muuttaa muotoaan.

”Näen usein unia isosiskostani Sinikasta. Ne ovat lohdullisia”, Tiina sanoo. Kuvassa isosiskolle kuulunut huivi. Kuva: Anna Huovinen

Työ jatkuu

Elokuvien rekvisiittaa, ensipainoksia kirjoista, kuvittajien parhaita piirroksia kehystettyinä. Tiina Nopolan kotoa Helsingin Lauttasaaresta löytyy Risto Räppääjälle ja muille lastenkirjoille pyhitetty työhuone, oma maailma.

Sinne, tietokoneen ääreen, hän asettuu jokaisena arkipäivänä, käy hitaasti ja huolellisesti läpi yhdessä siskon kanssa tehtyjä tekstejä. Tiina toivoo, että ne kaikki julkaistaan vielä joskus, jossakin muodossa.

Välillä Tiina pitää tauon, venyttelee ja katselee kotinsa ikkunasta vanhaa omenapuuta, jossa pikkulinnut hypähtelevät.

– Sinikan menetys muutti työn täysin toisenlaiseksi. Hauskuus, joka meillä yhdessä oli, katosi hänen mukanaan. Yksin en millään pysty tavoittamaan samaa tunnetta, Tiina sanoo.

– Tehdessämme töitä emme koskaan riidelleet. Yhä mieleeni juolahtaa vähän väliä, että pitääpä soittaa Sinikalle ja raportoida jostakin. Sitten muistan, etten enää koskaan voi tehdä niin.

Vielä kaksi vuotta sitten Tiina ajatteli, ettei kykene jatkamaan työntekoa ilman sisartaan, työparia vuosikymmenien ajalta.

Nyt hän tuntee toisin.

– Risto Räppääjän maailmaan sukeltaessani mieleeni tulvii valtavasti muistoja: tämänkin me keksimme, tätä muokkasimme yhdessä ja kirjoitimme kaksin. Työn kautta koen lohdullista yhteyttä, Tiina kuvailee.

Kirjasarjan tulevaisuus on vielä osin avoin.

– Varmaan vielä tulee sekin päivä, että pystyn kirjoittamaan uuden Räppääjä-seikkailun, Tiina uskoo.

– Toivosta täytyy aina, kaikessa, pitää jotenkin kiinni.

Tiinaa ilahduttaa se, että myös seuraava sukupolvi on kiinnostunut Räppääjän maailmasta. Tulevan Risto Räppääjä ja villi kone -elokuvan biisit on sanoittanut Sinikan poika Matias. Elokuvan pelimaailmaan sijoittuvan sisällön asiantuntijana toimi Tiinan tytär Emma, 27, joka asuu ja työskentelee Lontoossa.

– Ihanaa, että lapsemme ovat olleet kiinnostuneita työn jatkamisesta.

Koiran kanssa rannalla

Lauttasaaren rannoilla ja kallioilla voi usein nähdä vaalean naisen ulkoiluttamassa kankeasti liikkuvaa koiravanhusta. Cairnterrieri Robin hankittiin alun perin Emman toiveesta. Nyt, reilut kuusitoista vuotta myöhemmin, siitä pitävät huolta Tiina ja hänen puolisonsa.

– Kun ahdistaa, ulos luontoon meno auttaa. Vanha koiramme on rakastanut merenrantaa pennusta asti. Sen kanssa seisoskelemme usein laitureilla katsomassa horisonttiin, Tiina sanoo.

Verkkaisen koiralenkin jälkeen hän vie Robinin kotiin ja tekee päälle toisen, vauhdikkaamman lenkin. Sellaisen, joka nostaa sykettä ja hoitaa istumatyön kangistamaa kroppaa. Sitä Tiina huoltaa myös käymällä viikoittain lihaskireyttä vähentävässä jumpassa. Puolisonsa kanssa hän on suosinut kasvispainotteista ruokaa jo vuosien ajan.

– Kehosta on pakko pitää huolta, jotta jaksaa.

– Joulukuussa, itsenäisyyspäivän jälkeen, sairastuin koronaan ensi kertaa elämässäni, Tiina kertoo.

Ystävät kehottivat lepäämään. Ja Tiina totteli, vietti päiväkausia sängyssä jouluelokuvia katsellen.

– Melkein itkin helpotuksesta, kun viimein oli lupa pysähtyä ja ihan vain olla. Katsoin pöhköjä jouluelokuvia niin paljon, että niskani jumittui.

”Minulla on neljä naispuolista serkkua, joiden kanssa vietimme lapsena paljon aikaa. Heidän kanssaan olen sopinut, että saan nyt olla heille vähän kuin ylimääräinen sisarus. Koko ikäni olen ollut jonkun sisko”, Tiina sanoo. Kuva: Anna Huovinen

Oikeus iloon

Vesilahdella Tampereen kupeessa sijaitsee kesämökki, jonka Tiina Nopolan vanhemmat hankkivat 1950-luvulla. Jo pitkään se on ollut Tiinan ja hänen siskonsa yhteinen. Siellä he menneinä kesinä uivat, ottivat aurinkoa, rentoutuivat ja lukivat. Toisaalta tekivät yhdessä myös paljon töitä: iso osa kirjoista syntyi mökillä.

Tiina käy Vesilahdella kaikkina vuodenaikoina. Rakkaassa paikassa oleminen ja vuodenkierron seuraaminen antavat lohtua. Tuttu joutsenpari pesii yhä rannassa, ja puusaunan lämmitys on Tiinan lempipuuhaa kuten aina ennenkin.

– Tontilla on tallella lapsuutemme leikkimökki. Siellä ovat jäljellä kaikki lelut, minikokoiset huonekalut, jopa pikkuruiset ruokailuvälineet.

– Sinikan kanssa suunnittelimme vuosia leikkimökin kunnostamista, mutta emme koskaan tulleet ryhtyneeksi siihen. Viime kesänä tartuin lopulta toimeen. Leikkipaikkamme entisöinnistä tuli valtavan hyvä olo, Tiina kertoo.

”

Onko minulla oikeus edes hymyillä, kun Sinikka on poissa?

Lapsuutta hän on muutenkin miettinyt paljon. Tiina on aina salaa ihaillut niitä ihmisiä, jotka osaavat hänen määritelmänsä mukaisesti olla ”asiallisia aikuisia”. Hänelle sellainen on vähän vierasta.

Aina yhdessä ollessaan Nopolan siskokset nauroivat paljon, kertoivat itseironisia juttuja, koettivat parhaansa mukaan pitää pokkansa vakavissa tilanteissa. Huumorin ryydittämiin Heinähattu ja Vilttitossu -kirjoihin he ikuistivat lapsuutensa roolit: Sinikka oli vakava isosisko Heinähattu, Tiina villi ja säännöistä piittaamaton kuopus Vilttitossu.

– Mietimme usein, johtuiko leikkimielisyytemme siitä, että kirjoitimme lapsille. Vai siitä, että jo synnyinkodissamme naurettiin paljon, imitoitiin ja vitsailtiin. Iloa piisasi, vaikka isä oli ollut upseerina rintamalla ja haavoittunut sodassa, äiti toiminut lottana. Vanhempamme eivät koskaan kantaneet kotiin kokemiaan kauhuja, Tiina pohtii.

”

Meissä on voimaa enemmän kuin luulemme.

Siskon menetys pakotti hänet pohtimaan uusiksi suhdettaan nauruun.

– Aloin miettiä, onko minulla oikeus edes hymyillä nyt, kun Sinikka on poissa. Pyöräyttämällä mielessäni osamme päinvastaisiksi tajusin ajatukseni älyttömyyden. Jos lähtijä olisin ollut minä, en todellakaan olisi halunnut kieltää läheisiltäni iloa, Tiina sanoo.

– Se, miten hyvin olen pärjännyt ja pystynyt toimimaan menetyksen jälkeen, on yllättänyt itsenikin. Kriisissä paljastuu, että meissä ihmisissä on voimaa enemmän kuin luulemme.

”

Haluan edelleen olla se sama Tiina, joka siskoni silmissä olin. Vilttitossu, aina.

Eräs siskosten yhteinen tuttu, kuvanveistäjä, teki Sinikan muistoksi pienen pronssipatsaan. Aina sitä katsellessaan Tiina ihailee työn yksityiskohtaisuutta ja kauneutta. Kahta pientä hahmoa, joista toisella on olkinen hattu, toisella huopaiset kengät.

– Haluan edelleen olla se sama Tiina, joka siskoni silmissä olin. Vilttitossu, aina.