Omissa nahoissaan

2 kieltä

Olen vahvasti kaksikielinen. Vielä lukioiässä Vaasassa elin kuitenkin lähes täysin ruotsinkielistä elämää. Puhuin äidinkieltäni niin kotona, koulussa kuin isoveljenikin kanssa. 19-vuotiaana tapasin nykyisen vaimoni, joka on umpisuomenkielinen. Pihoilta, kavereilta ja skeittirampeilta oppimani suomi alkoi nopeasti vahvistua.

Vuosien myötä suhteeni suomeen on syventynyt ja laajentunut. Olen tehnyt rooleja sekä suomeksi että ruotsiksi. Luen ja kuuntelen kirjoja, uutisia ja podcasteja molemmilla kotimaisilla. Ajattelen ja teen muistiinpanoja suomeksi. Täysin kaksikieliset lapsemme puhuvat äitinsä kanssa suomea, minun kanssani ja keskenään enimmäkseen ruotsia. He saattavat hypätä kielestä toiseen kesken lauseen.

Ruotsiksi kommunikoin esimerkiksi vanhempieni ja veljeni kanssa. Ihmettelen heitä, jotka paheksuvat Suomen kaksikielisyyttä ja sitä, että ruotsinkieliset saavat palvelua, tietoa ja koulutusta omalla äidinkielellään.

3 poikaa

On päivä päivältä hienompaa olla isä. Poikani ovat nyt 9-, 15- ja 19-vuotiaita. Kaksi vanhinta alkavat olla yhtä pitkiä kuin minä. Kun me kolme osumme yhtaikaa rivitalomme pienehköön keittiöön, joka paikka on täynnä pitkiä raajoja, leveitä harteita ja heiluvia päitä. Vanhimmat pojat voittavat minut jo leuanvedossa, mikä voi olla kova paikka, vaikka en sitä ehkä myönnä. Kaikki kolme perillistä ovat aamu-unista sorttia, joten kouluun lähtiessä löydän usein itseni hoputtamasta ja karjumasta heille. Eivätkö päivät voisi alkaa edes hieman nykyistä myöhemmin?

Vaimon kanssa olemme viihtyneet yhdessä lähes kolmekymmentä vuotta.

Pekka Strang pohtii usein nuoruuttaan 1990-luvulla, varttumista yhtenäiskulttuurin Suomessa. Kuva: Panu Pälviä

25 vuotta näyttelijäntyötä

Pääsin Teatterikorkeakouluun vuonna 1997. Näyttelijäntyö on merkitysten välittämistä, tarinankerrontaa, illuusioiden luomista katsojalle. Näyttelijänä minun pitää olla tarkkana, etten eksy tarinoihin, ala nähdä omaa elämäänikin vain jonkinlaisena narratiivina.

Muistutan usein itselleni, että teen toki näyttelijän työtä, mutta ihmisenä olen jotakin muuta. Tämä pohdintani on vielä kesken.

90-luvun muistoja

Lapsuudenkotini 80-luvulla oli tavallisen keskiluokkainen. Toinen vanhemmistani oli virkamies, toinen toimistotyöläinen. Kasvoin yhtenäiskulttuurin Suomessa. Muistan, että niin pojat kuin tytötkin puettiin pieninä paksuihin ruskeisiin sukkahousuihin. Sekin on jäänyt mieleen, miten lasiset limsapullot muuttuivat muovisiksi ja telkkarista katsottiin Ritari Ässää ja Ihmemies MacGyveriä. Hot Rod -rinkuloista tehtiin sormuksia ja popcornia sulatettiin kavereiden kanssa cokislaseihin.

Tuo kaikki päättyi 1990-luvun suureen lamaan. Perheet hajosivat, suru ja harmaus läpäisivät yhteiskunnan. Omatkin vanhempani erosivat, ja lapsuudenkotini myytiin. Olen joskus miettinyt, olisiko eroa tapahtunut ilman kaikkeen heijastunutta yhteiskunnallista kriisiä. Lamavuodet muovasivat mielenmaisemaani todella paljon.

Pian saa ensi-iltansa Elisa Viihteen sarja Rosvopankki, joka kertoo pankkikriisistä ja SKOPin syöksykierteestä 90-luvulla. Esitän pankinjohtaja Christopher Wegeliusta.

Pekka aloitti kolme vuotta sitten voimailun. ”Uuden massan myötä kengänkokoni kasvoi yli numerolla. Samaan syssyyn yritin lopettaa tupakoinnin, mutta sorruin pian uudelleen.” Kuva: Panu Pälviä

46 vuotta

Tilastollisesti olen jo iältäni selvästi lähempänä kuolemaa kuin syntymää. Vielä hiljattain kuvittelin, että edessäni olisi samanlainen pätkä elämää. Sitten syötin tietoni Helsingin Sanomien elinajanodotetestiin, joka paljasti, että vuosia olisikin jäljellä vain 35,7. Menetin kymmenen vuotta elämää yhdellä googlauksella! Se järkytti. Toisaalta – koko olemassaolommehan saattaa olla sumussa kulkemista. Luulemme, että meillä on edessämme jokin tietty aika. Ei ole. Lähdemme täältä kun lähdemme.

1000 kilometriä ja risat

Teimme viime kesänä koko perheen automatkan itärajaa pitkin Helsingistä Kolariin. Autonikkunasta isänmaa näytti kovin vehreältä ja metsäiseltä. Silmäni avautuivat uudella tavalla sille, miten suuri maamme on ja miten erilaisissa todellisuuksissa täällä eletään. Millaista olisi viettää koko elämä vaikkapa jossakin Itä-Suomen pikkukylässä? Uskon silti, että ihminen on sama kaikkialla maailmassa. Voimme ymmärtää toisiamme enemmän kuin arvaammekaan.

191 senttiä

Pituuttani on joskus päivitelty. WC-kopeissa ja lentokoneen penkissä se aiheuttaa toisinaan haasteita. Tai niin luulin, kunnes viime syksynä osuin samalle lennolle koripallojoukkueen kanssa. Heitä koneessa katsellessani tajusin, että yli kahden metrin mitta nostaa mahtumisen haasteet niin sanotusti nextille levelille.

Pituuteni ei ole tuonut minulle sankarirooleja. Sellaisia en myöskään ole havitellut. Enimmäkseen olen näytellyt masentuneita keski-ikäisiä miehiä. Se on suorastaan erikoisalueeni. Aiemmin sukeltelin henkisesti aika tummissa vesissä. Kannoin melankoliaa ja jonkinlaista perussurua. Nykyään mieleni on jo valoisampi. Olen hämmästellyt sitä, että mitä paremmin viihdyn nahoissani, sitä kummallisempia rooleja minulle tarjotaan.

Pekka Strangilla on viisihenkinen perhe. ”Asumme nyt pienessä rivitalossa. Kesällä tai syksyllä muutamme ehkä omakotitaloon.” Kuva: Panu Pälviä

20 kiloa massaa

Aloin treenata kolme vuotta sitten Omerta-elokuvaa varten. Puhun harrastuksestani voimailuna, en salilla käymisenä. Aloittaessani painoin 80 kiloa. Kolmessa vuodessa massaa on karttunut lähes 20 kiloa. Lisääkin lihasta saisi tulla – sata olisi vallan hieno paino!

Uuden massan myötä kengänkokoni kasvoi yli numerolla. Vanhat puvut jäivät esikoiselle, kenkävalikoima meni uusiksi. Samaan syssyyn yritin lopettaa tupakoinnin, mutta sorruin pian uudelleen. Nyt olen ollut puoli vuotta polttamatta, mutta en uskalla puhua lopettamisesta, jotten taas retkahtaisi. Fyysisesti voin elämänmuutosten ansiosta mainiosti.

-3 silmälasit

Likinäköisyys, -3 molemmissa silmissä, oli minulle skeittiharrastuksen takia ongelmallista jo nuorena. Teininä käytin piilolaseja kellon ympäri, mikä oli tietenkin ehdottoman väärin. En koskaan identifioitunut lasien käyttäjäksi ja vihasin sitä, miten rillit huuruuntuivat ja olivat tiellä. Joskus 2010-luvulla kävin laserleikkauksessa, jossa molemmat silmäni operoitiin kerralla. Tuskin muistan, että olin joskus likinäköinen.

501-farkut

Vääränmallisista farkuista tulee helposti setäfiilis. Siksi oikealla tavalla istuvat ilahduttavat. Kuukausi sitten kohtasin Levi’s-liikkeessä osaavan myyjän, joka suositteli minulle klassista 501-mallia. 90-luvulla kaikilla ikätovereilla oli sellaiset mutta minulla ei, jolloin sain kuulla pilkkaa. Nyt, kolmekymmentä vuotta myöhemmin, huomasin viihtyväni kyseisessä mallissa. Ostin heti kahdet.

Lue lisää: Tällainen on Helena Petäistön perhe – ”Minulla ei ole ikinä ollut ikävä ketään”

Lue lisää: Saara Kotkaniemi hämmästyi oudoista reaktioista, joihin on törmännyt raskautensa aikana – yksi kysymys oli ylitse muiden