Juuso ”Köpi” Kallio teki havainnon, joka muutti koko hänen elämänasenteensa – kertoo nyt ainoasta säännöstään, jonka mukaan elää

Juuso ”Köpi” Kallion lapsuus Porissa oli onnellinen, mutta niin kovin tavallinen, ettei sen keskellä uskaltanut tehdä mitään poikkeavaa. Aikuisena hän on päättänyt, ettei enää jätä tekemättä jotakin vain siksi, että vähän pelottaa.

”Olen ottanut ainoaksi säännökseni tehdä asioita, jotka itseä kiinnostavat. Huonoimmassakin tapauksessa niistä seuraa jotain hyvää”, Juuso Kallio sanoo.

23.1. 7:00

Juuso Kallio haastateltiin Matkalla minuksi -juttusarjaan.

Ajatusketju nytkähti liikkeelle tutulla kaavalla: ensin tulivat kauhuskenaariot. Niin Juuso ”Köpi” Kallion mieli tavallisesti toimii. Kiinnostavan haasteen edessä se syytää ilmoille vaihtoehtoisia päätelmiä, joista useimmat ennustavat epäonnistumista.

Tällä kertaa Juuso oli kävelemässä Helsingin keskustaa halkovaa Mannerheimintietä, suunnilleen siinä Oopperatalon kohdalla, kun puhelin soi. Tuottajan ääni kysyi, kiinnostaisiko Putouksen sininen paita ja pesti yhdessä Suomen seuratuimmista viihdeshow’ista sen 15. juhlakaudella.

Juusoa kyllä kiinnosti, mutta ei hän sitä heti hämmennykseltään saanut sanottua. Sen sijaan mies sopersi puhelimeen lauseita kuten ”Anteeks?” ja ”Kiitos soitosta” ja ”Määpä palailen”, sulki sitten luurin ja antoi kauhukuvien tulla. Yhdessä niistä hän kiersi ostoskeskuksia köpimunamiehenä.

Yleensä kauhuskenaarioita seuraa lopulta yksi ajatelma, joka päättyy onnellisesti. Niiden voimin Juuso on viime vuosina rohkaistunut laajentamaan tekemistään Viki ja Köpi Show’n radiojuontajasta television puolelle, näyttelemään, kirjoittamaan ja stand up -koomikoksi. Nyt se sai hänet pukeutumaan siniseen paitaan.

– Olen huomannut, että minun on helpompi elää vaikka sitten epäonnistumisen tunteen kanssa kuin katuen, että jätin kokeilematta. Parhaimmillaan uuteen uskaltautuminen onkin seikkailu eikä moka ollenkaan.

Sydämen läpsimistä ja hoivaamista

”Olin 18-vuotias, kun otin ensimmäiset tatuointini. Hommaan liittyi silloin mielestäni syvällinen idea: hienot ajatukset piti saada iholle talteen. Enää monikaan noista ajatuksista ei vaikuta niin hienolta tai syvälliseltä, mutta tatuoinneissa on paljon tunnekirjastoa nuoruudestani. Olen tunnemuistoihminen.

Nykyään otan tatuointeja impulsiivisemmalla asenteella. Kuva voi olla vain hauska aikaleima jostain tapahtumasta, läpästä tai aikajaksosta. Ranteessani on tiikeri, jolla on lasit ja vieressä teksti ’Ei tartte mitään’. Se oli hokema, jota toistelimme kaverini Oton kanssa muutama vuosi sitten. Toinen kuva muistuttaa vuosista, kun ystäväni Porissa asuivat nelistään suuressa omakotitalossa. Sekin oli saamarin hauskaa aikaa.

Heidin kanssa meille kehittyi tiivis side jo lapsina.

1990-luvun Pori oli minulle hyvä kasvupaikka. Siellä kaikkea oli riittävästi: kavereita, harrastuksia ja kotona ihmisiä. Kaupunki ei ollut liian suuri niin että se olisi ollut turvaton eikä liian pieni, etteivätkö siellä asuvat ihmiset löytäisi toisistaan puolisoa.

"Viime syksynä mökillä skeittaamassa. Olen löytänyt skeittauksesta päätä puhdistavan harrastuksen. Se vaatii täydellistä keskittymistä ja kasvattaa kärsivällisyyttä.”

Minulla on Porista ja porilaisuudesta yksinomaan lämpimiä ajatuksia ja muistoja, joihin liittyy hyvän olon ja onnen tunteita. Vaikka olen muuttanut Porista pois, olen halunnut pitää ankkurini siellä. Omistan vanhempieni kanssa järvenrantamökin, mikä on mahtava pakopaikka levottomuudelta. Mökillä voi uida, saunoa ja heitellä koripalloa, se on lähellä keskustaa ja kavereita, ja mökkipiha on asfaltoitu niin, että siellä voi skeitata. Mökillä tuntuu kuin olisin muuttanut takaisin kotiin.

Koskaan ei ole tarvinnut miettiä, kehtaanko sanoa, että rakastan.

Sain lapsuudenperheen, jota parempaa ei voi toivoa. Meillä on aina oltu valmiita nauramaan epäkorrekteille asioille, mutta myös puhumaan vakavasti ja tunteista. Koskaan ei ole tarvinnut miettiä, kehtaanko sanoa, että rakastan. Se on sellaista sydämen läpsimistä ja hoivaamista samaan aikaan.

On ollut mielenkiintoista kasvaa kahden isosiskon kanssa. Henna on minua yhdeksän vuotta vanhempi, Heidi kaksi. Minä vasta elin pullantuoksuista lapsuutta, kun Henna oli jo teini. Kun hän lähti ulos kavereittensa kanssa, tein tutkimusmatkoja hänen sotkuiseen huoneeseensa, missä oli hajuvettä ja merkkejä aikuisuudesta. Henna soitti vähän aikaa punkbändissä bassoa. En tiedä, olenko koskaan sanonut hänelle, miten övericoolia se minusta oli.

Heidin kanssa meille kehittyi tiivis side jo lapsina. Ensin leikimme yhdessä ja sitten taistelimme verisesti. Lapsuudenkotimme pahviovia ei ollut tarkoitettu teinivuosien rajuun mänttäämiseen, ja niiden läpi huudettiin asioita, joita ei tähän voisi enää kirjoittaa. Kun Heidi ehti mopoikään, minä pääsin välillä mukaan.

Siskot ovat minulle tosi rakkaita, ja olemme nykyään tiivis kolmikko.

Elämäni ainoa iso murheenkryyni on se, että tärkeimmät ystäväni asuvat edelleen Porissa, ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä isommalta 300 kilometrin välimatka tuntuu. Järjestämme säännöllisesti kokoontumisia.”

"Ala-asteikäisenä menin Porissa parturiin ja sanoin haluavani Scooter-tukan. Keski-ikäinen parturini ei ymmärtänyt yhtään, kunnes yhtäkkiä huudahti kovaan ääneen: AAA! Niin siis Marco Bjuström -tukan!”

”Minä ja siskot joskus teini-ikäni tietämillä, ehkä 2004–2005. Heidi keskellä, Henna oikealla.”

Olisinpa uskaltanut aiemmin

”Vanhempieni mukaan kävin lapsena herkästi tarinoimassa naapureille ja olin porukan esiintyjähahmo. Miten siistiltä tuntui, kun Käppärän ala-asteen komediallisessa joulunäytelmässä sain yleisön nauramaan. Minulla oli tarve imitoida ihmisiä ja opettelin Kummelien vuorosanat tarkalleen painotuksia myöten. Isä sanoi, että jos olisin panostanut matematiikkaan yhtä sinnikkäästi, minusta olisi voinut tulla lääkäri.

Hennasta tuli parturi-kampaaja, Heidi työskentelee sosiaalialalla, ja vanhempamme ovat tehneet uransa terveydenhuollossa. Pitkään minäkin suunnittelin hankkivani kunnollisen ammatin: palomiehen työ oli arvostettua, fyysistä ja selkeää.

Heräämiseen vaikutti se, että isäni oli selvinnyt sairauskohtauksesta.

Lapsuuteni Porin huonoja puolia oli, että kaikki oli niin normaalia ja niin tavallista, etten sen keskellä kehdannut tehdä mitään poikkeavaa. Vanhempani olisivat kyllä kannustaneet, mutta kodin ulkopuolella ilmapiiri ei vaikuttanut yhtä sallivalta – tai niin minä sen koin. Ei käynyt mielessäkään, että olisin futis- tai koripallotreeneissä uskaltanut sanoa pojille haluavani näytelmäkerhoon. Nyt ajattelen kadehtien niitä, jotka ovat uskaltaneet.

Minulla kesti pitkään löytää tapa ilmaista itseäni. Teininä aloin kirjoittaa ja esittää räppiä kavereitteni kanssa ja myöhemmin ajauduin opiskelemaan musiikkihommia. Se muoto ei ehkä ollut minulle oikea. Kun pääsin töihin radioon, tunsin vihdoin voivani tehdä kaikkea, mistä olin kiinnostunut: improvisaatiota, käsikirjoitettua sisältöä, mielikuvien maalailua, ja kaikkeen saattoi vielä yhdistää musiikkia.

Kun ajautuu mukavan turvalliselle polulle, siihen helposti vakiintuu. Tulee tavaksi siirtää uusia, epämukavilta tuntuvia kokeiluja. Minulle kävi niin. Monta vuotta lokeroin itseäni ajatellen, että voin tehdä vain jotain tiettyjä asioita. Vielä viisi vuotta sitten en olisi voinut kuvitella esiintyväni Masked Singerissä tai stand up -klubin lavalla, vaikka siitä olin haaveillut jo mopoikäisestä. Seurasin koomikko Pablo Franciscoa ja olin vaikuttunut hänen jutuistaan.

Kolmenkympin kynnyksellä havahduin ajatukseen, että elämä on aika rajallista ja se pitäisi käyttää kivaan. Heräämiseen vaikutti se, että isäni oli selvinnyt sairauskohtauksesta, mutta ennen kaikkea ajankohta liittyi ikääni. Olin aina pitänyt 30:tä vuotta aikuisen ihmisen ikänä, ja asiat, joita olin suunnitellut tekeväni sitten aikuisena, eivät enää odottaisi horisontissa. Päätin alkaa avata mieltäni uudelle.

Nyt ainoa sääntöni on, että teen rohkeasti asioita, jotka tuntuvat hyvältä.

Ajattelunmuutos on tuonut eteeni valtavasti kaikkea kiinnostavaa. Nyt ainoa sääntöni on, että teen rohkeasti asioita, jotka tuntuvat hyvältä. Riittää, jos homma tekee minut onnelliseksi. En oikein jaksa enää miettiä, miten muut jutun näkevät tai mitä se tekee uralleni. Onko se edes mikään ura, jos vain teen, mitä haluan suunnittelematta ihmeemmin, mihin jokainen askel johtaa?”

Yhdessä ja yksilöinä

”Köpi on yllättävän yleinen lempinimi ihmisille, joiden sukunimi on Kallio. Niillekin, joiden etunimi ei ole Kyösti, kuten sillä presidentillä. Minusta tuli Köpi lukion ekan vuoden urheilulinjalla, futiksen aamutreeneissä. Tein siinä jonkin harhautuksen, ja ystäväni Jussi huusi ’Oo, it’s a Köpi-show’.

Myös jalkapalloilija Toni Kalliota kutsutaan Köpiksi. Urani alkuaikoina välillä luultiin, että tilaisuudessa esiintyisi tuo Köpi. Kun minä sitten nousin lavalle, jengi oli että kuka tää jätkä on. Missä on se äijä, joka pysäytti Ronaldon?

Liveyleisön edessä on hemmetin siistiä, mutta lavalle meneminen on edelleen pelottavaa. Jännitys tuntuu vatsan seudulla, se pyörittää kuin pesukone, kutistaa minua kasaan, ja siltä varmasti näytänkin. Siksi ennen lavalle menoa koetan venyttää itsestäni mahdollisimman ison. Nousen varpailleni ja kurkotan kädet niin ylös kuin pystyn. Venytys synnyttää hyvän fiiliksen, ja parhaimmillaan lavalla tuntuu kuin polkisin polkupyörää kevyesti tuosta vain. Toisina iltoina on mäkiä ja vastatuulta ja pitää tehdä hommia, että pyörä kulkee.

”Putouksen harjoituksissa minulla on ollut pikkupoikamainen fiilis, olen aloittelija ammattilaisten seurassa. Onhan se nyt superhieno etuoikeus.”

Stand upissa minulle toimii sama metodi kuin junnuna futista pelatessa. Hakeuduin ensimmäisten minuuttien aikana tilanteeseen, jossa vastustaja rappasi minua jaloille niin että tuntui. Kun sain yhden niitin, adrenaliini nousi ja pystyin keskittymään täysillä peliin. Lavalla sama isku tulee, kun saan ensimmäisen vitsin ländättyä yleisöön, sitten se on että let’s fucking go.

Tumman mielenmaiseman taustalla ovat vahva kaupunki-identiteetti, satakuntalainen tönkköys ja ylpeys omista juurista.

Minulle on tyypillistä porilainen sarkasmi, huumorini tulee sieltä ja isältäni. Tumman mielenmaiseman taustalla ovat vahva kaupunki-identiteetti, satakuntalainen tönkköys ja ylpeys omista juurista. Poria saavat haukkua vain paikalliset. Porilainen reaktio on se, kun yksi kertoo voittaneensa miljoonia lotossa ja kaveri vastaa toisen puolesta ihastuksissaan ’Menny v*****n’.

Ajattelen, että kaikesta voi tehdä huumoria, mutta lähestymistapoja on monia. Jokaisella on omat arvonsa, joista käsin tekee ja katsoo huumoria. Stand upissa pitää kuitenkin vähän haistella, miten yleisö reagoi, kestääkö se yhden vai kaksi itsemurhavitsiä. Sellaista vauhdista arviointia teen paljon muissakin töissäni. Podcastit juontajaparini Vikin kanssa syntyvät improvisaatiopohjalta, ja siinäkin haistellaan, mihin suuntaan ollaan menossa ja miten toinen reagoi juttuihini.

Olen tehnyt töitä Villen kanssa seitsemän vuotta. Teemme yhdessä sitä, mitä parhaiten osaamme kimpassa.

Voimme ikuisesti olla yhdessä, mutta emme voi ikuisesti tehdä kaikkea yhdessä.

Mitä pidempään olemme tehneet yhdessä duunia, sitä enemmän tekeminen muistuttaa parisuhdetta. Siinäkin ollaan yhdessä ja yksilöinä, ja jotta yhteiselo toimii, pitää saada toteuttaa myös omia haaveitaan. Minä haluan tehdä komiikkaa ja näytellä enemmän, Ville esimerkiksi lähti Selviytyjiin. Se oli hänen näköisensä juttu, mutta minusta ei olisi paljastunut viidakossa yhtäkään hyvää puolta. Yhteistä ohjelmaa hoidamme kuin vuorovanhemmuutta, eikä Viki ja Köpi ole päättymässä mihinkään.

Ville sanoi hyvin, että omien juttujen tekeminen tuo lisää yhteiseen tekemiseemme. Me voimme ikuisesti olla yhdessä, mutta emme voi ikuisesti tehdä kaikkea yhdessä.

”Kun menen Poriin, ajelen paikoissa, joissa muistan olleeni 18-vuotias. Se on onnellisuusakun latausta, jonka voi taas palata tyhjentämään Helsinkiin.”

Huomaan nykyään vetäytyneeni pienempään kuplaan kuin nuorena. Silloin olin sosiaalinen perhonen, nyt vähän vaivaannun huomiosta, jos tunnistan sitä ympärilläni. Minussa on miellyttämisentarvetta, josta en ole kokonaan päässyt eroon. Olen vuosia keskittynyt työhön havainnoimatta sen sivuvaikutuksia ja alan vasta työstää niitä. Vähän kuin olisin juossut kymmenen kilometriä täysiä ja nostanut sitten pääni nähdäkseni, missä olen menossa.

Se vähän hirvittää, että tänä keväänä oma naama näkyy joka paikassa, mutta minkä minä sille voin. Olisi typerää sanoa innostaville jutuille ei, koska olen tällä kvartaalilla liikaa telkkarissa. Koettakaa kestää, ei tässä itelläkään helppoa ole.”

Juuso Kallio

32-vuotias Venla-palkittu radiojuontaja, käsikirjoittaja, koomikko ja näyttelijä asuu Helsingissä, kotoisin Porista.

Koulutukseltaan medianomi.

Ville Eerikkilän kanssa tehty Viki ja Köpi Show jatkuu Yle Areenassa 17.1., Putous MTV3:lla 21.1., True Story HBO Maxilla ja Mist sä tuut? -sarjan toinen kausi 21.3.

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Tuoreimmat

Luitko jo nämä?