Helena Lindgrenin liitto kesti 17 vuotta, kunnes tuli ero – tällaista on ystävyys ex-miehen kanssa

Helena Lindgren on oivaltanut, että rakkaussuhde voi muuttua ystävyydeksi, että surun kanssa oppii elämään ja että on ihanaa päästä eroon nuoren kaunottaren roolista.

Helena Lindgrenillä oli 17 vuotta kestänyt parisuhde Jorma Uotisen kanssa. ”Esimerkkinä syvästä ystävyydestämme on se, että vietimme viime joulunkin yhdessä Punkaharjulla. Oli rentouttavaa päästä pois Helsingistä maaseudun rauhaan.”

22.1. 7:00

Tässä juttusarjassa tunnetut suomalaiset kertovat elämänsä tärkeimmistä oivalluksista.

KÄÄNNEKOHDAT

”Merkittävät ihmissuhteet muovaavat minuutta”

”Elämässäni on ollut muutamia ratkaisevia käännekohtia, jotka ovat vaikuttaneet minuun paljon. Olin vain yhdeksäntoista mennessäni naimisiin, ja poikani Niklaksen sain ollessani 21-vuotias. Avioero koitti jo muutama vuosi myöhemmin.

En ehtinyt elää sellaista nuoren aikuisen elämää, että olisin elänyt vain itselleni. En osaa sanoa, miten se on minuun vaikuttanut. Tosiasia se kuitenkin on.

Toinen iso käännekohta oli Jorma Uotisen tapaaminen vuonna 1981. Olin päässyt maskeeraamaan Claes Olssonin Ylioppilas ja piru -lyhytelokuvan näyttelijöitä, ja Jorma esitti elokuvassa pirua. Se oli ensimmäinen elokuvamaskeeraukseni, iso asia sekin, mutta vielä isompi asia oli tutustuminen ja rakastuminen Jormaan. Ei mennyt kauankaan, kun jo aloimme seurustella.

Matkoilla 1994. "Jorman ja Niklaksen kanssa Ranskan ja Sveitsin rajalla, Thonon-les-Bains-nimisessä kylässä, jossa Jorma piti usein kesäkursseja."

Hänellä oli vielä asunto Pariisissa, ja hän pyysi minua ja ystävääni käymään luonaan. Hän ei sitten ollutkaan siellä, mutta tapasimme pian sattumalta Helsingissä, eräässä yökahvilassa. Se hetki oli kulminaatio.

Jorman kautta minulle aukesi uusi maailma, siihen asti olin pyörinyt lähinnä muusikkopiireissä. Jorma oli jo tunnettu tanssija, mutta ei vielä silloin koko kansan julkkis.

Vaistoni sanoi, että suhteestamme tulee jotakin pidempää ja merkittävämpää kuin mistään suhteesta aikaisemmin. Erilaisten maailmojemme yhdistäminen ei tuntunut vieraalta.

Meillä oli samanlainen elämänrytmi ja samanlaiset kiinnostuksen kohteet, ja kun aloimme tehdä yhdessä töitä, myös se piti meidät kiinni toisissamme vuodesta 1982 vuoteen 1999 asti. Perheeseemme kuului tietenkin myös poikani.”

LÄHEISYYS

”Rakkaus säilyy, jos sille antaa mahdollisuuden”

”Sen jälkeen kun olimme eronneet, meillä meni Jorman kanssa viitisen vuotta etäämmällä toisistamme. Minä olin tehnyt jo pitkään töitä laulajana, ja kun Jormakin alkoi laulaa, meille ehdotettiin yhteiskonserttia. Sen teimme Taiteiden yönä vuonna 2008 Ateneumin hienossa tilassa. Yleisön vastaanotto oli kannustavaa.

Yhteinen historiamme näkyi konsertissa ilman muuta. Oivalsin, että rakkaus säilyy, vaikka se muuttaa muotoaan ystävyydeksi. Se säilyy, jos sille antaa mahdollisuuden, ja me osasimme sen antaa. Meillä oli niin paljon yhteistä, että se oli säilyttämisen arvoista.

1990-luvun puoliväli. "Kävimme Jorman ja Niklaksen kanssa lomalla Ischialla varmaan viitenätoista kesänä.”

Kaikissa ihmissuhteissa tulee eteen ristiriitoja, niin pari- kuin ystävyyssuhteissa, mutta ne pitää itse työstää pois. Vasta sitten suhde toimii.

Eläessämme yhdessä meillä oli myös vaikeita vaiheita ja riitoja, olemmehan molemmat voimakastahtoisia ihmisiä. Nykyään ystävyytemme on luontevaa ja harmonista, vaikka emme vieläkään välty sanaharkoilta!

On rentouttavaa, että yhdessä ollessamme Jorman ei tarvitse esittää Jorma Uotista eikä minun Helena Lindgreniä.”

JATKUVA LIIKE

”Uteliaisuus pitää vireänä”

”Ehkä tärkein onnistuminen elämässä on, että minulla on hyvät välit poikaani Niklakseen ja hänen viisitoistavuotiaaseen poikaansa Daniin, jonka mummi saan olla.

Ihmisenä kehittyminen on elämänmittainen prosessi. On tärkeää, ettei pysähdy kehityksessään ja kuvittele olevansa jotenkin valmis. Olen utelias elämää kohtaan ja haluan koko ajan oppia lisää ja pysyä mukana maailmanmenossa.

Minulla on ollut nuoruudestani asti rohkeutta tehdä valintoja, joita ulkopuoliset ovat ehkä karsastaneet. Sain kritiikkiä, kun aloin laulaa uudestaan, ja se satutti aluksi ja teki hetkittäin epävarmaksi. En kuitenkaan antanut periksi ja onnistuin luomaan uraa.

Maalla 1972. "Olin monena kesänä heinätöissä isäni kasvattivanhempien luona Vanjärvellä. Tässä olen 15-vuotias."

Uskon, että minulla on kyky kestää epävarmuutta. Olen ollut koko urani ajan freelancer ja olen tottunut siihen, että töitä on välillä paljon ja välillä on hiljaisempaa.

En vaipunut koronankaan aikana epätoivoon – itse asiassa olin aika uupunut loppuvuodesta 2019 ja koin saavani hengähdystauon, kun keikat loppuivat.”

HUOLENPITO

”Ehkä suojelusenkeleitä on”

”Olin niin nuori tullessani äidiksi, että en ollut varmaan aivan ihanneäiti. En ollut ihmisenä vielä valmis, ja urani oli hataralla pohjalla. Moni asia oli elämässä kesken. Olen kiitollinen siitä, että Niklas sai olla töitteni aikana paljon vanhempieni luona, enkä koskaan joutunut viemään häntä kenenkään ulkopuolisen hoitoon.

Välimme ovat hyvät, vaikka äiti-poika-suhteeseen kuuluu ajoittainen äyskiminen. Kaikesta ei tarvitsekaan olla samaa mieltä.

Suuri onni on, että minua on siunattu lapsenlapsella. Pojanpoikani Danin kautta olen saanut uuden mahdollisuuden ymmärtää kasvavan lapsen ja teinin elämää paremmin kuin ehkä aikoinaan ymmärsin. Kasvattajana minulla ei ole enää päävastuuta. Tapaamme joka viikko, ja on hienoa seurata hänen kauttaan tämän hetken nuorten elämää. Olen Danille ihan perinteisesti mummi, koska en halunnut keksiä mitään keinotekoista nimeä.

Helena ajattelee, että ikä on tuonut hänelle rentoutta, myös liikunnan suhteen. ”Olen oppinut armolliseksi itseäni kohtaan ja ymmärtänyt, että joskus vähemmän on hyvä. Ei ole pakko treenata koko ajan eikä kuntoilla pakonomaisesti.”

Iloitsen siitä, miten herkkä viisitoistavuotias on. Herkkyyttä ei saa rikkoa huutamisella tai riitelemällä, emmekä olekaan koskaan riidelleet. Dan on nyt aika vähäsanainen teini, mutta muistan hänet myös vilkkaana pikkupoikana. Ymmärrän, miten teini saattaa ärsyttää vanhempia, mutta mummia ei!

Kun muistan, mitä kaikkea tuli itse teininä tehneeksi, on pakko ajatella, että suojelusenkeli oli silloin mukanani. Mitä vain olisi voinut tapahtua.

13-vuotiaana menin yksin Stadikalle Rollareitten konserttiin. Ehkä kotona ei tiedetty, että lähdin yksin, sillä sain kyllä palattuani isältä toruja. 15-vuotiaana olin Ruisrockissa. Nyt on vaikeaa kuvitella, että pojanpoikani tekisi saman.

Ehkä maailma on nykyään nuorille vielä vaativampi paikka kuin mitä se oli minun nuoruudessani.”

LAPSUUDENKODIN ARVOT

”Eteenpäin mennään ja valittaminen ei auta”

”Vanhempieni tapaaminen oli kuin elokuvasta. Äitini Helvi karkasi sodan aikana rintamalle, jossa hän kohtasi isäni Gunnarin. Äiti oli kotoisin Vehmersalmelta, isä Karjalasta, Heinjoelta, mutta niin vain heidän tiensä yhtyivät sodan riehuessa ympärillä.

Äiti ja isä. "Vanhempani viettivät häitään Vehmersalmella vuonna 1944. Äiti odotti jo siskoani, ja jatkosota oli loppumassa."

Äiti teki töitä lottana, mutta sitten hän tuli raskaaksi ja sai perheemme esikoisen Marja-Leenan. Hänen jälkeensä syntyivät vielä 1940-luvun puolella Tuula ja Heimo, minä vasta iltatähtenä vasta vuonna 1957.

Opin kotoa asenteen, ettei valittaminen auta ja eteenpäin on mentävä. Saimme kasvaa turvallisessa ilmapiirissä. Kun olin pieni, isäni oli ylikonstaapeli, sitten myöhemmin rikosetsivä. Äiti teki monenlaisia töitä muun muassa sairaala-apulaisena ja siivoojana.

Asuimme Helsingissä, mutta vietimme kesiä isäni kasvattivanhempien luona Vanjärvellä, jossa oli suuri karjalaisten evakoiden yhteisö. Isä oli päätynyt 8-vuotiaana huutolaispoikana perheeseen. Opin tekemään maatilan töitä, muun muassa heinää, ja siksi uskalsin lähteä mukaan keväällä nähtävään Farmi-ohjelmaan.

Vanjärvi 1960-luvun puoliväli. "Olin hienona hiekkalaatikolla mekossa ja kapeakärkisissä kengissä, kun leikimme serkkuni Tapion kanssa.”

Tunnen vahvasti karjalaiset juureni. Minun on helppoa tutustua ihmisiin. Otan mielelläni Jorman keittiön haltuuni, ja kutsumme ystäviä syömään. Vieraanvaraisuus on karjalaisuutta. Kun erosin Niklaksen isästä, oma isäni otti meidät karjalaisella sydämellisyydellä avosylin vastaan eikä moittinut ratkaisuani.

Elämän kestävä pohja luodaan lapsuudessa, ja minä sain hyvän pohjan.”

TRAUMAT

”Painajaisista pitäisi puhua ääneen”

”Sodasta ja sotavuosien kokemuksista ei meillä kotona puhuttu. Se on hyvin tyypillistä vanhempieni sukupolvelle. Vaikeista asioista vaiettiin loppuun asti, eikä siitä, mitä rintamalla oli tapahtunut, kerrottu mitään.

Selvin päin isäni oli maailman kiltein ihminen, jonka kanssa oli ihanaa keskustella. Juodessaan hän muuttui aivan toiseksi ihmiseksi. Sodan traumat purkautuivat silloin painajaisina ja hänelle muuten vieraana käytöksenä. Aggressio ei kohdistunut meihin, mutta kodin ilmapiiri muuttui silloin raskaaksi.

En usko, että poliiseilla oli isän työvuosina mitään traumanpurkua. Sitä olisi varmasti tarvittu sekä poliisin työn että sotasukupolven kokemusten takia.

Äiti oli perheemme tasapainottava tekijä. Kun isä sai aivoinfarktin, hän jäi sairaseläkkeelle rikosetsivän työstään, mutta oli vielä avustajana muutamissa elokuvissa ja mainoksissa.

Äidille isän viimeiset vuodet olivat raskaita. Isä ei suostunut lääkäriin, eikä lääkäriä saanut kutsua kotiin. Meillä lapsilla oli jo oma elämä, ja on turhaa jälkiviisautta miettiä, mitä olisimme voineet tuolloin tehdä. Kun isä kuoli, äidille tuli jokin jälkijättöinen trauma. Hän sanoi kuulevansa, miten isä huusi apua.

Äiti kuitenkin selvisi ja sai elää vielä yksitoista vuotta.”

KUOLEMA

”Surun kanssa oppii elämään”

”Olen jättänyt hyvästit sekä vanhemmilleni että vanhimmalle sisarelleni Marja-Leenalle. Sisareni kuoli syöpään kymmenen vuotta sitten. Äiti eli viimeiset aikansa palvelutalossa sen jälkeen kun oli kaatunut ja saanut aivoinfarktin. Hän kuoli vuonna 2010.

Kun on kokenut kolmen läheisen kuoleman, tietää, mitä suru on ja miten sitä pitää käsitellä. Olen oppinut, että surun kanssa oppii elämään ja se muuttaa muotoaan. Nykyään muistelen menettämistäni läheisistä vain hyviä asioita.

Suru nousee mieleen vieläkin ajoittain varsinkin Marja-Leenaa ajatellessani. Välillä on tunne, että minun pitäisi soittaa hänelle ja kertoa jokin tapahtuma. Hän oli kuollessaan vasta 67-vuotias, ja olisin toivonut hänelle monia hyviä vuosia.”

IKÄÄNTYMINEN

”Nuoruuden perään ei kannata haikailla”

”Tässä iässä tietää, että edessä on vähemmän vuosia kuin takana.

Voimistelen, kun jaksan ja pyrin kävelemään. Ehkä jossain vaiheessa aloitan uudelleen kuntosalitreenin, joka koronan aikana jäi. Olen oppinut armolliseksi itseäni kohtaan ja ymmärtänyt, että joskus vähemmän on hyvä. Ei ole pakko treenata koko ajan eikä kuntoilla pakonomaisesti.

Vuosi 1985. "Valokuvaaja Sebastian Nurmi kuvasi mallikansiotani, kun olin lähdössä muun muassa Milanoon."

Yksi mielikuva minusta on se takavuosien kaunis julkkis. Minusta on ihanaa, etten ole enää se nuori kaunotar, jona minut tunnettiin. Se on ahdas ja omaa persoonallisuutta rajoittava maailma. Kauneus on tärkeää elämässä, mutta nuoruuden perään en haikaile.

Olen kokenut, että ikä tuo elämään hyviä asioita ja vapauttaa energiaa.”

ELÄMÄ

”Mikään vaihe ei ole ikuinen”

”Nautintojani ovat pitkät aamut, kun ehdin rauhassa voimistella, lukea lehden tai lähteä aamukahville kotini lähellä olevaan kahvilaan. Elämän ei pidä olla urautunutta, ja se, että kokee asiat yhä voimakkaasti tunnetasolla, on tärkeää.

Jorman kanssa tapasimme syödä ravintoloissa, ja ruuanlaitto jäi vuosikymmeniksi. Koronan aikana löysin kokkauksen, mutta minulla on siinä paljon oppimista. En viihdy isossa seurueessa, mutta nautin läheisten kanssa olemisesta ja järjestän mielelläni kutsuja. Ystäväni ovat kiltisti kehuneet, kun kokkaan heille erilaisia pastaruokia tai teen isoja salaatteja.

Keikoista nautin jälleen. Tein koronan aikana itselleni selväksi, etten enää esiinny pikkutunneilla ja tule vasta aamuyöstä kotiin.

Vuosi 2003. "Olin monesti USA:n suurlähettilään Bonnie McElveen-Hunterin (2. vas.) kutsumana laulamassa. Tässä olemme Englannin lähetystössä viettämässä Bonnien läksiäisiä.”

Olen ajatellut nyt Ukrainan sodan aikana sitä, mitä vanhempani kestivät. Seuraan uutisia, sillä haluan pysyä kartalla eikä sotauutisten torjuminen auta mitään. Samalla yritän muistaa, että oma arki ja elämä ovat kunnossa.

On hyvä muistaa, että kaikesta selvitään eikä mikään vaihe ole ikuinen.”

Fakta

Helena Lindgren

Syntynyt 2.5.1957 Helsingissä. Laulaja, meikkitaiteilija, tehnyt töitä myös näyttelijänä. Asuu yksin, perheeseen kuuluvat aikuinen poika Niklas ja pojanpoika Dan. Osallistuu Nelosen Farmi-ohjelmaan ja keikkailee eri puolella Suomea.

Lue lisää: Jorma Uotinen kertoo Me Naisille suhteestaan Helena Lindgreniin: ”Kun intohimo hiipui, kehotin Helenaa ottamaan uuden rakastajan”

Tuoreimmat

Luitko jo nämä?