Tässä juttusarjassa tunnetut suomalaiset kertovat elämänsä tärkeimmistä oivalluksista.
PARISUHDE
”Erilaisuutemme on rikkautta”
”Neljänkymmenen vuoden kokemuksella voin sanoa, että meillä on ollut hieno parisuhde ja avioliitto mieheni Ollin (Tola) kanssa. Pitkään suhteeseen on mahtunut monenlaista ongelmaa, mutta onneksemme olemme pystyneet aina puhumaan kaikesta. Mitään ei ole jätetty selvittämättä.
Naimisiin menimme vuonna 1998, mutta aloimme olla yhdessä jo vuonna 1982. Se oli suhteen aloittamisen kannalta vaikea ja raskas vaihe, koska olin vasta eroamassa silloisesta miehestäni ja tyttäreni Veeran isästä.
Avioeron myllerryksessä sairastuin bulimiaan, josta kärsin puolitoista vuotta. Kukaan ei tiennyt bulimiastani, ei edes Olli. Häpesin tautia aivan hirveästi. Fyysinen ja henkinen pahoinvointi sysäsivät minut ajatuksissani alimpaan kastiin.
Pääsin bulimiasta eroon puolentoista vuoden sairastamisen jälkeen ja ilman ammattiapua. Pitkäaikainen seuraus on ollut kuitenkin refluksitauti, joka oireilee, mutta saan sen pysymään kurissa oikealla ruokavaliolla.
Olli ja minä. ”Menimme naimisiin vuonna 1998, ja hääjuhlaa vietimme Taidehallin klubilla.”
Olemme Ollin kanssa onneksi vahvaluonteisia molemmat, sillä muuten vahvempi voisi jyrätä heikomman. Olen aika jyrä, mutta Olli ei anna periksi. Rakastamme toisiamme niin paljon, että meillä on ollut vahva halu jatkaa aina eteenpäin.
Erilaisuutemme on suhteen rikkautta. Olli on nopea käänteissään, minä haluan pohdiskella ja olen hidas. Liikkeelle lähdöt ovat hankalia, Olli on jo autossa, kun minä vasta aloittelen pakkaamista. Ollin kunniaksi on sanottava, ettei hän enää hoputa minua. Näen hänestä silti sen, ettei hän varsinaisesti nauti hitaudestani.
Suhteemme alussa riidat saattoivat olla kiivaita, mutta enää emme riitele, korkeintaan ärähdämme jostain pikkuasiasta. Olli osaa antaa periksi eikä pitkitä riitoja, minä sen sijaan nautin murjottamisesta. Se on pimeä puoleni. Yksin tosin ei kannata murjottaa, ja Olli osaa purkaa tilanteen nopeasti.
Joskus olemme menneet riidoissa nukkumaan, vaikka jo äitini sanoi, ettei niin pidä tehdä!”
ÄITIYS
”Olen lahjakas itseni syyllistämisessä”
”Olin 21-vuotias ainoan lapseni Veeran syntyessä. Se oli vaativa tilanne, koska opiskelin viimeistä vuotta teatterikoulussa Tampereella Nätyssä. Päällekkäin osuivat äitiys, valmistuminen ja näyttelijän ammattiin ryhtyminen. En ollut silloin hyvä äiti.
Veera jäi isälleen, kun muutin Turusta Tampereelle ja aloitin työt Tampereen Työväen Teatterissa. Siitä jäi syyllisyyden tunne. Olen oikein lahjakas itseni syyllistämisessä ja siinä, että koen olevani huono ihminen.
Turussa 1970-luvun lopulla. ”Tyttäreni Veera oli kaatunut ja lohdutin häntä.”
Välit Veeraan eivät onneksi katkenneet. Hänellä kuten minullakin oli hurja murrosikä, ja hän sai tyttärensä Julian vain 16-vuotiaana. Veera oli ehdoton, hän halusi ottaa lapsen vastaan, ja tajusin, miten erilainen hän on kuin minä. Hänellä on vahva hoivavietti. Veera sai myöhemmin vielä kaksi tytärtä, Sonjan ja Miljan.
Veeran koko perhe, lapsenlapset ja Julian kaksi poikaa, ovat minulle ja Ollille erittäin läheisiä. On ihanaa, kun Milja totesi, että parhaita hetkiä ovat ne, kun koko suku on koolla. Ja olemme usein koolla.
Vaikka näyttelen Syke-tv-sarjassa sairaanhoitajaa, en ole yhtään hoivatyyppi. Kun äidilläni todettiin Alzheimer vuonna 2012, pelästyin sitä enemmän kuin hän itse. Hänen ja meidän muiden kannalta oli armollista, että hän sai pitkään asua kotonaan hyvin toimineen kotihoidon turvin. Vasta aivan viimeisinä aikoina hoitajat vaihtuivat vähän liian tiuhaan.
Äiti asui samassa talossa kuin Veeran perhe. Veera ja hän olivat todella läheisiä ja istuivat välillä viinilasillisen ääressä. Veera oli äidin viimeisinä vuosina suuri tukeni.
Nyt äiti on poissa ja minä olen suvun kantaemo, matriarkka. Niin elämä menee, ja se pitää hyväksyä.”
TAITEILIJAELÄMÄÄ
”En kokenut koskaan jääväni varjoon”
”Olen aina ajatellut, että äitini Ruth Matso ja isäni Usko Meriläinen olivat oikeita, luovia taiteilijoita. Äiti teki elämäntyönsä tanssijana ja koreografina, isä säveltäjänä. Äidin motto oli, että luovan taiteilijan tie kulkee eteenpäin, pysähtyminen on kuolema.
Olin ylpeä heistä, enkä ole koskaan edes pyrkinyt taiteilijaksi. Olen vain tehnyt työtäni näyttelijänä, enkä koe, että minun olisi pitänyt ajatella työtäni taiteilijuutena.
Vuosi 1955. ”Vauvakuvassani näkyy ilmekirjoni. Minusta sanottiin, että olin helppo ja nauravainen.”
Voin aivan rehellisesti sanoa senkin, että en kokenut koskaan jääväni varjoon. Meillä oli pikkuveljeni kanssa turvallinen ja hyvä lapsuus. Olin onnellinen, että sain pikkuveljen ollessani vain vajaan kahden vuoden ikäinen.
Asuimme omakotitalossa Tampereen ja Nokian puolessa välissä Villilässä, metsän keskellä. Lähellä oli lampi, jossa kävimme uimassa, ja kavereita riitti. Villilän talo oli lapsuuteni paratiisi.
Totuin siihen, että vanhempani tekivät töitä kotona. Isä istui valkoisen flyygelin ääressä ja sävelsi. Hän rakensi talon perunakellariin työhuoneen, ja hänen säveltäessään piti olla hiljaa. Jos oli asiaa, piti työhuoneen oveen koputtaa. Isompina kuuntelimme paljon hänen musiikkiaan.
Kun olimme pieniä, perheemme teki telttaretkiä Lappiin, jonne matkattiin isän Pesosella eli mustalla Peugeotilla, jossa oli punaiset nahkapenkit. Myöhemmin vanhempani ostivat mökin Enontekiöltä.
Arjen huushollista piti huolta Olga-täti. Äiti ei ollut mikään kotihengetär, ja isäkin siivosi mieluummin kuin hän. Äiti oli tottunut Olga-tätiin, joka oli ollut palvelijana jo äidin lapsuudenkodissa. Olin alle murrosikäinen, kun Olga lähti takaisin kotiseudulleen Rantasalmelle.
Murrosikäni oli paha, kapinoin kaikin tavoin, lintsasin koulusta ja olin yötä poissa kotoa, ja äiti oli huolesta hysterian partaalla. Myöhemmin olen ajatellut, että olisin voinut säästää äidin kaikelta siltä mielipahalta.”
AMMATINVALINTA
”Aikuisena on kiva elää”
”Oli jotenkin itsestään selvää, että aloitin balettitunnit viisivuotiaana. Halusin sitä itse, äiti ei minua tunneille patistanut. Pianoa soitin päälle kymmenvuotiaaksi, mutta ikävä kyllä kyllästyin ja lopetin pianotunnit. Se on harmittanut jälkeenpäin.
10-vuotiaana. ”Tanssin Ylen taltioimassa esityksessä perhosena.
Tähtäsin tosissani tanssijaksi, mutta kroppani ei soveltunut ammattiin. Olen esteetikko ja ajattelin, että minulla olisi pitänyt töpöjalkojen sijaan olla pitkät ja linjakkaat jalat ja kädet. Sitä paitsi lonkkani eivät auenneet lajin edellyttämällä tavalla.
Olin jo 17-vuotias ja opiskelin Lontoossa nykytanssia, mutta takaraivossani tiesin, ettei minusta tulee tanssijaa. Tanssin vielä ison pääroolin vuonna 1973 Psykhe-nimisessä esityksessä. Se oli koko perheemme voimannäyttö: musiikki oli isän, koreografia äidin ja libretto heidän yhdessä tekemänsä. Ensi-ilta oli Kuopio tanssii ja soi -viikolla.
Olin ollut mukana muutamissa lapsirooleissa Tampereen Työväen Teatterissa. Jätin tanssin ja pyrin teatterikouluun, jonne pääsin heti ensimmäisellä yrittämällä.
Kotikatu 2010. ”Olimme Puotilan Jukan kanssa Mäkimaan aviopari Kotikadussa. Hän on ihana kollega, ja tykkäsimme tehdä töitä yhdessä.”
Opiskelujen aikana minulle tuotti hankaluuksia puheen ulosanti, replikointi, ja opin vasta ammatissa, että se lähtee roolihenkilön ajatuksen kautta ulos. Olin siihen asti ilmaissut asian fyysisesti, en sanallisesti. Minulla on lukihäiriö, johon liittyy myös hahmotushäiriö, mutta ei sitä 1970-luvulla tunnistettu. Vanhempien kollegoiden apu oli uran alussa tärkeää.
Opiskeluvuosina ymmärsin, että aikuisena on kiva elää. Ehdin ennen Veeran syntymää viettää myös opiskelijaelämää ja istua ravintoloissa. Se päättyi vuonna 1975, jolloin olin jo raskaana ja menimme naimisiin Veeran sellisti-isän kanssa.”
IKÄÄNTYMINEN
”On hyvä taito osata vain olla”
”Mietin ikääni ja vanhenemista jo työnikin takia. Kun joudun katsomaan itseäni televisiosta, huomaan ikäni. Teen työtä sen kanssa, että hyväksyn ulkonäön muuttumisen. On vähän kiikun kaakun, että hyväksyn!
Iloitsen joka tapauksessa siitä, että voin fyysisesti erittäin hyvin. Käyn pilates- ja barretunneilla. Barre on balettipohjaista tankotreeniä. Kouluttauduin aikoinani pilatesopettajaksi, mutta näyttelijäntöitä on ollut niin paljon, etten ole ehtinyt pitkään aikaan opettaa.
Ikäni huomaan siitä, miten tärkeää on rauhoittuminen ja lepo. Kun on liikaa töitä, verenpaine nousee. Nukun kohtuullisen hyvin, jos aamulla ei ole edessä hommia, mutta levottomasti, kun on aikainen lähtö. Kuvausaamut alkavat välillä kello 7.25. Silloin herään kotona jo puoli kuusi, jotta ehdin juoda rauhassa aamukahvin, lukea lehden ja laittaa itseni lähtökuntoon.
"Teen työtä sen kanssa, että hyväksyn ulkonäön muuttumisen. On vähän kiikun kaakun, että hyväksyn! Iloitsen joka tapauksessa siitä, että voin fyysisesti erittäin hyvin.”
Olemme Ollin kanssa eläkeläisiä, jotka tekevät paljon töitä. Mökillä pääsemme irti kaikesta muusta, ja meillä neljällä on aikaa olla rauhassa yhdessä. Kaksi muuta ovat Veeran ja meidän yhteiset koiramme Lara ja Muru.
Pidän tarkasti kiinni lomistani ja osaan erinomaisen hyvin vain olla.”
KUOLEMA
”Poisnukkuneet ovat unissa mukana”
”Äiti kuoli 88-vuotiaana vuonna 2020. Hänen lähtönsä oli lopulta helpotus, koska hän oli sairastanut Alzheimeria jo lähes kymmenen vuotta.
En ollut hänen kuolinhetkellään paikalla, mutta menimme veljeni kanssa vielä sairaalaan katsomaan äitiä. Sillä hetkellä ei tuntunut siltä, että äiti oli siinä. Hän oli jo lähtenyt, ja sen oivaltaminen oli hienoa.
”Olen kiitollinen siitä, että olen tässä kunnossa ja saan tehdä työtä, josta pidän.””
Kaipaan häntä ja samalla ajattelen, että hän sai elää pitkän ja vaiherikkaan elämän. Kaipuu ei ole surua. Näen unia, että hän on hoivattavana ja odotan, että näkisin unen, jossa hän on voimissaan. Sellaisena kuin hän ennen sairastumistaan oli. Näen unia myös isästäni. Isä kuoli 74-vuotiaana vuonna 2004. Onneksi hän pääsi nopeasti pois, koska ei olisi kestänyt pitkää sairaalassa oloa. Hän loittoni elämästä fyysisesti ja henkisesti nopeasti.
Suureksi onnekseni en ole joutunut kohtaamaan muiden läheisten menetystä.”
ELÄMÄNILOT
”Suvun läheisyys on onnea”
”Suurin nautinto on olla mökillä Pirkanmaalla. Olli peri mökin äidiltään, ja olemme siellä kaiken vapaa-ajan ympäri vuoden. Talvella on mukava pulahtaa avantoon, kesällä uida järvessä.
Nautin siitä, että istumme mökin pöydän ääressä, syömme hyvää ruokaa ja otamme lasilliset viiniä.
Joulu 2021. ”Saimme tyttäreltäni Veeralta ja hänen mieheltään Jyriltä lahjaksi saunahatut.”
Yhteishuoltajuuskoiramme Lara ja Laran tytär Muru ovat aina seuranamme mökillä. Ne ovat sekarotuisia, lempeitä koiria. Muru on varsinainen peräkammarin tyttö, aina äitinsä kyljessä. Itkettää jo nyt se, että Laran aika taitaa olla pian täysi, mutta vielä hän kulkee mukanamme.
Elämäniloa tuo Veeran ja nyt jo Juuliankin perhe, ja se, miten läheisiä olemme koko suku.”
Kesä 2021. ”Rakkaat perheenjäsenemme, yhteishuoltajuuskoirat Lara ja Muru mökillä.”
UNELMAT
”Pitää olla kiitollinen siitä, mitä on”
”Jossain vaiheessa ajattelin, että olisipa vielä ihanaa tehdä jokin isompi elokuvarooli tai teatteriesitys hyvällä porukalla, mutta olenhan minä niitä jo tehnyt. Minun ei enää tarvitse näyttää itselleni mitään, olen töiden suhteen tyytyväinen ja ruokittu!
Tein Turun kaupunginteatterissa ja Tampereen Työväen Teatterissa yhteensä kahdeksantoista vuotta töitä. Oli rankkaa, kun päällä oli viisi eri roolia ja kuudetta harjoiteltiin. Uuvuin siihen ja jäin virkavapaalle vuonna 1995.
Kun aloin tehdä kameran edessä töitä, nautin siitä, että viikonloput ovat vapaita. Kameran kanssa on myös se helppous, että kohtaus voidaan aina ottaa uusiksi.
Olen kiitollinen, että olen tässä kunnossa ja saan tehdä työtä, josta pidän.”
Fakta
Lena Meriläinen
Näyttelijä, syntynyt 19.5.1954 Helsingissä. Puoliso ohjaaja, tuottaja Olli Tola, tytär Veera, kolme lastenlasta, kaksi lapsenlapsenlasta. Syke-tv-sarjasta on saatu purkkiin jo 17. tuotantokausi (Ruutu).
