Tässä juttusarjassa tunnetut suomalaiset kertovat elämänsä tärkeimmistä oivalluksista.
RAKASTUMINEN
”Sattuma voi olla kohtalokas”
”Tapasimme mieheni Johanin kanssa vuonna 1993 Helsingissä Grand Marinan kongressikeskuksessa. Sattumalla oli iso osa siinä, että ylipäätänsä kohtasimme toisemme.
Näyttelijä Jukka Puotilan piti olla juontamassa tilaisuutta, mutta hänellä olikin tuplabuukkaus ja hän joutui perumaan juontonsa. Minulle soitettiin parin viikon varoajalla, ja koska olin vapaana, lähdin hoitamaan keikan.
Olemme nauraneet tilanteelle Jukan kanssa monta kertaa: ilman hänen tuplabuukkaustaan en ehkä olisi tavannut Johania. Johan tuli juontoni jälkeen omien sanojensa mukaan tekemään tikusta asiaa. Ihastuimme toisiimme, ja ihastus johti vaivihkaa rakastumiseen.
Naimisiin. ”Meidän vihittiin Johanin kanssa vuonna 1995, ja hääjuhlaa vietettiin Söderkullan kartanossa Sipoossa.”
Emme ole kumpikaan tuppisuita ja tulimme heti hyvin juttuun. Puhuimme ensitapaamisen jälkeen tuntikausia puhelimessa.
Rakastuin hänen miellyttävään käytökseensä – kaikesta näki, että hän oli saanut hyvän kotikasvatuksen. Hyvä huumorintaju, määrätietoisuus ja yhtenevät elämänarvot tekivät vaikutuksen.
Naimisiin menimme vajaat kaksi vuotta ensitapaamisen jälkeen.”
PARISUHDE
”Pitkässä liitossa oppii lukemaan toista”
”Vaikka jaamme Johanin kanssa samanlaiset elämänarvot, olemme luonteeltamme erilaisia. Minä olen spontaani, hän harkitsevaisempi. Kun minä menen päätä pahkaa erilaisiin tilanteisiin, hänellä on aina enemmän jalat maassa. Johan kestää sen, että elän vahvasti tunteella.
Ehkä yksi pitkän avioliiton salaisuus on, että hitsautuu yhteen, oppii lukemaan toista hyvässä ja pahassa ja tietää, miten toinen reagoi. Yhteistä meissä on voimakas tahto ja vahvat visiot, ja se voi kieltämättä johtaa siihen, että välillä sarvet kalisevat. Myötäilijöitä emme kumpikaan ole.
Vuodesta 2006 lähtien Johan oli yksitoista vuotta Saksassa töissä, ja arkemme muuttui silloin ratkaisevasti. Lapsemme Robin ja Rebecca olivat pieniä – Rebecca täyttämässä vasta kaksi – ja heidän takiaan kävimme perusteellisen keskustelun, lähtisimmekö koko perhe Saksaan. Lasten takia kuitenkin päätimme, että koti pysyy Suomessa.
Nauvo 2010. ”Rakkaat lapsemme Robin ja Rebecca.”
Mieheni teki Saksassa aluksi nelipäiväisiä työviikkoja, myöhemmin kolmepäiväisiä. Hänen viisas työnantajansa ymmärsi, että isää tarvitaan myös kotona.
En voi kieltää, ettenkö olisi välillä tuntenut riittämättömyyttä joutuessani olemaan välillä äiti ja isä samaan aikaan. Niinä vuosina en voinut ajatella omaa uraani.”
KUOLEMA
”Surusta on voitava puhua”
”Monessa elämäntilanteessa on ollut pakko nousta jaloilleen. Koko lapsuuteni oli onnellinen, ja muistan niiltä vuosilta ikuisesti lämpimät kesät. Asuimme Elimäellä, jossa isäni Jackie työskenteli eläinlääkärinä. Hän oli erikoistunut varsinkin hevosten ja lehmien suurpraktiikkaan. Hänen työnsä oli epäsäännöllistä, eläinlääkärihän saatettiin hälyttää töihin vaikka keskellä yötä.
Vuosi 1972. ”Olin jo pienenä lempitouhussani kuokkiessani puutarhaa. Kuvan otti isoveljeni Eliel, joka harrasti valokuvausta.”
Kaikki muuttui, kun olin yhdeksänvuotias. Isäni kuoli vain 49-vuotiaana, ja lapsuuteni loppui tavallaan siihen. Loppuvuosi on muistissani yhtä sumua. Ehkä ihmisen mieli suojelee itseään unohtamalla.
Minua ei otettu mukaan isän hautajaisiin. Se oli varmasti hyvää tarkoittavaa, mutta vääränlaista ylisuojelua. Vaikka olin lapsi, olisi minun varmasti pitänyt puhua kokemastani jonkun kanssa. Ehkä hautajaiset olisivat jotenkin konkretisoineet tilannetta, että isä oli lopullisesti poissa.
En ikinä unohda sitä, kuinka minua pari vuotta vanhempi ystäväni Miila tuki minua. Olemme yhä ystäviä ja vietimme taannoin ystävyytemme 50-vuotisjuhlaa.
Bestikset. ”Rakkain ystäväni Miila Huttunen ja minä vuonna 1971.”
Muutimme vuodenvaihteessa 1977–78 Helsinkiin, pikkusiskoni oli silloin vain parivuotias. Äitini oli nuori, 31-vuotias leski, ja minulla oli vaistomaisesti tunne, että minun täytyy pitää huolta hänestä ja pikkusiskostani. Minusta tuli huolehtija ja varmasti myös ylireipas. Ehkä sairastuin vahvuuteen. 1970-luvulla ei ollut sellaista terapia-apua kuin nykyään.”
TSUNAMI
”Elämä voi hetkessä muuttua”
”Menetimme tapaninpäivän tuhoisassa tsunamissa Johanin siskon ja hänen miehensä sekä heidän 18-vuotiaan esikoispoikansa, kummilapsemme. Vain 14-vuotias perheen tytär pelastautui ihmeellisellä tavalla, kun valtava aalto heitti hänet keskeneräisen hotellityömaan parvekkeen kaiteen yli. Sieltä hänet autettiin turvaan.
Olimme Suomessa hirveiden uutisten tavoittaessa meidät. Perhe oli kateissa, eikä heidän kohtalostaan saatu viikkoon mitään tietoa. Henkiin jäänyt tytär sai meihin yhteyden pian, mutta muita perheenjäseniä etsittiin pitkään. Lopulta heidät kaikki löydettiin ja haudattiin samaan aikaan keväällä.
Rebecca oli vasta kymmenkuinen, mutta viisi ja puolivuotias Robin ymmärsi tuskan ja hädän, jonka vallassa olimme. Hänelle jäi pitkäksi aikaa pelko siitä, että läheisille voi tapahtua jotakin niin hirveää kuin mitä tsunamissa tapahtui.
Suomen Punainen Risti järjesti viikonlopputapaamisia, joissa kävimme pari kertaa. Vertaistuki oli tärkeää.
Perheestä ainoana Suomeen palannut tytär asui menetyksensä jälkeen isovanhempiensa luona. Hän selviytyi tragediasta ja on nykyään kahden lapsen äiti.
Tsunami oli muistutus siitä, miten elämä voi hetkessä kääntyä täysin ympäri. Sama tapahtuu nyt Ukrainan sodassa, jossa kaikki muuttui vajaa vuosi sitten. Vain vahvalla henkisellä taistelutahdolla hirveimmistäkin koettelemuksista voi selviytyä.”
ÄITIYS
”Vanhemmuus on elämänmittainen koulu”
”Haaveilin omista lapsista jo varhain, ja parikymppisestä asti minulla oli vahva tunne, että tulen joskus äidiksi. Olin Robinin syntyessä 31-vuotias. Hän ja vuonna 2004 syntynyt Rebecca olivat molemmat todella odotettuja lapsia, ja he tekivät unelmastani totta.
YO-kesä. ”Kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 1986 Lauttasaaren yhteiskoulusta. Erotun kuvassa kirkkaan keltaisessa jakkupuvussani.”
Äitiyteen ei voi missään kuvitelmissaan valmistautua etukäteen. Vasta äitinä tietää, miten kokonaisvaltaista lasten kanssa eläminen on. Minä en ole vain kasvattanut heitä, hekin ovat kasvattaneet minua. Vanhemmuus on elämänmittainen koulu. Nyt lapseni ovat jo aikuisia.
Olen mielestäni pystynyt puhumaan lasteni kanssa kaikesta, myös vaikeista asioista, joita varsinkin teini-iässä tulee esille. Olen aina valmis kuuntelemaan lapsiani.
Elän ja tunnen lasteni vaikeudet vahvasti. Heidän hätänsä on myös minun hätäni. Tapani on toimia heti ja mietin aina, mitä tehdä. En voi koskaan jäädä seisomaan tumput suorina.
Koko perhettämme koeteltiin, kun Rebecca sai vuosi sitten epilepsiadiagnoosin. Hänen luvallaan voin kertoa, että lääkitys on tepsinyt ja hän voi hyvin. Mikään ei ole vanhemmille tärkeämpää kuin omien lasten terveys ja hyvinvointi.
Olemme nyt mieheni kanssa aivan uudessa ja erilaisessa elämäntilanteessa, kun tytärkin muutti pois kotoa viime kesänä ja Robin jo neljä vuotta sitten.”
TIENHAARAT
”Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa”
”Rakastan työtäni, ja se on antanut minulle erittäin paljon. Opiskelin kasvatustieteitä ja englantilaista filologiaa, ja minusta piti tulla englannin opettaja. Vähän kuin vahingossa jouduin televisioon, enkä koskaan valmistunut yliopistosta. Se on vähän jälkikäteen harmittanut, koska olen luonteeltani perfektionisti.
Työ tv:ssä. ”Toivomus-ohjelmani ensimmäinen vieras oli Marco Bjurström. Ohjelma starttasi vuonna 2018.”
Olen projekti-ihminen. Ensimmäinen iso tv-työni MTV:ssä oli Kanavanvaihtokarnevaalit vuonna 1992. Sitä seurasi heti perään Pekka Karhuvaaran kanssa luotsaamani Matkalle maailman ympäri -ohjelma.
Toivomus-haastatteluohjelmani vuosina 2018–2021 oli tavattoman antoisa. Haastattelin neljääkymmentä tunnettua suomalaista, ja haastattelujen teemana oli ihmisen elämän tienhaarat. Jokaisella on ollut elämässään isoja valintoja ja tienhaaroja. Kun yksi ovi sulkeutuu, voi toinen ovi aueta. Hyvin harva asia elämässä tulee ilmaiseksi, ja ihminen on lopulta selviytyjä.
Nyt olen jälleen uuden edessä, kun viikonloppujen Huomenta Suomi -ohjelma starttaa. Meitä on kolme juontajaparia tekemässä ohjelmaa, ja useimmiten parini on Aki Linnanahde. Olen luonteeltani utelias ja lähden täysillä mukaan tähänkin työhön.”
MERI
”Meri antaa ja ottaa”
”Merellä on monet kasvot. Meri voi antaa paljon, ja tsunamin seuraamukset kokeneena tiedän, että se voi viedä kaiken.
Elin nuoruuteni Helsingin Lauttasaaressa, missä meri on koko ajan lähellä. Kun hankimme Johanin kanssa ensimmäisen veneemme vuonna 2004, ajattelimme, että se on aluksi vain kokeilu. Rebecca oli silloin kolmen kuukauden ikäinen ja nukkui moottoriveneen kyydissä kuin tukki. Nyt meillä on jo neljäs vene, ja sellainen, jossa pystyy myös yöpymään. Olemme olleet joskus merellä putkeen jopa kuukauden.
Itsenäisyypäivä 2022. ”Rebecca kuvasi meidät Johanin kanssa juuri ennen taksiin astumista. Olimme lähdössä Linnan juhliin.”
Mieheni oli nuoruudessaan viettänyt aikaa vesillä, ja meri oli hänelle tuttu elementti. Hänen isoisänsä oli kotoisin Ahvenmaalta Lemlandista, jossa sukutalo yhä on. Hän eli 102-vuotiaaksi. Hänen isänsä oli merikapteeni, jonka meri vei aivan liian varhain. Suvun tragedia jatkui tsunamin myötä.
Olen käynyt saaristolaivurikurssin, sillä pitäähän veneessä olla kaksi ainakin teoriassa asiansa osaavaa kipparia! Säätiedotuksia seuraamalla olemme välttäneet kovat myrskyt, ja jos on pienikin riski, emme lähde satamasta liikkeelle. Joskus on hernerokkasumu yllättänyt.
Meri antaa minulle sisäistä rauhaa, ja Suomen saaristo on lumoavan kaunis. Nautin meren tuoksusta, aaltojen kohinasta ja purjeveneiden mastojen kilkatuksesta satamassa.
Meren lähellä olemme myös Hangossa, josta saimme vajaat kolme vuotta sitten vuokrata ystäväpariskuntamme asunnon. He asuvat itse viereisessä asunnossa.
Asunto oli rakkautta ensi silmäyksellä, ja olemme Hangossa niin usein kuin voimme. Kävelemme siellä paljon, ja vaikka luulen tuntevani jokaisen kiven ja kannon, löydän sieltä aina uutta. Valo Hangossa avomeren rannalla on aivan omanlaisensa.”
TOIVO
”Toivottomuudelle ei pidä antaa sijaa”
”Usko, toivo ja rakkaus ovat olleet elämässäni kantavia voimia. Ne ovat isoja sanoja, mutta pitää uskoa itseensä ja uskoa toisiin ihmisiin.
Olen juuriltani juutalainen, ja samoin lähes kaikki sukulaiseni sekä äidin että isän puolelta. Monet heistä menettivät aikoinaan kaiken ja nousivat silti jaloilleen. Isoisäni pakeni pienenä poikana Venäjän vallankumousta Suomeen, ja äitini isoisä pakeni juutalaisvainoja Valko-Venäjältä. Keskitysleirille ei kummankaan suvusta joutunut kukaan.
Ira Hammermannin isä kuoli, kun Ira oli 9-vuotias. ”Minulla oli vaistomaisesti tunne, että minun täytyy pitää huolta äidistä ja pikkusiskostani. Ehkä sairastuin vahvuuteen.”
Minulle oli luontevaa viime vuonna ryhtyä organisoimaan avustuksia Ukrainasta Suomeen paenneille. Toiminnan perusrunko oli ruokakeräys. Perustimme Espooseen ukrainalaisten avustuskeskuksen ja jaoimme neljän kuukauden ajan kuivamuonaa, hygieniatarvikkeita, vaatteita, jalkineita, lakanoita, lastentarvikkeita ja jopa polkupyöriä.
Avuntarve oli ja on edelleen valtava, sillä pakolaiset tulevat tänne aivan puilla paljailla. Osa on joutunut täpötäysien junien takia jättämään jopa matkalaukkunsa asemalaiturille.
Minua koskettaa, miten suomalaiset ovat osoittaneet suurta kollektiivista auttamisen halua. Moni on kertonut meille olevansa Karjalan evakoiden jälkeläisiä.
Olin ennen keräystä melkein lamaantunut. Äitien ja lasten hätä tuli suoraan iholle, mutta huomatessani, miten keräys lähti liikkeelle, lohduttomuus kaikkosi.
Paljon on vielä tehtävä, ja paljon vaikeaa on edessä, mutta toivottomuuteen ei pidä suistua. On paljon asioita, joihin voi vaikuttaa. On kyettävä nousemaan barrikadeille.”
Fakta
Ira Hammermann
Syntynyt 19.10.1967 Helsingissä, asuu Espoossa. Puoliso Johan Friman, aikuiset lapset Robin ja Rebecca. Viikonloppuisin MTV:n Huomenta Suomen juontajana 21.1. alkaen. K-kaupoissa ja Neste K-huoltamoilla myynnissä Iran ideoimia sinikeltaisia Ukraina-rusetteja.
Lue lisää: Helena Lindgrenin liitto kesti 17 vuotta, kunnes tuli ero – tällaista on ystävyys ex-miehen kanssa
