Tässä juttusarjassa tunnetut suomalaiset kertovat elämänsä tärkeimmistä oivalluksista.
RAKKAUS
”Sitkeys, kokemus ja luolamiehen otteet hurmaavat!”
”Kun kohtasimme Paavon kanssa, se oli suuri rakastuminen. Menimme niin monien ja isojen esteiden yli. Se olisi voinut epäonnistuakin.
Iso ikäero parisuhteessa ei ollut 30 vuotta sitten normaalia. Minä olin 26 ja Paavo 52. Ikäero oli vanhemmilleni raskasta, kuten myös se, että Paavo oli politiikan huipulla. Hänen elämänpiirinsä oli kovin erilainen. Tulimme hyvin erilaisista lähtökohdista, ja vanhempani miettivät, miten vakavissaan hän loppupeleissä on.
Arvostin ja kunnioitin Paavoa. Hän oli lukenut kaikki ne kirjat, jotka halusin lukea ja käynyt paikoissa, joihin halusin mennä. Hänellä oli niin paljon osaamista, kokemusta ja näkemystä, jota arvostin ja jota halusin oppia ja nähdä.
Paavon avioeroprosessi kesti pitkään. Jätin hänet sata kertaa. Aina hän kömpi jostakin ja seisoa törötti illalla koulun pihalla, kun opetukseni loppui ja kysyi, saako viedä syömään.
Paavo oli sitkeä piirittämisessä. Ehkä miehen pitääkin olla vähän taistelija. Vähän luolamies – että tämä on minun naiseni, vien sen hiuksista luolaani. Kai siinä ajatuksessa on taustalla tunne, että hänen kanssaan on turvallista olla.
Sanoin Paavolle kerran, että minä olen varmaan todella joustava ihminen ja minun kanssani on helppo elää. Paavo vaikeni pitkään ja sanoi, että tuohon en sano mitään, mutta hauskaa sinun kanssasi kyllä on ollut.”
EINESLAPSUUS
”Hyvät aikeet eivät aina mene putkeen”
”Olin perheen ainokainen, tosi ujo ja tarkkailevainen lapsi. Mummit hoitivat minua, kun päivähoitopaikkoja ei ollut. Minulle tuli hyvin kiinteä suhde isovanhempiini.
Kuopio 1971. ”Tätini ja setäni olivat töissä merillä ja toivat meille usein joululahjaksi ulkomaansuklaarasian, mikä oli ihmeellistä herkkua. Kuvassa olen äidin ja isän kanssa.”
1960-70-lukujen vaihteessa Kuopiossa oli vähän töitä. Vanhempani saivat työpaikat Helsingistä ja muutimme pääkaupunkiseudulle, jossa emme tunteneet ketään.
Isä oli rakennusmestari. Hän pääsi Lemminkäiselle ja sieltä Hakaan, joissa hän johti maalauspuolta ja vastasi Venäjän-viennin maalausurakoista. Hän perusti myös oman rakennusfirman ja rakensi taloja vapaa-aikanaan. Äiti oli johdon sihteeri Ekassa ja Renlundilla.
Vuosi 1977. "Itä-Helsinki on rakas kotiseutuni. Meitä avainkaulalapsia oli paljon ja leikimme aamusta iltaan. Olen pitkä tyttö takarivissä, valkoinen paita yllä.”
Koska äiti teki pitkää päivää, meillä syötiin paljon eineksiä. Pakastekalasoppa oli herkkuni. Verilettuja ja maksalaatikkoa inhosin ja päätin, että jos minulla on joskus lapsia, en tarjoa niitä ikinä heille.
Kun minusta tuli äiti, minähän tein sitten itse karjalanpaistia – herkkuruokaa ja vielä moneksi päiväksi! Kävi niin, että lapseni sanovat, etteivät ikinä enää syö karjalanpaistia. Yritin tehdä heidän elämänsä paremmaksi, mutta traumatisoin heidät karjalanpaistilla samoin kuin minut oli traumatisoitu veriletuilla ja maksalaatikolla.”
OPETTAJALUONNE
”Opettajalla organisointi on verissä – myös kotona”
”Olen savolainen. Savolaisethan aina opettavat ja kertovat, miten asiat pitää hoitaa.
Minä olen myös aivan karsea komentamaan. Kun menen buffettiin, jossa ihmiset tungeksivat, alan heti organisoimaan, hei täällä on toinenkin jono, älkääpäs turhaa jonottako.
Nämä maneerit eivät lopu kotonakaan. Ne näkyivät lastenkasvatuksessakin: tyttöjen elämä on ollut kunnolla rytmitetty. Aamulla herättiin, syötiin aamupala, lähdettiin urheilemaan, mentiin leikkipuistoon ja sitten päiväunille. He ovat todella tienneet, mitä tehdään tunnin päästä. Sitten ruksi paperiin – päivä hyvin suoritettu!
Tashkent. ”Tavoitteeni oli matkata läpi Lähi-Idän silkkitie, jota pitkin kamelikaravaanit kuljettivat Kiinan ihmeet Eurooppaan ja Mongolit riehuivat. Kuvassa olemme juuri tulleet Samarkandista vanhan Buharan kautta Tashkentiin.”
Kun tytöillä alkoi olla iltamenoja, en ymmärtänyt lainkaan, että yöllä kukutaan. Yöllähän pitää nukkua, jotta aamulla ollaan aikaisin virkeitä! Minua häiritsi ihan mielettömästi, kun he makoilivat sängyssä vielä kello 12. Päivähän on pitkällä – pitäisi tehdä jo jotain kivaa.
Kun olin käymässä tyttöjen luona, Paavo ilmoitti, että olen täällä koko päivän pötkölläni yöpuvussa. Sanoinkin tytöille, että nyt se nauttii, kun en ole kotona komentamassa.”
TYÖN MERKITYS
”Täytyy tuntea raja, milloin uhraa liikaa työlle”
”Meidän suvussamme on aina ollut kunnia-asia tehdä kovasti töitä. Työ on osa identiteettiä ja sillä tavalla pystyy hallitsemaan omaa elämää. Sen ymmärsin jo lapsena. Koulussakin yksi lempilauluistani oli ”Työtä, työtä tehdään, jotta jotta leipä syödään”. Sairauslomalle ei jääty kipeänäkään.
Kun Ekalle ja Hakalle kävi 1990-luvulla kuten kävi, koko lapsuudenpiirini menetti työnsä.
Se oli valtava järkytys.
Minä valmistuin yliopistosta samoihin aikoihin. Soitin puhelinluetteloa läpi ja hain jokaiseen pääkaupunkiseudun kouluun opettajansijaiseksi. Aloitin käsityönopettajan ja luokanopettajan opinnot, jotta saisin töitä tulevaisuudessa. Lähdin myös politiikkaan. Ajattelin, että täytyy itse yrittää tehdä jotain asian korjaamiseksi.
Tohtori. ”En uskonut, että minunlaiseni ihminen voisi edes tavoitella mahdollisuutta väitellä filosofian tohtoriksi. Isäni rohkaisi lukioaikana, että opiskele niin pitkälle kuin pääsi kestää. Kiitos peruskoululle, se kannatteli minua.”
Tytöille olen sanonut, että pitää tehdä isoja uhrauksia, jotta työpaikka säilyy. Kannustanut menemään vaikka ilmaiseksi töihin, jotta saisivat työkokemusta. Olen pohtinut, millä alalla pärjää, kun tulevaisuuden työelämästä ei tiedä ja päätynyt, että ekonomin tutkinto on hyvä yleistutkinto. Nyt kaikki lapset ovat ekonomeja.
Näin syvällä se trauma on minussa ollut.
Itse minun olisi pitänyt ottaa ehkä iisimmin. Oli kolme lasta, työ, väitöskirja, ja iltaisin olin mukana kuntapolitiikassa. Lomat jäivät pitämättä. Väitöstutkimuksen loppuvaiheessa olin niin väsynyt, että tipahdin työtuolilta. Podin kauheaa ihottumaa. Heti perään tulin valituksi kansanedustajaksi. Työtahtini eduskunnassa oli hirmuinen. En jäänyt edes sairauslomalle, vaan söin antibioottikuureja putkeen. Nyt neuvoisin ihmisiä tekemään toisin kuin minä.”
ÄITIYS
”Lapset eivät ole vanhempien omaisuutta”
”Koska olin ainut lapsi, minulla oli toive, että saisin itse ison perheen. Kolme tytärtä tuli. Olen nauttinut lapsista, mutta on siinä ollut myös paljon kasvattamista.
Äitinä olen ollut valitettavasti kova passaamaan. On iso asia päästää lapset irti ja itsenäisiksi. Tajuta, että he eivät ole minun omaisuuttani. Heille täytyy antaa mahdollisuus tehdä omia ratkaisujaan ja mahdollisuus erehtyä ja oppia virheistä. Tätä opettelen edelleen.
Vuosi 2000. ”Espanjan pääministeri Aznar kutsui perheemme Mallorcalle. Hänestä oli suuri vitsi, että Paavo pääministerinä oli pitänyt isyysloman. Espanjalainen naisorganisaatio palkitsi Paavon isyysloman ansiosta Vuoden naiseksi. Paavolla sylissä Emilia, minulla Sofia ja keskellä Cecilia.”
Olen pelännyt sitä, että jos toimin liikaa puskurina, syntyykö heille taitoa käsitellä suruja. Mutta kun rakastaa lapsiaan, sitä haluaa, ettei tulisi suru tai paha mieli mistään. Jos lapsillani on ongelmia, menetän yöunet.
Äitini kasvatti minut itsenäiseksi. Hän sanoi, että onnistui kasvatuksessa kohdallani liian hyvin. Minä kasvatin tyttöjä rohkeiksi, ottamaan vastuuta ja yrittämään. Minäkin ehkä onnistuin liian hyvin. Kaikki lapseni ovat töissä Keski-Euroopassa.”
ITSENÄISYYS
”Elämää ei voi elää toisen kautta”
Pääministerinä Paavo teki pitkää päivää ja oli tosi paljon pois kotoa. Ei siinä elämäntilanteessa voinut ruveta keskustelemaan, kuka vie roskapussin tänään. Otin vastuun kaikesta, Paavo teki sen, minkä työltään pystyi.
Kesäranta mahdollisti hänelle työnteon kotona. Silloin hän pystyi laittamaan lapset nukkumaan ja lukemaan iltasadun, kaikki muu oli minun heiniäni. Meillä oli myös lastenhoitaja. Lisäksi äitini ja kaverini olivat apuna.
Minä kasvatin, pidin kurin ja olin auktoriteetti perheessä.
Itä-Afrikassa. ”Jimmy ajoi minut ja ystäväni Sadun ja Maikin Nairobista Victoriajärvelle. Auto pomppi, savanni oli kivipeltoa, ei ollut tienviittoja eikä kännykkäkenttää. Kun piti pysähtyä, Jimmy otti puukon käteen, jotta pystyisi suojelemaan meitä eläinten hyökkäyksiltä.”
Meillä ei ole ollut sellaista idylliä, että kävisimme Paavon kanssa käsi kädessä Kauppahallissa ostamassa sunnuntailohta. Minä odottelin lasten kanssa kotona Paavon kahta vapaapäivää kuukaudessa. Kyllästyin siihen ja ryhdyin kulkemaan kylissä yksin tyttöjen kansa. Elämää ei voi elää toisen kautta.
Meillä kummallakin on ollut omat menot, matkat, ura ja harrastukset. Paavon rinnalla piti olla hyvin itsenäinen oman elämän rakentamisessa. Minulle on ollut tärkeää, että Paavo ei ole koskaan sanonut minulle ei, esimerkiksi kun halusin väitellä tohtoriksi. Hän on ollut niin viisas, että on kannustanut kokeilemaan ja menemään eteenpäin.
Emme ole vuosiin matkustelleet yhdessä terveyspulmien ja koronan takia. Tyttäremme valmistujaiset olivat kesäkuussa Lontoossa, sinne me menimme.”
MATKUSTAMINEN
”Rohkea rokan syö”
”Vietin nuorena kesät ulkomailla Englannissa ja Amerikassa, ja teimme perheen kanssa isoja asuntovaunumatkoja ympäri Eurooppaa. Kun tapasin Paavon, olin kiertänyt Euroopan maat useaan kertaan, mutta en tuntenut Suomesta kuin pääkaupunkiseudun ja Kuopion. Paavo oli järkyttynyt.
Olen ollut 54 maassa, Kiinassakin 13 kertaa. Olen halunnut nähdä paikat, joista historiassa opetan ja kirjoitan. Rakastan tätä kansainvälisen seikkailijattaren elämää. Olen syönyt ties missä viruksia kuhisevilla eläintoreilla.
Kiinassa 2011. ”Kiinan varapuhemies sanoi, että jos haluat nähdä aitoa Kiinaa, mene Yunnaniin. Ihailen vanhaa kiinalaista estetiikkaa. Halusin nähdä Lijiangin tiilikatot. Kaisa lähti mukaani. Lijiangissa ei puhuttu englantia, euroa ei tunnettu, kännykkäkenttää ei ollut, tietokoneen näppäimistössä kirjaimet olivat kiinaksi, en hahmottanut edes asemakaavaa. Koin, että olin löytänyt katoamispisteeni.”
Matkustan ystävieni kanssa. Palkkaamme aina oppaan, joka osaa maan kieltä ja tietää, mistä mikäkin juna lähtee tai on meille kuskina.
Olen nukkunut yötä aavikolla, nähnyt masai-elämää Keniassa. Olemme ajaneet Iranissa 900 kilometriä suola-aavikkoa ja menneet junalla Tiibetiin. Asuneet jurtassa Mongolian arolla.
Tiettyä turvaa antaa se, että ystävättäreni on lääkäri. Minulla on ruskea vyö karatessa. Taistelulajikoulutus antaa jonkinlaista itsevarmuutta liikkua. En tiedä, kuinka pahaa jälkeä saisin aikaiseksi, mutta kyllä minä ainakin karkuun pääsen. Koskaan ei ole tapahtunut mitään ikävää. Maailma on hyvä.”
VANHENEMINEN
”Periksi ei pidä antaa”
”Kun täyttää 50 vuotta, tietää, että takana on enemmän kuin edessä. Jos jotain haluaa tehdä, se on tehtävä nyt. Minua mietityttää, miten vanheta tänä päivänä, kun naisen mallit vanheta ovat niin kapeat. Nuoruus on niin ihailtua. Tietyssä iässä sinusta tulee näkymätön, vaikka et itse koe olevasi näkymätön.
Lisäksi meidän 50-vuotiaiden osaamista ja pätevyyttä ei pidetä Suomen työelämässä suuressa arvossa. Kuitenkin koen, että se Päivi, joka olin parikymppisenä, on tällä hetkellä potenssiin sata.
”Olen keksinyt hyvän keinon ystävättärille, missä tavata mukavia miehiä. Olen sanonut, että hiihtäkää 20 kilometrin päähän hiihtomajalle. Sinne pääsevät vain hyväkuntoiset, mukavat, urheilulliset kaverit. Sinne kannattaa mennä päivystämään”, Päivi nauraa.
Silti tämä ikä on fantastinen juttu. Se on tuonut elämänkokemusta ja ymmärrystä sekä tasoittanut kärjekkyyttä.
Ystävättärien kanssa olemme todenneet, että emme anna periksi. Ihmisen karisma tulee hänen ajatuksistaan, intohimoistaan ja kiinnostuksenkohteistaan, ei sileistä poskista. Se vain on hyväksyttävä, että nuoruus on lahja ja kestää tietyn ajan. Sen varaan ei voi rakentaa identiteettiään.”
PARISUHDE
”Parisuhteessa voi elää itsenäistä elämää”
”Minulle on hyvin tärkeää, että pidän huolta Paavosta. Että hänellä on kaikki hyvin.
Meillä on ollut hyvä elämä Paavon kanssa. Olemme tehneet paljon asioita yhdessä ja olemme tosi hyviä kavereita ja luotettuja toisillemme.
Elän hyvin itsenäistä elämää. Minulla on omat työt ja harrastukset. Paavo kirjoittaa muistelmia, ja hänellä on harrastuksensa ja luottamustehtäviä. Porvoon-mökillä käymme yhdessä.
Minulla on miespuolisia ystäviä ja naisystäviä, joiden kanssa voin käydä ulkona tai joiden kanssa kyläilemme. Parisuhteitakin on erilaisia riippuen elämäntilanteesta – kuten on myös rakkaussuhteita.
Myanmar 2015. ”Unelmoin nähdä Baganin temppelit auringon noustessa. Myanmarissa, entisessä Burmassa, uskonto on kaiken keskiössä. Olen matkatoverini Sarin kanssa Kultaisessa temppelissä sunnuntaialttarillamme.”
Tällä lailla minun elämäni on rakentunut. Toistaiseksi se on ollut hyvä näin.
Kun vuonna 2003 tein erokirjoja Pirjo Wesaniemen kanssa, ortodoksi-isä Rauno sanoi, että elämässä kohtaa paljon ihmisiä, jotka voisivat olla enemmän kuin hyviä ystäviä, mutta sitten ihmisen täytyy tehdä päätös. Se on minusta viisaasti sanottu. Uudessa kirjassani yksi teema on rakkaus: mitä se lopulta on.
Minulla on paljon läheisiä ihmissuhteita. Jos minulla olisi parisuhde, jossa puolisot ovat tiiviisti kahdestaan, en voisi viettää niin paljon aikaa ystävieni kanssa, matkustella, kierrellä festareita, urheilla ja harrastaa.”
VUORONVAIHTO
”On helpompaa, jos isoa ikäeroa ei ole”
”Kun on iso ikäero, nuorena oli jopa etu, että toisella on elämänkokemusta ja viisautta annettavanaan. Mutta kun toisen terveys heikkenee, muuttuu se, miten parisuhde rakentuu. Ei voi enää jakaa asioita, joita parisuhteessa yleensä jaetaan. Vastuu perheestä on sillä, joka on fyysisesti terveempi.
”Terveysasiat tuottavat huolia, niin omat kuin Paavonkin. Onneksi Paavolla on ollut nyt hyvää aikaa”, Päivi toteaa.
On varmasti helpompaa, jos isoa ikäeroa ei ole: jaksaminen vähenee samaa tahtia.
On ollut luopumisen paikka nähdä haurastuminen omassa lähipiirissä ja sukulaisissa. Olen tottunut näkemään nämä ihmiset vahvoina ja voimakkaina, kaiken osaavina ja tietävinä, mutta yhtäkkiä olenkin itse se suvun matriarkka. He eivät ole vastuussa minusta, vaan minä heistä. Se on iso muutos. Peruuttamaton.
Sanon kaikille, että pitäkää ystäviin yhteyttä, vaikka olisi lapsia ja kiirettä. Kun tulee iäkkäämmäksi ja maailma alkaa pienentyä, uusien ystävien löytäminen on vaikeaa.
Tärkeää on pitää yllä mielenkiinnonkohteita, jotka tuovat lisää syvyyttä elämään. Jos fyysinen maailma kutistuu, mielen maailma laajenee.”
Fakta
Päivi Lipponen
Syntynyt 25.6.1967 Kuopiossa. Asuu Helsingin Töölössä.
Naimisissa Paavo Lipposen kanssa vuodesta 1998. Tyttäret Emilia (s. 1998) ja Sofia (s. 2000) Paavo Lipposen kanssa. Cecilia (s. 1993) edellisestä avioliitosta.
Eiran aikuislukion historianopettaja, SDP:n kansanedustaja 2007–2015. Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen, 1997–2015. Koulutukseltaan filosofian tohtori.
Toinen romaani Toivon että tapaamme (Otava) ilmestyy syyskuussa.
