Tässä juttusarjassa tunnetut suomalaiset kertovat elämänsä tärkeimmistä oivalluksista.
URA
”Suomesta Hollywoodiin on lopulta lyhyt matka”
”Pieni hetki tai teko voi muuttaa ihmisen koko elämän. Minulle se koitti 1990-luvun lopulla, kun ainoana kiinnostuneena noukin Sibelius-Akatemian aulan ilmoitustaululta lappusen, jossa etsittiin leffamusan tekijää. Pian pääsin tekemään musiikkia sotaelokuvaan Rukajärven tie. Sen soundtrackista innostuneena minulle soittivat ohjaaja Renny Harlin ja tuottaja Markus Selin. Ennen kuin arvasinkaan, minulle alkoivat avautua mitä kiinnostavimmat ovet.
Ennen pandemiaa ehdin asua Los Angelesissa seitsemän vuoden ajan. Jotkut niistä vuosista olivat haastavampia kuin toiset, mutta nykyään huikeita töitä on tarjolla melkein enemmän kuin pystyn ottamaan vastaan.
Tieni on vienyt milloin Oscar-juhliin Lady Gagan ja Bradley Cooperin duettoa todistamaan, milloin jatkoille ohjaaja Steven Spielbergin luo. Sinne päädyin ystäväni, Slummien miljonäärin musiikin säveltäneen intialaisen A.R. Rahmanin seurassa. Myös säveltäjä Hans Zimmer kuuluu tuttavapiiriini. Meitä kansainvälisellä tasolla toimivia leffamusan tekijöitä on maailmassa vain kourallinen. Jokainen meistä tietää, millaista kärsivällisyyttä tämä työ vaatii ja miten isoja ovat suorituspaineet elokuvateollisuudessa, joten ystävystyminen on luontevaa, ei tarkoitushakuista.
Joustavasta luonteestani on ollut apua tällaisessa maailmassa. Tilannetaju ja tunneäly auttavat. Voin nukkua yhtä hyvin viiden tähden hotellissa kuin teltassa tähtitaivaan alla. Luksushetket ovat ihanaa vastapainoa yksinäiselle flyygelin ääressä istumiselle, mitä sävellystyö enimmäkseen on.
Suomessa kukaan ei ole kuningas, ja tämä yhdenvertaisuuden periaate auttaa katsomaan silmiin millaista tähteä tahansa. Samanlaisia inhimillisiä olentoja olemme kaikki. Taiteilijan työlläni yritän tuoda hyvää maailmaan, rakentaa siltoja ihmisten välille, luoda yhteisiä kokemuksia.
Joskus maailma, jossa työni takia liikun, synnyttää huvittavia tilanteita. Kerran soitin tohkeissani kaverilleni Suomeen ja kerroin juuri nähneeni Bondin. Hän vastasi myös käyneensä leffateatterissa katsomassa sen. Tarkensin, että: ’Ei, ei leffaa, vaan herra Bondin, siis Daniel Craigin. Hän on tässä samassa tilaisuudessa juuri nyt!’”
”On mahtavaa olla 52-vuotias, elämän keskellä.”
MIELI
”Musiikin kanssa on aina hyvä olla”
”52 vuotta on hyvä ikä. Osaan ammattini, säveltämisen, ja tiedän, miten ratkoa ongelmatilanteet. Keksin aina, kuinka päästä eteenpäin. Tämä pätee paitsi musiikkiin, myös elämään laajemminkin. Sisäinen kompassini alkaa olla hyvin kehittynyt, luotan omiin voimavaroihini ja vaistoihini.
Olen melkoisen onnellinen mies. Elämäni on vahvasti plussan puolella. Iso osa ilosta tulee siitä, että saan sukeltaa musiikin maailmoihin tuntikausiksi joka päivä. Musiikki on ystävällinen tila, jossa ei koskaan tapahdu mitään ikävää.
Säveltäminen on yksinäistä tutkimustyötä, jossa ammennetaan tyhjyydestä, tehdään näkymättömästä ihmisten tunteita koskettavaa kuulokuvaa. Vertauskuvallisesti: poimin ohuen langan ja alan seurata sitä, punoa herkin sormin eteenpäin. Lopulta saan tutkiskella ihastuneena ja uteliaana, mitä siitä syntyi. On mieletön etuoikeus olla ensimmäisenä paikalla, kun uusi biisi syntyy.
Olen viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana säveltänyt musiikin noin sataan elokuvaan ja produktioon, jotka ovat lipputuloina tuottaneet satoja miljoonia dollareita. Säveltäjä saa jokaisesta teoksesta oman pienen siivunsa. En syydä rahaa turhaan materiaan vaan esimerkiksi siihen, että palkkaan sävellyksiäni soittamaan huippumuusikoita ja kokonaisia orkestereita. Elävien muusikoiden tuottamaa soundia ei mikään keinotekoinen voi korvata.
Juureni ja kotini ovat vahvasti Suomessa, mutta koska musiikin kieli on universaalia, ammatillisesti leikkikenttäni on koko maailma. Olen työskennellyt esimerkiksi Intiassa, Kiinassa, Belgiassa, Ruotsissa, Tanskassa, Yhdysvalloissa, Saksassa ja Venäjällä. Minulla on ystäviä kaikkialla, ja viihdyn lähes jokaisessa maailmankolkassa. Kaikissa niissä on tietty vibe, oma ainutlaatuinen energiansa.”
Helsinki 1970. ”Isäni Jarmon olkapäällä oli turvallista.”
LAPSUUS
”Kyky sopeutua vie pitkälle”
”Lapsuuteni oli turvallinen ja fantasioista rikas, iso kiitos siitä vanhemmilleni. Äitini oli henkisyydestä kiinnostunut kuvataiteilija ja isä toimittaja. Se oli hyvä kombinaatio, josta syntyi neljä hilpeää ja rakastettua lasta – kaksi isoveljeäni, minä ja pikkusisko. Meistä neljästä peräti kolme tienaa nyt elantonsa musiikista.
Synnyin Helsingissä, mutta isäni työn takia vaihdoimme usein paikkakuntaa. Lapsuudessani muutin kymmenkunta kertaa. Se opetti sopeutumaan ja löytämään kavereita kaikkialta. Tämä ominaisuus, tietty kameleonttimaisuus, on auttanut minua myöhemmin paljon. Muuttaminen kodista ja jopa maasta toiseen on jatkunut myös aikuisiällä.
Isä työskenteli muun muassa Uudessakaupungissa, Turussa ja Kankaanpäässä, jossa hän pyöritti yksin pientä paikallista sanomalehteä. Lapsensilmissäni työ näytti jännittävältä. Varhaisiin muistoihini liittyy myöhään yöhön jatkuva kirjoituskoneen naputus sekä isän työnurkasta leijuva vahva piipuntuoksu.
Äidinäitini, musiikkineuvos Liisa Mattila-Oukari perusti Kankaanpäähän musiikkiopiston. Hän oli myös ensimmäinen pianonsoiton opettajani. En ollut ihmelapsi, opin perusasiat kovan työn kautta.
Äidinäitiini liittyy myös sukumme suuri mysteeri. Jossain vaiheessa kävi ilmi, ettei äidinisäni ollutkaan se mies, joka yleisesti luultiin, vaan vallan toinen ihminen, teatterinjohtaja ja teatteriohjaaja Jack Witikka. Hänellä oli ollut romanssi mummoni kanssa. Se ei jatkunut pitkään, mutta äitini syntyi sen seurauksena.
Pianotunnit kilpailivat huomiostani jalkapallon ja mopolla pörräämisen kanssa. Rakastin myös sen ajan isoja elokuvia – E.T.:tä, Star Warsia, Indiana Jonesia, Roger Rabbitia, Paluu tulevaisuuteen -leffaa. Päihteisiin sen sijaan en tuntenut minkäänlaista vetoa edes teininä. En ole koskaan ollut juovuksissa tai polttanut tupakkaa.”
KASVU
”Lapsen pitää luulla itsestään paljon”
”Terve itsetunto syntyy turvallisesta lapsuuskodista. En voi käsittää sellaista lyttäämistä, että lapselle sanotaan: älä luule liikoja itsestäsi. Lapset ovat hauskoja ja luonnostaan luovia vesseleitä, joita heitä rakastavien aikuisten kuuluu kohottaa. Tähän tyyliin: Usko itseesi. Olet enemmän kuin ajattelet, enemmän kuin kukaan muu edes aavistaa.
Lapsuudenkodissani aikuisten surut eivät näkyneet, mutta jotakin pinnan alla selvästi piili, koska vanhempani erosivat, kun olin 15-vuotias. Me lapset päädyimme asumaan äidin kanssa helsinkiläiseen lähiöön, Kannelmäkeen.
Onneksi en siinä vaiheessa ollut enää ihan lapsi, ja uskoni hyvään oli kehittynyt. Äitini opastamana olin löytänyt valoisan tietoisuuden, joka on sittemmin kannatellut minua kaikissa elämänvaiheissa. Ahmin new age -kirjallisuutta ja keskityin kehittämään sisäisiä voimavarojani. Syntyi eräänlainen sisäinen silittäjä, turva ja lämpö omaan itseen. Se vei eteenpäin, kivuliaidenkin asioiden yli. Järkytys vanhempieni ero varmasti nuorelle minälleni oli, koska osa noista ajoista on hävinnyt muististani kokonaan. Kutsun niitä aikoja mielessäni unohduksen vuosiksi.
Tuostakin vaiheesta selvittiin. Vanhempani ovat yhä voimissaan, mistä olen iloinen. He ovat hyviä tyyppejä.
Edelleen meditoin ja joogaan joka päivä ja pohdin paljon kohtalollisia ja filosofisia kysymyksiä.”
Noin 2016-2017. ”Säveltäjä Patrick Doyle kavereineen Suomen-vierailulla sekä ex-vaimoni Roosa ja minä.”
PERHE
”Lapsi kasvattaa vanhempaansa”
”Lista elämäni tärkeistä naisista on lyhyt. Ex-vaimoni, jonka kanssa olin naimisissa 20 vuotta, sijoittuu eittämättä listan ykköseksi. Yhteinen taipaleemme alkoi 1990-luvun lopulla, kun hän toimittajan ominaisuudessa tuli haastattelemaan minua raflaavasti nimettyyn juttuun: Poimi talteen poikamies. Niin hän tosiaan teki – haastattelupäivästä lähtien olimme kuin paita ja peppu. Elämä vei meitä uskomattomiin seikkailuihin ympäri maailman. Välillä päädyimme pariksi vuodeksi myös yhteisöasujiksi kommuuniin Helsinkiin, mikä oli hauska elämänvaihe.
Olimme sielunkumppanit, rakastavaiset, erottamattomat. Tai niin ainakin kauan luulimme.
Elämämme oli pitkään niin täyttä, että ajatus lapsesta juolahti mieleemme vasta melko myöhään. Eri vaiheiden kautta päädyimme adoptiojonoon. Tiesimme, että maailma on täynnä kotia ja rakkautta tarvitsevia lapsia. Omaamme saimme varrota seitsemän pitkää vuotta.
Odotus palkittiin kuitenkin ruhtinaallisesti, kun saimme tuolloin 7-vuotiaan, suloisen tyttären. En unohda koskaan, miten hän käveli portaat alas intialaisessa orpokodissa, katsoi minua ja tervehti ensi kerran. Muistan hänen tummat silmänsä, hammasrivin aukot ja hennon olemuksen.
Olin silloin 45-vuotias. Oli ihmeellinen tunne, kun elämässä oli äkkiä pieni ihminen, joka kutsui minua luontevasti isäksi ja oletti minun käyttäytyvän sen mukaisesti. Lapsi opetti minulle pikakaistaa pitkin tuhat uutta asiaa, joita en etukäteen osannut edes kuvitella. Äkkiä piti olla ajan tasalla siitä, onko toisella nälkä, kylmä tai jano. Tarvitseeko hän syliä, onko hänellä turvallinen ja hyvä olla?
Vanhemmaksi tulo on uskomaton kokemus, joka merkityksellisyydessään jättää leikiten taakseen työelämän huikeimmatkin hetket. Ja tämä prosessi jatkuu läpi elämän.
Tyttäreni kanssa puhuimme ensin englantia, pian jo sujuvasti suomea. Hän tuli meille sen verran isona, että hänellä on yhä muistikuvia ajastaan Intiassa, ja puhummekin siitä asiasta melko paljon.
Alusta asti olen koettanut antaa lapselleni rakkautta lapiolla – ei, pikemminkin kauhakuormaajalla! Nyt hän on 13-vuotias teini, joka pyörittelee silmiään, kun hoen hänelle, kuinka paljon rakastan. I know Dad, I know, hän huokaa.”
Lentokentällä 2015. ”Tyttäremme saapuu Suomeen ensi kertaa.”
SUHTEET
”Lempeys houkuttelee enemmän kuin tulisuus”
”Ex-vaimostani minulla on pelkkää hyvää sanottavaa. Olemme yhä paljon tekemisissä, koska meillä on yhteinen lapsi. Olemme toisillemme tärkeitä nyt ja aina. Yhteytemme ei katoa.
En voi antaa yksinkertaista vastausta siihen, miksi erosimme. Mutta olen koko ikäni uinut niin lempeissä vesissä, etten osannut edes aavistaa, miten piikikkäitä ankeriaita tässä elämän akvaariossa voi uida vastaan. Sellaisia, jotka ensin kutsuvat silittämään, mutta seuraavaksi jo puraisevat.
Olen alkanut vanhemmiten ja erilaisten kokemusten jälkeen arvostaa harmoniaa entistäkin enemmän. Näen sen oikeastaan välttämättömänä edellytyksenä luovan työn tekemiselle. Meillä kaikilla on vastuu miettiä, tuommeko ympäristöömme rauhaa vai lietsommeko tulta.”
ASENNE
”Mielikuvitus antaa siivet”
”Kyynisyys, sarkasmi ja pessimismi eivät kuulu maailmankuvaani. Näen ne luovuuden vastavoimina. Toivon, että niin tyttäreni kuin muutkin teinit kykenevät kantamaan aikuisuuteen asti pienelle lapselle ominaisen kyvyn haltioitua, lumoutua ja kokea ihmetystä.
Kuljetan usein mukanani pieniä miniatyyrieläimiä, joita sirottelen Helsingin keskustaan. Hykertelen itsekseni, kun ajattelen jotakuta tuntematonta, joka yhtäkkiä huomaa vaikka kahvilan ikkunalaudalla minikokoisen seepran ja poimii sen mukaansa. Hän ehkä pyörittelee sitä sormissaan ja ihmettelee, mistä lelu tuli ja miten se kyseiseen paikkaan eksyi. Uskon vilpittömästi, että pieni, ihana löytö antaa mielikuvitukselle siivet ja synnyttää iloa. Ehkä harrastustani voisi kuvata jonkinlaiseksi omintakeiseksi geokätköilyksi.
Rakastan myös mikrolinssivalokuvia, jotka saavat tutun asian näyttämään uudenlaiselta, fantasiaelokuvia, joissa löytyy portti salaiseen maahan, minimaailmoja ja miniatyyrejä. Maailmaan voi aina koettaa loihtia hitusen taikapölyä.
Viime syksynä tarjouduin säveltämään musiikin Stockmannin sadunhohtoiseen jouluikkunaan. Se on kunniatehtävä, joka jatkuu tänäkin vuonna. Tarkkasilmäinen voi ehkä bongata kuvaelmasta minun piirteeni.”
Tuomas Kantelinen
Syntynyt 22.9.1969 Helsingissä.
Tunnetuimpia suomalaisia elokuvamusiikin säveltäjiä. saanut kaksi Jussi-palkintoa.
Oli naimisissa taiteilija, elokuvantekijä Roosa Toivosen kanssa 1997–2017.
Koti Helsingin ydinkeskustassa, 13-vuotias tytär.
Työn alla Lumikuningatar-jääshow, ensi-ilta tammikuussa.
