Räppäri Yeboyah, 25, säästi kymppitonnin, jotta sai julkaistua ensimmäisen levynsä – nyt muut artistit kysyvät häneltä neuvoa

Räppäri Yeboyah eli taiteilija Rebekka Kuukka on puoliksi tahtomattaan ottanut roolikseen herättää ihmisissä epämukavia tunteita. – Tiedän jo rikkoneeni lasikattoja.

”Suomiräp kuulosti pitkään melankoliselta valkoisen miehen valitusräpiltä, josta minun oli mahdotonta innostua. Musiikissa voi yhtä aikaa olla sanomaa ja hyvä fiilis”, Yeboyah sanoo.


17.10.2021 15:00

Joku äijistä on taas soittanut Yeboyahille ja kysynyt neuvoa. Sillä ei ole merkitystä, kuka hiphopkollegoista tällä kertaa soitti, vaan sillä, mitä taas kerran kysyttiin. Yeboyah kertoo lähteneensä tottuneesti keskusteluun ja tuupanneensa vastakysymyksillään toista oivalluksiin: Mikä kohta sanoituksesta särähtää omaan korvaasi? Miksi susta tuntuu, että tuo sana on rasistinen? Huomaatko itse, miten riimissä alistetaan naista? Jos itselläsi jo hälytyskellot soivat, miksi sitten räppäisit noin?

Tällaista ilmaistyötä räppäri Yeboyah sanoo tehneensä aina ja erityisesti siitä asti, kun hän herätteli keskustelua rasismista suomalaisessa rapkentässä. Siellä näytti unohtuneen, että koko hiphopkulttuuri ja rap syntyivät syrjittyjen mustien noususta. Sitä ennen Yeboyah oli julkaissut omakustanteensa, biisin Broflake sekä EP:n Elovena, ja saanut niilläkin huomiota. Tosin alkuun Yeboyah pelkäsi, että hänen rasismiin, naisvihaan ja syrjintään pureutuvat sanoituksensa karkottaisivat vanhan liiton tekijät loitolle ja leimaisivat esittäjänsä ärsyttäväksi nillittäjäksi.

–Olin varma, ettei kukaan äijistä edes katsoisi minuun päin, mutta kuvio menikin päinvastoin. Vaikka minua varmasti pidetään ärsyttävänä, minulta myös kysytään mielipidettä sanavalintoihin tai neuvoa, miten keikkatilanteessa pitäisi puuttua seksuaaliseen häirintään. Sellaista näkymätöntä moraalinvartijan taustatyötä teen koko ajan, hän kertoo.

Yeboyah pitää keskusteluja tarpeellisina ja tietää saavansa niillä edistystä aikaan, mutta samalla hän kokee puhenaisen roolinsa ohuesti taakkana. Mielipideautomaatin hommasta ei makseta palkkaa, ja aika on pois omasta luovasta työstä taiteilijana.

– Olisi myös tärkeää, että jokainen itse tekisi ajatustyön ja oivalluksen, mikä on loukkaavaa ja mikä ookoo. Kehitys on aitoa vasta, kun muutos tapahtuu ihmisessä itsessään.

Yeboyah ei liioin halua leimautua vain kurttuotsaiseksi epäkohtiin puuttujaksi. Sellainen rooli olisi kaukana hersyvästä, lämpimästä, pedantista ja kärsimättömästä naisesta, joka taiteilija Rebekka Kuukka, 25, on artistinimensä takana.

Jos olisin hiljaa enkä puhuisi vaikkapa rasismista, minusta tykättäisiin enemmän.

Uran alku ennen levytyssopimusta vaati Yeboyahilta taloudellisia uhrauksia oman vision toteuttamiseksi. ”Eniten olen kuitenkin tinkinyt siitä, että minusta olisi helpompi pitää.”

Uran alku ennen levytyssopimusta vaati taloudellisia uhrauksia oman vision toteuttamiseksi. Esimerkiksi Elovenan tuottamiseen piti säästää kymppitonni, nyt esikoisalbumin kannessa näkyvään peruukkiin 800 euroa. Niitä ei kustantanut kansainvälinen levy-yhtiö eikä yhteistyö peruukkifirman kanssa. Silti Yeboyah kokee tinkineensä enemmän suosittuudestaan kuin elinoloistaan.

–Eniten olen tinkinyt siitä, että minusta olisi helpompi pitää. Jos olisin hiljaa enkä puhuisi vaikkapa rasismista, minusta tykättäisiin enemmän ja minut olisi helpompi ottaa vastaan. En haluaisi olla se, joka herättää ihmisissä epämukavia tunteita, mutta se nyt näyttää olevan roolini.

Ruskea tyttö, karjalaiset juuret

”Jos olisimme sukuni toisessa kotimaassa Ghanassa, kaikki, mitä ympärillä nyt näkyy, olisi päinvastoin kuin täällä. Seinät, autot, jopa katutolpat olisi maalattu kirkkailla väreillä ja täyteläiset tuoksut muhisivat lämpimässä ilmassa. Äänimaisemakin olisi toinen, ja mummin luona radio kailottaisi kovalla myös yöllä, kun kaikki olisivat jo menneet nukkumaan. Kun Suomessa on vaaleaa ja rauhallista, Ghanassa kaikki on BOOM! On mieletön etuoikeus pystyä ammentamaan niin erilaisista kulttuureista.

Totuin jo pienenä siihen, että ollakseen samaa perhettä ei tarvitse olla verisukua.

Synnyin Helsingin Ruoholahteen, perheeseen, jossa oli jo äiti ja isä ja isoveli äidin edellisestä liitosta. Vanhempani erosivat, kun olin viisivuotias. He ovat kumpikin sukujensa mustia lampaita: isä ghanalaiseksi hiljainen ja rauhallinen, äiti taas taiteilijana rohkea rajojen rikkoja. Totuin jo pienenä siihen, että ollakseen samaa perhettä ei tarvitse olla verisukua. Kasvoin yhdessä äitini eksän lasten ja isäni lasten kanssa, jotka kaikki äitini otti lähelleen. Joskus teini-iässä havahduin, miten huikea esimerkki äitini on ollut. Vaikka eroihin on täytynyt liittyä vaikeita tunteita, äiti ei ole koskaan ollut katkera tai puhunut pahaa sanaa isästäni. Isä asui jonkin aikaa Englannissa ja palasi myöhemmin Ghanaan.

Äitini suku on lähtenyt evakkoina Karjalasta, ja vaikka sodan jaloista ei voinut ottaa matkaansa mitään, vanhimmat onnistuivat tuomaan sukumme historian mukanaan. Juuret ovat aina olleet vahvasti läsnä, ja äitini lapsuudenkoti, isoisän rakentama Metsäranta Muhniemellä, on ollut tärkeä paikka meille.

Kuljin äidin mukana mielenosoituksissa jo kaksivuotiaana.

Vaikka juureni tulevat eri puolilta maailmaa, ghanalaisessa ja karjalaisessa kulttuurissa on paljon samaa. Perhesiteet ja läheisyys ovat tärkeitä ja historiaa viljellään arkisissa tarinoissa. Minulle taustojeni ymmärtäminen ja tunteminen on aina ollut luontevaa.

Äitini, Raakel Kuukka, on valokuvataiteilija. Hän on taiteellaan haastanut vallitsevia käsityksiä ja siinä samalla rakentanut myös minun arvopohjaani. Kuljin äidin mukana mielenosoituksissa jo kaksivuotiaana ja olin viiden, kun äidin kuvateos Rebekka ja kansallispuku julkaistiin. Lapsuudessani se oli minulle vain kuva, mutta teosta, jossa ruskea tyttö tanssahtelee Anjalan kansallispuvussa, pidettiin kantaaottavana.

Jo lapsena olin äidistäni hirveän ylpeä. Kun hän kerran tuli päiväkotiin vetämään meille taidetunnin, kävin halailemassa häntä varmistaakseni, että kaikki taatusti ymmärsivät hänen olevan minun äitini. Reissasin äidin mukana residensseissä pitkin maailmaa ja kiersin kaikki kiinnostavimmat taidenäyttelyt. New Yorkissa tätini piti minulle taideopetusta sillä välin, kun äiti teki töitään.

Jossain vaiheessa ulkopuolinen paine sai minut kyseenalaistamaan taustani, ja silloin kavereitteni vanhempien perinteisemmät ammatit tuntuivat siistimmiltä. Ymmärsin, että taiteilijuuteen liitetään mielikuva rappioelämästä ja alkoholinhuuruisesta sekoilusta, vaikka sellainen ei olisi voinut olla kauempana meidän arjestamme! Sen sijaan lapsuudenkotini antoi kaikki resurssit itseni toteuttamiseen.

Kun ilmoitin itsekin ryhtyväni taiteilijaksi, äiti hyväksyi sen, mutta muistutti, ettei tiestä tulisi helppo. Avasin ensitöikseni asuntosäästötilin.

Emme koskaan pysty täysin samastumaan kaikkiin toistemme kokemuksiin, koska äiti on valkoinen ja minä ruskea.

Äitikään ei voi täysin tietää

Vaikka meillä on niin paljon yhteistä, emme koskaan pysty täysin samastumaan kaikkiin toistemme kokemuksiin, koska äiti on valkoinen ja minä ruskea. Onnistuin pitkään kasvamaan pumpulissa niin, etten ymmärtänyt ihonvärini tarkoittavan erilaisuutta. Minua tuijotettiin, tuntemattomat vastaantulijat hipelöivät tukkaani, ja joskus meitä heitettiin kananmunilla. Olin jo pitkälle teini-ikäinen, kun aloin tajuta, että yhteiskunta kohtelee minua toisin, koska olen ruskea.

Äiti Raakel Kuukka on tukenut Yeboyahia kaikessa, myös kun tytär päätti ryhtyä taiteilijaksi. ”Kaikilla ystävillä ei ole ollut sitä etuoikeutta. Olen rebel siinä, että olen usuttanut kavereitani tälle puolelle. Moni on lopettanut päivätyönsä tutustuttuaan minuun.”

Merkittävin muutos oli tutustuminen Koko Hubaran perustamaan Ruskeat tytöt -yhteisöön. Silloin hämmennykseni vaihtui ahaa-elämykseen. Myös äitini koki valtavaa helpotusta. Muistan hetken, kun seurasimme Ruskeiden tyttöjen paneelikeskustelua, vilkaisin äitiin ja näin hänen poskillaan kyyneleet. Hän oli stressannut pärjäämisestäni ja tajusi minun löytäneen näköiseni yhteisön, turvan sekä ihmiset, jotka tiesivät tismalleen, miltä minusta tuntui ja mitä kävisin läpi.

Lue lisää: Koko Hubara piti omaa kotia suljettuna tilana, jossa saattoi toteuttaa epäterveitä asioita muilta piilossa – nyt hän asuu kimppakämpässä ja mieli on rauhallisempi

Yhteisön tuki on auttanut isoissa kysymyksissä mutta myös käytännön seikoissa – niin kuin nyt tämän tukkani kanssa. Se on arkinen, intiimi ja iso osa identiteettiäni. Se on ollut takussa, kosketeltavana, pulpettirivissä aina takana istuvien tiellä ja sitten taas parhaimmillaan kuin kruunu. Teinivuosien kuvat todistavat, ettei lapsuuteni Suomesta löytynyt sopivia hoitoaineita eikä kampauskursseja kuten nykyään. Afroakatemia, The Natural Beauty shop ja Meron Laine ovat pelastaneet meidän kaikkien hiukset!

Random-ihmiset yrittävät kosketella tukkaani edelleen, mutta se on muuttunut, miten reagoin heihin. Käteni nousee stopin merkiksi jo ihan refleksinä. Ajattelen, että ihmisten käytös juontaa ennemminkin tietämättömyydestä ja ajattelemattomuudesta kuin pahantahtoisuudesta.

Hiljattain minun ja ystävieni päälle käytiin kadulla. Ensin mies flirttaili meille. Kun emme huomioineet häntä, hän hyökkäsi päälle ja ulkopuoliset juoksivat avuksi suojelemaan meitä. Kun poliisit saapuivat, hyökkääjä möykkäsi, että ’nyt ne ottaa rasismikortin esille’. Tilanne oli aivan absurdi.

Yritän nykyään keskittyä reagoimaan vain ison mittakaavan juttuihin ja ajatella, että yksittäiset huutelijat kadulla tai netissä ovat merkityksettömiä, pahan olonsa purkajia. Itsehillintä on vaatinut opettelua. Vaikka sata tyyppiä kehuisi, minua kaivertaa sen yhden meuhkaajan kommentti. Silloin pitää sanoa itselle, että anna olla.

Vaikutan mieluiten positiivisen kautta: esittelemällä uusia tekijöitä musapiireissä tai harkitsemalla, annanko jonkin työtilaisuuden sitä kipeämmin tarvitsevalle. Haaveilen siitä, ettei seuraavan mustan räppimimmin tarvitse käydä näitä samoja keskusteluja.

Vaikka välillä on tuntunut, ettei kukaan kuule, tiedän kyllä jo rikkoneeni lasikattoja.

Kaikessa, mitä nyt urallani tai vaikuttajana teen, ajattelen pikkuveljeäni sekä seuraavia ruskeita tyttöjä ja millaista maailmaa heille tässä rakennetaan. Vaikka välillä on tuntunut, ettei kukaan kuule, tiedän kyllä jo rikkoneeni lasikattoja. Meillä kaikilla on valtaa ja teoillamme seurauksia. Siitä albumini nimi, Perhosefekti, myös kertoo.

Ettei kukaan pääse sanomaan

Tänä vuonna nostin tarotkortin, joka merkitsi paholaista. Minulle se tarkoitti, että olisi aika päästää irti huonoista tavoistani, kuten yltiöpäisestä miellyttämisenhalusta ja ylisuorittamisesta. Varsinkin ruskeana naisena olen halunnut olla kiltti ja kohtelias ja tehdä aina paremmin kuin hyvin, jotta kukaan ei pääse sanomaan, että siinä se nyt löysäilee. Asemaani on seurannut tunne, että aina pitää tehdä enemmän ja kovemmin. Näistä tavoistani irrottautuessa saatan näyttäytyä muille paholaisena.

Yeboyahia on kosiskeltu politiikkaan, mutta se ei kiinnosta häntä. ”Ihailemani laulaja Erykah Badu on sanonut: Hiphop is bigger than the government. Siihen tiivistyy ajatus, että kaltaiselleni rääväsuulle musiikin tekeminen on tehokkain tapa vaikuttaa.”

Muutos on käynnissä ja lisännyt jo inspiraatiota sekä energiaa elämääni. Mietin tarkemmin, mihin ja keiden kanssa käytän aikaani. Vaalin ihmissuhteita, joissa voi puhua kaikesta.

Unelmoin tasapainoisesta elämästä, terveydestä itselle ja läheisilleni sekä välittömästä rakkaudesta ympärilläni. Ihmiset lähellä ovat tärkeitä, he vaikuttavat siihen, millainen olen. Arjessa parasta ovat hetket, kun voin illalla radiolähetyksen jälkeen chillailla kotona parin frendini kanssa. Ystäväni Alice Mutoni hokee aina, että ’Enjoyment!’ ja se on hyvä muistutus: on tärkeää nauttia elämästä.

Minulla on kova hoivavietti, jonka nyt kohdistan koiraani Yadaan. Pikkuinen chihuahua kulkee mukanani kaikkialle. Haluaisin aikanaan oman perheen, mutta toivon löytäväni siihen kumppanin, sillä olen läheltä nähnyt, miten raskasta yh-vanhemmuus on.

Haaveilen myös matkasta Ghanaan. Minulla oli jo viisumi valmiina, kun korona pysäytti matkustelun. Olen tavannut isäni pari kertaa sen jälkeen, kun hän lähti Suomesta. Hän soittaa minulle viikoittain, mutta eihän se ole sama. Haluaisin jo päästä halaamaan läheisiäni siellä ja istahtaa yhteiseen ruokapöytään.”

Rebekka Aili Kuukka

  • 25-vuotias helsinkiläistaiteilija esiintyy artistinimellä Yeboyah. Julkaisi hiljattain esikoisalbuminsa Perhosefekti (Sony).

  • Kirjoitti ensimmäisen räppibiisinsä Broflake vuonna 2017.

  • Radiotoimittaja, DJ, näyttelijä, lukee äänikirjoja.

  • Tykkää tanssia ja seuraa horoskooppeja.

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Tuoreimmat

Luitko jo nämä?