Tässä juttusarjassa tunnetut suomalaiset kertovat elämänsä tärkeimmistä oivalluksista.
IKÄ
”Kaikesta ei tarvitse olla mieltä”
”Kuusikymppisenä ei tarvitse enää säntäillä paikasta paikkaan. Ei ole syytä hötkyillä. Voi myöntää rajallisuutensa – sen, että joissakin asioissa sitä on ihan helvetin tyhmä. Olen oppinut, että kaikkeen ei tarvitse olla mielipidettä. Voi sanoa rehellisesti, etten tiedä tuosta asiasta tarpeeksi ottaakseni siihen kantaa.
On huvittavaa muistella itseään vaikkapa 19-vuotiaana. Silloin luulin aidosti tietäväni kaiken. En ole sen koommin ollut henkisesti niin vanha. Samassa iässä muuten tukkanikin alkoi harmaantua, se on meillä sukuvika.
Miinuspuolena ikä tuo fyysisiä vaivoja. Neljänkympin rajapyykin jälkeen minulla on jatkuvasti ollut jotakin kremppaa. Aamuisin sängystä noustessa tarvitsen vähän lämmittelyaikaa. Kaltaiseni yli kaksimetrisen ihmisen heikoin kohta on selkä. Sitä joudun säännöllisesti venyttelemään auki. Kun se äityy oikein pahaksi, osteopaattikaverini jeesaa.
Vaimoni Marjo, joka on ammatiltaan liikunnanohjaaja, patistelee jatkuvasti minua liikkumaan enemmän. Syytä varmasti olisi, sillä korona-aika on kerryttänyt muutaman lisäkilon. Niistä pitäisi päästä eroon.
Pituus aiheuttaa usein lievästi kiusallisia tilanteita. Jotkut ihmiset alkavat päivitellä kokoani ääneen kohdatessaan minut ensi kertaa. Se kummastuttaa: ei kai ylipainoisellekaan huomauteta päin naamaa kiloista heti kättelyssä.
Lentokoneessa olen pitkine jalkoineni helisemässä, jollen onnistu saamaan exit-paikkaa.
Ja toisinaan on sattunut, että minua huomattavasti lyhyemmät miehet innostuvat kännipäissään töykkimään ja haastamaan riitaa kanssani. Ehkä pituus koetaan jonkinlaisena haasteena? Onneksi en provosoidu vähästä, olen sopuisa kaveri. Sinulla on kastemadon hermorakenne, sanoi yksi siskoistani minulle kerran viisaasti.”
TAUSTA
”Menetyksiä pitäisi aina käsitellä”
”Miehen voi viedä pois Pohjanmaalta, mutta Pohjanmaata ei voi viedä miehestä. Olen kotoisin Lappajärveltä, ja edelleen siellä vieraillessa avara maisema tuntuu kodikkaalta, kun mikään ei pökkäise silmään. Elämänmeno on mukavalla tavalla verkkaisempaa kuin täällä etelässä.
Synnyinkotini oli vaatimattoman keskiluokkainen. Isä oli metsäteknikko ja kylän napamies – puheenjohtaja sekä paikallisessa urheiluseurassa että kunnanhallituksessa. Äiti taas oli kirjastonhoitaja. Olin perheen kuopus, yhteensä meitä lapsia oli kahdeksan. Isä oli sitä mieltä, että lattialla pitää aina olla yksi konttaamassa. Kun synnyin, neljä vanhinta sisarusta oli ehtinyt muuttaa kotoa ja äiti oli jo 47-vuotias. Ikäeroa perheemme esikoiseen minulla on kaksikymmentäviisi vuotta.
POHJANMAA 1960-LUVUN ALUSSA. ”Olen ehkä kuusikuukautinen, ison perheen kuopus.”
Molemmat vanhempani olivat kokeneet sodan. Äiti oli ollut lotta, isä rintamalla sekä talvi- että jatkosodassa. Isän selkään oli jäänyt kranaatinsirpaleen aiheuttama kuoppa, jota usein saunassa uteliaasti katselin. Kokemuksistaan he eivät halunneet puhua. Traumoja en oikeastaan havainnut. Toisin oli monella muulla. Kylällämme pyöri alkoholisoituneita, kovissa paikoissa taistelleita veteraaneja, jotka eivät olleet saaneet otetta elämästä sen koommin.
Isän aivoissa havaittiin kasvain, kun olin alakouluiässä. Pian hän pääsi sairaalasta enää lyhyille kotilomille. Vanhempani loivat niistä juhlahetkiä.
Lopussa isä meni niin huonoon kuntoon, ettei hän sairaalassa enää tunnistanut meitä. Olin 8-vuotias, kun hän kuoli vuonna 1969. Ajan henki oli se, ettei menetyksen äärelle pysähdytty. Mitään terapiaa esimerkiksi me lapset emme saaneet. Ainoa selviytymisstrategia oli se, että katsotaan eteenpäin. Reagoin alkamalla pelleillä ja hakea huomiota koulussa. Nautin, kun sain kaverit nauramaan, ja innostuin kirjoittamaan sketsejä koulun tilaisuuksiin, joissa myös esiinnyin.
Vasta jälkeenpäin olen tajunnut, että huomionhaku oli tapani oireilla isän menetystä. Myöhemmin olen elämäni vaikeina hetkinä hakenut ja saanut ammattiapua. Menetyksiä pitää käsitellä, muuten ne jäävät vaivaamaan pinnan alle.”
1960-LUVULLA. ”Veljenpoikani Markon kanssa veneessä ehkä viisivuotiaana. Aurinkolasit kertovat, että staili on löytynyt.”
UNELMAT
”Nuoren ihmisen haaveita pitää tukea”
”Serkkupoikieni luona kyläillessä kuulin ensi kertaa Led Zeppeliniä. Se, miten John Bonham soitti rumpuja, kolahti välittömästi. Olin että jumalauta, tuota minäkin haluan tehdä, ja rakensin itselleni rummut kurkkupurkeista kaivonkannelle.
Olin 13, kun äitini, topakka ja viisas nainen, meni yhdessä isoveljeni kanssa pankkiin. Kimpassa he tekivät vekselin ja ostivat minulle rumpusetin. Pian aloimme kavereiden kanssa tehdä keikkaa pitkin Pohjanmaata. Keikkaliksat vein aina suoraan äidille, koska tiesin, että hän oli pienipalkkaisena leskenä kovilla kolmen alaikäisen ruokkimisen, vaatettamisen ja laskujen kanssa.
Äiti ei kauhistellut, vaikka 17-vuotiaana jätin lukion kesken ja lähdin vanhempien soittokavereideni perässä inttiin, Vaasan varuskuntasoittokuntaan. Sillä reissulla viivyin reilut pari vuotta.
Armeijasta palattuani suoritin lukion loppuun ja lähdin kaverin kannustamana 20-vuotiaana kokeilemaan onneani Teatterikorkeakoulun pääsykokeisiin Helsinkiin. Ensimmäisellä kerralla en lainkaan uskonut mahdollisuuksiini. Meidän kyliltä ei kukaan ollut koskaan opiskellut näyttelijäksi. Yllättäen pääsinkin viimeiseen vaiheeseen saakka ennen kuin karsiuduin. Ohessa teatterikärpänen puraisi ihan kunnolla. Päätin, että tämä on juuri sitä, mitä haluan tehdä.
Jatkoin pyrkimistä, kunnes neljännellä kerralla, vuonna 1986, tärppäsi. Jos onni ei silloin olisi ollut myötä, olisin lähtenyt kokeilemaan siipiäni Australiaan muuttaneen siskoni luo. Ausseissa oli tarjolla hotelli- ja ravintola-alan hommia, joihin olin ehtinyt hankkia koulutuksen ja kokemustakin Teatterikorkeaan pääsyä edeltäneinä vuosina.
Kohtalo päätti kuitenkin toisin – minusta tuli kuin tulikin näyttelijä. Äiti oli minusta ylpeä ja kävi katsomassa esityksiäni siihen asti, kunnes sairastui ja menehtyi 2003.”
PERHE
”Ihanin ääni on lapsen nauru”
”Julkkis minusta tuli 90-luvun taitteessa, jolloin olin jo nuori perheenisä. Työ vei niin lujaa, että Teatterikorkeakin jäi käymättä loppuun. Näyttelin Ryhmäteatterissa ja tv-sarjassa Ruusun aika, joka oli sen ajan iso hitti. Kaikki tapahtui kertarytinällä, yhtäkkiä minulta alettiin pyydellä nimmareita. Pohjanmaalla käydessäni tutut alkoivat väistellä, mutta menin vain sitkeästi juttelemaan. Sillä lailla kaikki huomasivat, että olen ihan sama kurahousu kuin ennenkin, ja rentoutuivat.
En koskaan mieti, olisiko jotakin pitänyt tehdä elämässä toisin. Jossittelu on ajanhukkaa. Jokainen valinta, jonka olen tehnyt, on sillä hetkellä tuntunut oikealta.
Olen eronnut kaksi kertaa ja menetin yhden kolmesta lapsestani, tyttäreni Mandin, vuonna 2008. Se, että oma lapsi lähtee, on pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua. Aika ei paranna kaikkea. Suru hälvenee vuosien myötä, mutta kaipaus ei lopu koskaan. Käteen jää se, että maailmassa voi tapahtua mitä vain, eikä tiettyihin asioihin voi mitenkään etukäteen varautua.
NOIN 2006-2007. ”Tyttäreni ottama kuva yhteiseltä Espanjan-reissulta.”
Lapseni kuoleman jälkeen olen ollut mukana erilaisissa kampanjoissa, joissa tuetaan lasten ja nuorten mielenterveyttä. Se on arvokkain asia, johon voin julkisuusarvoani käyttää.
Kahteen aikuiseen poikaani minulla on hyvät välit. Olen ylpeä siitä, että heistä on kasvanut kunnon miehiä. Iloitsen syvästi myös siitä, että saan olla pappa 7-vuotiaalle pojantyttärelleni. Ensimmäiset neljä vuotta hän alkoi itkeä, kun tulin ovesta sisään, koska olen niin suuri, ääneni on matala ja pukeudun mustaan. Sittemmin olemme kuitenkin löytäneet yhteyden. Lähettelemme toisillemme tekstiviestejä ja postikortteja. Aina, kun näen tilaisuuden pelleillä ja naurattaa häntä, teen sen empimättä. Lapsen nauru on maailman paras ääni.”
OMAISUUS
”Rikkaus johtaisi äärettömään tyhmyyteen”
”Jos minut olisi tarkoitettu miljonääriksi, olisin ollut sitä jo vuosia sitten. Sen sijaan elämäni on ollut taloudellista kamppailua.
Olin ulosotossa ja maksoin 90-luvulla takaamaani toisen ihmisen lainaa yhteensä 17 vuotta. Olen aina asunut vuokralla. En ole eläessäni omistanut sijoitussalkkua tai asuntoa. Mammonan haaliminen ei kiinnosta minua vaan se, että saan vuokran ja laskut maksettua ja voin toisinaan hemmotella rouvaani.
Jos saisin yhtäkkiä paljon rahaa, tekisin todennäköisesti jotakin äärettömän tyhmää. Totuutta en saa tietää, sillä sellaista tilannetta ei ole ikinä ollut.”
RAKKAUS
”Eri osoitteet helpottavat yhteistä arkea”
”Suuri suru on kokemus, joka osaltaan yhdistää vaimoani Marjoa ja minua. Hän oli aiemmin naimisissa edesmenneen ystäväni Heikki Salomaan kanssa. Tutut eivät kauhistelleet, kun löysimme toisemme vuonna 2012, vaan päinvastoin kannustivat.
Ehdin kosia Marjoa monta kertaa ennen kuin hän lopulta helmikuussa 2019 suostui. Poikamme olivat maistraattihäissämme todistajina, Marjon kaverit kaasoina.
RUISROCK 2013. ”Meidän ensimmäinen yhteinen reissu.”
Olemme sopineet, että jos jokin hiertää, puhumme asiat auki heti ja selvällä suomella. Emme niuhota pikkujutuista, harvemmin edes olemme isommin eri mieltä mistään.
Arkeamme helpottaa se, että meillä on eri osoitteet. Asumme seinänaapureina Helsingin Kalliossa, kumpikin omassa reilun neljänkymmenen neliön yksiössään. Marjo nousee aikaisin ja paiskii normityöpäivää, minä teen iltahommia ja saatan katsella leffoja myöhään yöhön. Lapsesta asti olen ollut huono nukkumaan. Muistan, miten pikkupoikana Pohjanmaalla katselin ikkunasta kuuta ja puuhailin omiani, kun muut koisasivat.
Muutama vuosi sitten ostin veronpalautuksillani Marjolle prätkän. Tykkäämme kumpikin pyöristä. Kolme vuotta sitten vaihdoin prätkälläni kaistaa Kehä kolmosella. En huomannut viereistä autoa, vaan törmäsin kasikympin nopeudella suoraan sen kylkeen. Painava pyöräni kaatui, ja jalkani jäi jumiin sen alle. Kun auton kuljettaja tuli kauhusta kalpeana katsomaan, pyysin, että auta minut pois täältä, ja ajoin tyynesti kotiin. Prätkä päätyi pajalle.
Kauhu iski vasta seuraavana yönä – olin että jumalauta, olisin saattanut kuolla tai halvaantua. Sinä päivänä varmaan aiheutin suojelusenkelilleni sulkasadon.”
MIELI
”Mustista hetkistä voi päästä yli”
”Puoliso on hienointa, mitä elämä on viime vuosina antanut. Hän pitää minusta huolta aidon pohjalaisakan tapaan, kokkaa ja pyykkää. Marjo huomaa myös heti ne hetket, jolloin mieleni painuu mustaksi ja alkaa tuntua, ettei missään ole mitään järkeä. Viimeksi näin tapahtui korona-ajan alussa. Lamaannuin ja makoilin vain sängyssä polttelemassa tupakkia ja tuijottamassa seinää. Marjo se kiskoi minut sängystä ulos, ihmisten pariin ja raikkaaseen ilmaan Töölönlahtea kiertämään.
Luulen, että hän ymmärtää minua niin hyvin osin sen vuoksi, että olemme molemmat Pohjanmaalta kotoisin. Kummallekin on tärkeää päästä käymään siellä pidemmillä lomilla, esimerkiksi jouluisin ja pääsiäisenä.
Kun nykyään talsin Lappajärven raittia, tunnen haikeutta ja nostalgiaa tuttuja taloja katsellessani. Muistan hyvin ihmiset, jotka niissä joskus asuivat, ja liikkeet, jotka lopetettiin jo kauan sitten.
Synnyinseudulla käydessä tulee aina hyvä mieli. Siellä pääsen aina takaisin valoisalle puolelle.”
Jussi Lampi
Näyttelijä ja muusikko syntyi 9.2.1961 Lappajärvellä.
Tunnetaan sekä eri bändien rumpalina että rooleistaan lukuisissa elokuvissa, tv-sarjoissa ja teatterissa.
Asuu Helsingin Kalliossa, avioliitossa.
Kaksi aikuista poikaa sekä pojantytär.
