Tässä juttusarjassa tunnetut suomalaiset kertovat elämänsä tärkeimmistä oivalluksista.
RAKKAUS
”Ihmisistä on välitettävä kokonaisvaltaisesti”
”Puhuessani rakkaudesta puhun Queen Pipsasta, kuningattaresta, poikiemme ihmeellisestä äidistä. Kaikki alkoi vuonna 1983 syvänä, avoimena ystävyytenä. Se alkoi platonisesti, mutta heti olin lumoutunut. Lopulta mannerjäitten liikahdusta ei voinut pysäyttää.
Pipsa on muuttanut kaiken. On vaikea hahmottaa mikä olisin, jos rakkautemme ei olisi toteutunut ja olisin jatkanut itsekkyyskiitoa.
Kauppatorilla 1987. ”Olimme avioituneet Pipsan kanssa salaa maistraatissa. Katson tätä kuvaa joka päivä.”
Olen intohimoinen kaveri ja innostunut myös elämän pintailmiöistä. Tulin jonkinmoiseksi julkkistähdeksi 1980-luvun alussa viattoman innoittuneena tyyppinä, mutta kykenemättömänä hahmottamaan, mitä kypsyys ihmisenä voisi tarkoittaa. Mutta rakastuttuani Kuningattareen horisontit räjähtivät ja arvomaailmani alkoi löytää syvyyssävyjä.
Pipsa vaatii kumppaniltaan kokonaisvaltaista muista ihmisistä välittämistä. Oli pakko oppia, että oman loiston linnake ei riitä, jos haluaa elää Pipsan kanssa. Hänen rakastettunaan en voinut jäädä pyörimään omaan erinomaisuuteeni.
Minut synnytti vuonna 1953 äitini ja Pipsa vuodesta 1984 alkaen.”
MIEHUUS
”Ego voi tuhota kaiken”
”Olin alun perin ujo punastelija, vähän syrjään vetäytyvä, en ensimmäisenä hyppäämässä mopon selkään.
Elin lapsuuteni ja nuoruuteni turvallisessa ympäristössä Hyvinkäällä. Ketään ei kiusattu, ketään ei kolhittu. Se oli sadunomaisen onnekas kasvuympäristö minunlaiselleni herkkyliinille.
1950-luvun lopulla. ”Pikkuveljeni Vesan ristiäiset. Kuva on otettu isäni legendaarisella kaukolaukaisutekniikalla, jossa hän juoksee kuvaan elegantin oikea-aikaisesti. Äidin rakastava katse!”
Kun pääsin Helsingin yliopistoon, olin äkisti majesteetillisella mahtipaikalla. Filosofian laitos 1970-luvulla oli tarunhohtoinen. Laitoksen käytävällä törmäsi kansainvälisiin suuruuksiin, jotka olivat tapaamassa maailmankuuluja suomalaiskollegojaan. Sukupolvet kohtasivat toisensa tasavertaisesti. Kaikki olivat kannustavia, kukaan ei tärkeillyt. Ujouteni karisi pois kuin suomut.
Sain opettaa jo toisena opiskeluvuonna logiikan laskuharjoituksia. Se oli valtava kunnia. Olin hämmästynyt, mitä alkoi tapahtua, kun yhteys kuulijoihin syntyi. Itsevarmuuteni kasvoi pystysuoraan. Jan Blomstedtin kanssa kirjoittamani kirjallinen pamfletti Punk-akatemia synnytti melkoisen hälyn, sitä seurasi kirja Terässinfonia M.A. Nummisen kanssa.
Painoin kaasu pohjassa myös yliopistolla.
Pissa uhkasi nousta päähän, mutta onneksi sain rakastua Pipsaan. Uskoni omiin kykyihini oli melkoinen, mutta rakkauden kyytipoikana tuli inhimillisen kasvun vaatimus. Tämä oli se varsinainen miehuuskoe.
Pipsa haastoi alusta lähtien. Hänen peruspointtejaan oli kysyä jostakin abstraktista ajatuskulustani, miten se liittyy elettyyn elämään. Miksi älyköt puhuvat ensi sijassa toisilleen? Vähitellen aloin käsittää, että äly tulee kytkeä tunteeseen. Tulee ottaa sydämen ääni johtolangaksi myös filosofin työssä.
Ego voi tuhota kaiken. Ei tarvitse olla ykköskentän näyttävin keskushyökkääjä, jotta voi synnyttää arvokasta. Voi toimia puolustajana, huoltojoukoissa tai hengenrakentajana pukukopissa. Oma panos voi olla näkymätöntä, palvelevaa.
Alfaurosmiehuus on tämän vastakohta. Toksinen maskuliinisuus ja alistava tahtoihmisyys ovat oman aikamme megavitsauksia. Se on tie tuhoon.”
ISYYS
”On kamppailtava ollakseen parempi”
”Kaksospoikamme Oliver ja Jerome ovat nyt 32-vuotiaita ja elämäni ihana ihme. Kamppailen ollakseni isänä parempi.
Pojat ovat kasvaneet oman erityisyytensä ehdoilla. Olen heistä sanoinkuvaamattoman onnellinen ja ylpeä. He ovat suurenmoisia personallisuuksia, joissa on Äitinsä lämpimänhehkuvaa karismaa. He välittävät toisista ihmisistä. He eivät pyöri materian ympärillä.
Vuonna 1989. ”Oliver ja Jerome kahdeksan tunnin ikäisinä syntymäpäiväjuhlissaan Naistenklinikalla.”
Jerome on yrittäjätyyppi, joka myy koulutuksia, Oliver on taiteilija. Hän kirjoittaa fantasiaromaania, piirtää ja kuvittaa.
He ovat myös keskeisellä tavalla mukana pienen perheyhtiömme produktioissa. Yhteistyömme on fantastista, mutta olen kehno esimies. En osaa ohjeistaa ja vaatimukseni ovat kovat.
Kun pojat aloittivat lukion, kysyin heiltä uutenavuotena, mitkä heidän mielestään ovat heidän isänsä keskeisimmät heikkoudet. Oliver totesi, että olen vähän äkkipikainen. Jerome jatkoi: tuulella käyvä. Tunnistin nämä piirteet ja sanoin, että onko vielä jotain muuta? Jos näissä kahdessa asiassa päästäisiin eteenpäin, se olisi jo tuntuva läpimurto, veljekset totesivat. Tällä tiellä ollaan!
Puhumme kaikesta. Olen erittäin onnellinen, kun näen pojissamme kiihkeän halun ymmärtää ja kasvaa ihmisinä. Heidän kiteytys- ja hahmotuskykynsä on hämmästyttävä. Poikien esitykset Pafos-seminaareissa olivat viikon kohokohtia, joita seurasimme Pipsan kanssa silmät kyynelissä. Pipsa pitää lahjomattomasti kiinni siitä, että muistamme toisista välittämisen ja nöyryyden vaatimukset.”
KAUNEUS
”Se avaa elämän ihmeen”
”Kauneus pysäyttää ja avaa elämän ihmeen. Vaikuttuessaan kauneudesta ihminen virittäytyy kohti jotakin itseään suurempaa. Se on häivähdys ikuisemmasta ja samalla laajentuva yhteys nykyisyyteen. Kauneus on katsojan silmässä, mutta vielä enemmän kauneus on itse elämässä.
Olimme heinäkuisena iltana Pipsan kanssa merenrantakahvilassa sen jo sulkeuduttua. Olimme muistelleet siinä kahvilan edesmennyttä omistajaa, ja sitten Pipsa kääntyi minua kohti ja näin jälleen kuin pysähdyskuvassa hänen majesteetillisen kauneutensa. Hänessä ulkoinen ja sisäinen kauneus yhdistyvät, hän on kokonaisvaltaisesti ihme. Äänessään ja puhetavassaan, valovoimassaan ja henkensä leimussa hän on minulle maailman kaunein olento.
Jo rakkautemme alkuvaiheessa Pipsa puhui usein arjen kauneudesta, siitä mikä jää parrasvalojen ulkopuolelle. Meni ehkä 20 vuotta, ja aloin käsittää tätä puhetta. Oma innostukseni suoritekimaltelevaan esti näkemästä tavallisuuteen liittyvän kauneuden. Se on suomalaisen hillasuon kauneutta ja kohottavuutta siellä, missä elämä on jättänyt jälkensä tuskankin merkein. Se on itseään korostamatonta kauneutta, jossa hyvä voittaa. Se on Krista Pärmäkosken maalintulon kauneutta sinä hetkenä, kun hän kaikkensa antaneena kaatui maahan ja viestisiskot syöksyivät tueksi pelastavina enkeleinä. Kuka sitä kauneutta pystyi katsomaan itkemättä?
Kauneus on ihmisenä olevuuden herkkyyspiste, jossa kosketellaan kyynelrajaa.”
KIITOLLISUUS
”Aurinkoa valtavasti ja vesisadetta sopivasti”
”Kun keväällä pidin viimeisiä luentojani Aalto-yliopiston professorina, päällimmäinen tunteeni oli kiitollisuus. Olin koko aikuisen elämäni nähnyt itseni yliopistomiehenä, ihaillut niin monia legendaarisia luennoitsijoita, ja kohta olisin itse ’emeritus’, ’täysinpalvellut’ professori 44 vuotta väitöstilaisuuteni jälkeen.
Hätkähdin tajutessani, miten hienoja esimiehiä minulla on ollut 50 vuotta, siitä lähtien kun lukiolaisena olin maanmittaushommissa. Nuorena filosofina Helsingin yliopistolla pitkäaikainen esimieheni oli Ilkka Niiniluoto, lempeäsydäminen älyn jättiläinen ja vähäeleinen akateeminen suurjohtaja. Raimo Hämäläinen, toinen jättiläinen, keksi että sopisin professoriksi nimenomaan insinööriyliopistoon. Näin alkoi yhteistyömme Teknillisessä korkeakoulussa ja siitä edelleen Aalto-yliopistossa.
Vuosi 1983. ”Opettajani akateemikko Oiva Ketonen. Hän oli suomalaisen soveltavan filosofian suurhahmo, josta tuli perheystävämme.”
Esimiehistäni, työkavereistani ja yhteistyökumppaneistani on monista tullut läheisiä ystäviäni. Kun katson taaksepäin, näen valtavan säihkeen inhimillistä luomisvoimaa yritysmaailmasta taiteeseen ja kulttuurin eri aloille. Liikutun, kun mietin näitä ihmisiä.
Lapsuudenkodin lähiperhe, Pipsan kautta saamani sukulaiset, he kaikki herättävät minussa kiitollisuutta. Minulla on mahtava veli ja aivan ihmeellinen 94-vuotias äiti. Äiti ei hötkyile mistään. Hän henkilöi suomalaisen ikimestarinnan lempeyslujaa mummivoimaa.
Olen saanut aurinkoa valtavasti, ja vesisadetta on ropissut huokoiseen maahan juuri oikeassa suhteessa.”
ANTEEKSIANTO
”Tätä lääkeseerumia tarvitaan”
”Anteeksianto on välttämättömyys, jota ilman myrkyt vahvistuvat. Jokainen ihminen kokee vääryyksiä. Anteeksianto on ihmisiin sisäänrakennettu lääkeseerumi, jota tarvitaan, jos haluaa elää avoimena sille, mikä vääryyksien jälkeenkin on elämän rikkautta.
Kun jouduin vuonna 2014 puukotuksen uhriksi, annoin tekijälle heti anteeksi, olin varma, että tekijä oli irti itsestään. Kun minua haastateltiin televisioon puhelimitse sairaalasta kaksi päivää tapahtuneen jälkeen, teemana oli anteeksianto. Olen kiitollinen siitä, ettei tekijää tuomittu vankilaan, vaan mielentilatutkimukseen ja hoitoon.
Viimeinen raja oli kuitenkin millimetrien päässä. Kaaduimme kamppailussa Dipolin edessä olevien kivenmurikoiden keskelle, minä selkä edellä ja puukoniskun saaneena. Onneksi rysähdimme pienenpienelle nurmipläntille ja sain samalla pidettyä kiinni puukon terästä. Assistenttini Jaakko Korhonen taisteli kuin tiikeri ja pelasti henkeni, ja hän sai siitä tasavallan presidentin hengenpelastusmitalin.
Tapahtuma oli muistutus elämänlangan ohuudesta, mutta myös musketööriveljeydestä, joka kantaa viimeiselle rajalle.”
MENESTYS
”Raha ei ole tärkein houkutin”
”Olin urani alussa kiihkeän kiinnostunut menestyksestä. Se liittyi yksilökeskeiseen tähteysajatteluuni, joka oli inspiroinut minua lukioikäisestä.
Näin opiskeluitteni alkuvaiheessa smokkipuhuisen Erik Tawaststjernan luennoimassa yliopiston suuressa juhlasalissa täpötäydelle salille ja ajattelin, että tämä on ideaali. Luennot ovat yliopistollisen sivistyksen ylevöittävä taidemuoto. Halusin kehittyä siinä niin hyväksi kuin mahdollista.
Raha ei ole minua erityisemmin houkutellut. Rahaan liittyy silti keskeisesti ajatus, jonka toi esiin ystäväni, suursijoittaja Pentti Kouri. Hän tähdensi, että kannattaa olla taloudellisesti riippumaton, jotta voi olla älyllisesti riippumaton. Tajusin, että esimerkiksi palkkasuhde yliopistoon voi ohjata ajatteluani filosofina, jos muita tulonlähteitä ei ole.
1990-luvun alussa aloin saada kutsuja pitämään luentoja yrityksissä. Yliopiston ulkopuolinen luentotyö synnytti Pafos-seminaarini vuonna 1995. Muoto tuntui hyvältä alusta lähtien, kun ihmiset ovat lomamaisessa ympäristössä vapaita miettimään elämäänsä uusista suunnista.
Työtäni luennoitsijana ohjaa pyrkimys olla parempi kuin olin edellisellä kerralla.”
ELÄKÖITYMINEN
”Näkymä on kuulas ja selkeä”
”Olen elokuun alusta ollut Aalto-yliopiston emeritusprofessori ja näen edessäni tunturimaiseman. Näky ei ole dramaattinen, vaan hiljaisesti majesteetillinen, kuulas ja pääpiirteissään selkeä. Säätila voi kuitenkin tunturissa muuttua hetkessä hengenvaaralliseksi, mikä tahansa voi olla viimeinen kerta. Mutta laella on myös lupaus, että näkee revontulet.
Loppi 2019. ”Äiti ja hänen kaksi poikaansa kesämökillämme Kerityssä. Äiti oli täyttänyt vähän aikaisemmin 92 vuotta.”
Joissakin ammateissa siirtymä eläkkeelle on dramaattinen, filosofi voi jatkaa vaikka 90-vuotiaaksi. Aion jatkaa luennointia, ja verkkoluentoni ovat saavuttaneet hämmästyttävää suosiota. Vuodet ovat nyppineet hiuksiani pois, mutta mielestäni luentoni soivat sinfonisemmin kuin koskaan.
Korona-aika on antanut tilaa tutkimustyölle. Olen pystynyt nautinnollisesti käyskentelemään, lueskelemaan ilman tavoitteita. Kirjastoni on aika valtava ja tarkoitukseni on tutkiskella sen aarteita. Jotain kirjoituksellista voi myös alkaa syntyä.
Vapaan filosofin ensihanke on E. Saarisen Parisuhdeseminaari verkossa. Odotan innoittuneita, hehkuvia ajatuskulkuja ja ajattelun yhteistä välitilaa, joka mahdollistaa magiikan. Sillä kuten poikani Jerome sanoo, oli rakkautta paljon tai vähän, aina sitä voi olla enemmän. Tämä on työtä, jota rakastan ja toivon, ettei se pääty koskaan.”
Fakta
Esa Saarinen
68-vuotias filosofi, emeritusprofessori.
Asuu Helsingissä puolisonsa Pipsan kanssa. Perheeseen kuuluvat 32-vuotiaat kaksospojat Oliver ja Jerome.
Jäi eläkkeelle elokuun alussa, uusimpia töitä verkossa nähtävä E. Saarisen Parisuhdeseminaari.
