Maria Veitola törmäsi työelämän epävarmuuteen ja puhuu nyt sen jättämästä jäljestä: ”Kokemus oli niin traumatisoiva, ettei rohkeuteni ole riittänyt yrittämään toista lasta” - Ihmiset & suhteet - Ilta-Sanomat

Maria Veitola törmäsi työelämän epävarmuuteen ja puhuu nyt sen jättämästä jäljestä: ”Kokemus oli niin traumatisoiva, ettei rohkeuteni ole riittänyt yrittämään toista lasta”

Vaikka Maria Veitola pitää itseään rohkeana, kokemukset työelämän epävarmuudesta veivät häneltä uskalluksen yrittää toista lasta. –Tajusin, että voin saada vain yhden asian kerrallaan, hän kertoo Unelmakartta-haastattelussaan.

Maria omaksui lapsuudenperintönään pessimistisen asenteen elämään. Terapian avulla hän on opetellut siitä pois. ”Nykyään minä olen se porukan ärsyttävä tyyppi, joka aina sanoittaa ääneen kivasti menneet asiat.”

4.9.2021 8:00

Tässä juttusarjassa tunnetut suomalaiset kertovat eletyistä unelmistaan, menetetyistä haaveistaan ja uusista unelmistaan.

ELETYT UNELMAT

Vastoin odotuksia vanhemmuuteen

Jos Maria Veitola olisi aikuisuuden kynnyksellä haastettu kokoamaan unelmakarttaansa, siihen olisivat valikoituneet symbolikuvat asunnosta Helsingissä sekä kissasta tai mieluummin kahdesta. Ainakaan kartalle ei olisi päätynyt viitekuvaa omasta perheestä tai lapsesta, sillä sellainen ei kuulunut mielikuvaan itsenäisen nuoren elämästä ja seikkailuista, joita Maria odotti.

Nykyinen koti Helsingissä on jo Marian kahdeksas. Kissoja kodissa ei enää asu, niistä kahdesta aika jo jätti, mutta puoliso ja lapsi kyllä.

Pitkään pysyin loitolla perheajatuksesta valitsemalla seurustelukumppaneita, jotka eivät halunneet perhettä.

”Elämä on tuonut eteeni hyviä asioita, joista en ollut edes osannut unelmoida. Vanhemmuuden kokemus on ollut yksi merkittävimmistä, vaikka en koskaan haaveillut siitä, että minulla olisi lapsi. En tiedä, miksi en aiemmin kokenut perhe-elämää kiinnostavaksi. Ehkä en nähnyt siinä mitään ihanaa, ehkä pakoilin vastuuta tai ehkä anarkisti minussa on aina vastustanut kaikkea, mitä yhteiskunta tavallisimmin ja kaikille tarjoilee. Minulla on ollut tapana tehdä kaikkea muuta paitsi sitä, mitä joka paikasta tyrkytetään.

Pitkään pysyin loitolla perheajatuksesta valitsemalla seurustelukumppaneita, jotka eivät halunneet perhettä. Suhteissani oli monenlaisia ongelmia, ja niitä yhdisti vastuunpakoilu. Sitä samaa oli myös minussa.

Kolmekymppisenä kävin monia vuosia intensiivisessä terapiassa, joka auttoi ymmärtämään taustaani, osia ja kokemuksia, joista olen rakentunut. Olen varma, että ilman sitä henkistä työtä en olisi uskaltanut edes katsoa nykyistä puolisoani kohti. Hän oli niin erilainen: vastuuntuntoinen, lämmin, huomioiva. Häneen rakastuminen edellytti minulta rohkeutta, luottamusta ja uskallusta heittäytyä seikkailuun ja päin tuntematonta, josta en tiennyt mitään. Se tuntui kauhistuttavalta mutta samalla kiehtovalta: voisiko tässä olla jotain hyvää ja antoisaa.

Nyt, kun minulla on lapsi, se onkin ihanaa. Olisi tosi sääli, jos en olisi uskaltanut tarttua hänen isänsä ehdotukseen. Elämäni olisi ihan hirveän paljon tylsempää.”

Maria on opetellut optimistisempaa elämänasennetta. ”Ympäröivän ilmapiirinsä voi tehdä itse tai ainakin siihen voi vaikuttaa teoillaan ja ajatuksillaan.”

Tee itse ilmapiirisi

Marian lapsuudenkodin ilmapiiriä sävyttivät isovanhempien sotatraumat sekä isän nuoruudessa alkanut nivelreuma, joka hallitsi paitsi isän elämää myös koko perheen arkea ja asenteita. Huomaamattaan Mariakin omaksui isänsä johtavan ajatuksen, että aina kuului varautua pahimpaan ja että todennäköisimmin käy huonosti. Kun Marian veli 20-vuotiaana loukkaantui vakavasti onnettomuudessa, se oli Marialle vain todiste isän varoituksista. Lapsuuden perintönä tullutta ajatteluaan hän on työstänyt myöhemmin terapiassa ja arjessaan.

”Kun tapasin lapseni isän, hän hyvin pian kiinnitti huomiota synkkään asenteeseeni ja taisi olla ensimmäisiä, joka kysyi ääneen, miksi koko ajan ajattelin, että kaikki menee huonosti. Se oli pysäyttävä hetki. Ensin olin hämilläni, väistelin ja nauroin, kunnes aloin itsekin pistää merkille tapani.

Olin syntynyt perheeseen, jossa isäni oli ollut aina sairas. Siitä ei ihmeemmin puhuttu, se vain oli perheemme perustila ja samalla mörkö, joka vaikutti meihin kaikkiin. Tuskaisuudestaan johtuen isä saattoi olla synkkä, arvaamaton, syyllistäväkin mutta samalla maailman rakkain. Aloin käsittää, miten lapsuudenkodin ilmapiiri oli vaikuttanut minuun vasta paljon myöhemmin terapiassa.

Terapiassa aloin myös tehdä käytännön harjoituksia mielensävyni muuttamiseksi. Ne tuntuivat kiusallisilta ja naurettavilta, mutta kun harjoitusten vaikeat tilanteet siirsi oikeaan elämään, tajusin ensimmäistä kertaa, miten oma käytökseni vaikutti muihin ja heidän kauttaan edelleen takaisin itseeni.

Olen sittemmin oikein opettelemalla opetellut optimistisempaa elämänasennetta. Ympäröivän ilmapiirinsä voi tehdä itse tai ainakin siihen voi vaikuttaa teoillaan ja ajatuksillaan. Sillä on merkitystä, miten puhuu itsestään ja itselleen. Homma lähtee ihan vaikkapa siitä, että aamulla herätessä ajattelen, miten siistiä on olla elossa.

Hyvän näkeminen auttoi irtaantumaan synkkyyden kulttuurista.

Kun isäni muutama vuosi sitten kuoli, olin surusta musertunut. Se oli valtavaa surua ja kauhua, johon ei voinut vastata millään samassa mittakaavassa. Pakotin silloin itseni löytämään ihan mitä tahansa pieniä, mitättömiä hyviä asioita. Pysähdyin huomioimaan, jos vastaantulijalla oli kiva hattu tai jos ratikkakuski piti ovea auki. Takertumalla takerruin mihin tahansa hyvään.

En edelleenkään ajattele, että asioita vain tapahtuu simsalabim, mutta uskon manifestoinnin voimaan. Kun osaa nähdä hyvää ja kaunista, fokus myös vie niitä kohti. Ei taito onnettomuuksilta suojaa, mutta ehkä auttaa sietämään niitä paremmin. Minua hyvän näkeminen auttoi irtaantumaan synkkyyden kulttuurista.

Työssäni katson ohjelmani aina jälkikäteen ja mietin, mitä voisin tehdä paremmin. Se on raadollisen rehellistä ja helposti tulee listattua mokat, nauroinko väärässä kohdassa tai miksi taas sanoin niinku. Ammatillinen kriittisyys on tärkeää, mutta olen opetellut huomioimaan myös onnistumiseni. Herätän hilpeyttä työpaikallani, kun huikkaan itselleni ’Hyvä, Maria!’. Se lisää luottamustani ammattitaitooni ja tsemppaa vaikeissa paikoissa paremmin kuin pelkkä kela tekemistäni virheistä.

Nykyään kauheasti tykätään kytätä virheitä ja puutteita toisissamme. Sosiaalinen media ja aktivismi ovat tehneet siitä oman taiteenlajinsa. Harvemmin mietitään, olisiko toisen toiminnassa jotain hyvääkin.

Arvaan, että nykyinen positiivisuuteni koetaan välillä ärsyttävänä. Tilanteissa, joissa oikein porukalla valitetaan, minä olen se ärsyttävä tyyppi, joka sanoittaa ääneen kivasti menneet asiat.

Olenkin hämilläni, kun joku sanoo, että ’Sä olet tollanen optimisti’. Minut – synkkä, outo hiihtäjä, pimeä mytty – nähdäänkin valoisana? Tuon muutoksen olen tehnyt itse ja olen aika ylpeä siitä.”

Mahdottomalle uralle

Maria Veitola on tehnyt televisioon neljää eri nimikko-ohjelmaa. Niistä pitkäikäisin, Yökylässä Maria Veitola, aloittaa pian seitsemännen tuotantokautensa, ja toimittaja-Veitolalla on mediassa vaikuttaja-asema. Teinivuosiensa kotikulmilla Imatralla tuollainen titteli tai edes ajatus omasta tv-ohjelmasta oli yhtä mahdoton kuin matka avaruuteen.

Maria ymmärtää nyt paremmin lapsuudenkotinsa vaativaa kasvatusta, mutta nuorena hän vihasi sitä. ”Tapa ei ole periytynyt. Olen vanhemmuudessa paljon löperömpi kuin vapaamman kasvatuksen saanut puolisoni.”

”En ole ikinä haaveillut tällaisesta urasta, jonka olen saanut. Olen siitä välillä hämilläni ja vielä useammin todella kiitollinen, mutta tiedän myös, etteivät asiat ole tapahtuneet vahingossa tai vain tipahtaneet syliini. Olen tehnyt sairaasti töitä, ollut rohkea, tarttunut tilaisuuksiin ja pinnistellyt, koska minulla on ollut valtava intohimo ja syvällä tunne, että tämä on oikein.

Muistan hetken, kun olin 21-vuotiaana päässyt helsinkiläiseen Radio Cityyn töihin ja minut lähetettiin Kolmen Sepän patsaalle tekemään katugallupia. Haastattelumankka painoi sairaasti, eikä tehtävääkään varmasti pidetty erityisen hohdokkaana, mutta minä koin siinä hetkessä valtavan onnentunteen. Se kaikki tuntui täydellisen oikealta ja innostavalta. Hyvä, että olen jaksanut seurata sitä tunnetta.”

KARAHTANEET HAAVEET

Loputtomat hylkäämiset

Miehen nimi oli Eero, ja jos Maria oikein muistaa, hän oli lukion äidinkielenopettajan jälkeen ensimmäinen ihminen, joka sanoi tunnistavansa Mariassa erityistä lahjakkuutta. Radiopomona Eero Hyvönen oli myös ensimmäisten joukossa avaamassa parikymppiselle Marialle ovia uralle, joka lopulta vei suuren yleisön eteen.

Sitä oli kuitenkin edeltänyt tahmea startti, joka ei ollut yritteliäisyydestä kiinni. Voi pojat, Maria kyllä yritti. Opiskelu- tai uraputki ei vain auennut 90-luvun laman keskellä paperitehdaskaupungista ponnistavalle taiteilijanalulle. Veitola pyrki ja jäi ilman opiskelupaikkaa ainakin Teatterikorkeakoulussa, Teatterityön tutkinto-ohjelmassa Tampereella, ammattikorkeakoulu Stadiassa, Jyväskylän yliopistossa, Elokuvataiteen laitoksella, Helsingin yliopiston viestintälinjalla sekä Vallilan Ammattioppilaitoksen verhoilijakoulussa.

Marian unelmakartassa näkyy perheen ja työn tärkeys, mutta myös kaipuu muille maille ja ilo elämän pienistä nautinnoista.

”Yksi sietämätön asia kotikasvatuksessani oli se, että minulta vaadittiin tosi paljon eikä mitään saanut ikinä jättää kesken. Sellaista ei vain ollut, että ihminen olisi väsähtänyt tai luovuttanut, oli sitten kyseessä läksyt, risusavotta tai saunan peseminen. Minulta ja veljeltäni vaadittiin isoa osallistumista perheen arkeen, missä ei ollut tilaa sanoa, ettei huvita. Silloin se oli sietämätöntä, mutta taisi loppuviimeksi kasvattaa minuun valtavaa sitkeyttä. Vaikka en heti onnistu, jatkan vain. Osaan paljon enkä pelkää tarttua toimeen, isoihinkaan urakoihin.

Siksi en kai lannistunut loputtomiin hylkäämisiin opiskelupaikkoja hakiessani. Minähän en päässyt mihinkään kouluun alalla, jolla nyt toimin ja ammatissa, jota nyt teen. Löysin toisen reitin ja tulin sitä. Opiskelin näyttämötaiteita Lahden kansanopistossa, kotimaista kirjallisuutta Helsingin yliopistossa, valmistuin oppisopimuksella radiotoimittajaksi ja tein töitä.

Olen kokenut paljon vastoinkäymisiä, mutta en keksi yhtään, josta en koe päässeeni yli.

Hylkäämisenkokemukset olivat tapahtuessaan tylsiä ja rajuja, se kun kerta toisensa jälkeen sanottiin, etten kelpaa. Vahvuuteni on kuitenkin siinä, etten ole jumahtanut niihin vaan myöhemmin todennut, että hyvä näin. Samoin olen lopulta ajatellut päättyneistä ihmissuhteistakin, jotka olin kuvitellut ikuisiksi: elämä toi tilalle parempaa, näin sen kuuluikin mennä. Olen kokenut paljon vastoinkäymisiä, mutta en keksi yhtään, josta en koe päässeeni yli.

Sen sijaan olen kantanut mukanani niiden sanoja, jotka ovat tunnistaneet minussa jotain erityistä. On ällistyttävää, miten paljon meissä voi olla lahjakkuutta ja voimavaroja, kunhan vain joku joskus näkisi ne. Ei minulla nuorena ollut mitään käsitystä vahvuuksistani, ja siksi oli merkittävää, kun ensimmäinen pomoni radiossa sanoi, että ’Sä oot erityinen’. Ne sanat ovat kantaneet pitkälle ja vaikeiden vaiheiden läpi.”

Menestysten välissä työkkäriin

Se Mariaa närästää, miten vähän naiskuva mediassa on muuttunut ja miten kapea se yhä on. Vaikka huomiota ja nimeä on tullut, ei hän ole niitä saanut kaikkien rakastamana ihannetyttönä. Alttarille on sadellut myös vihapuhetta ja lokaa.

Marialla on omakohtaista kokemusta myös pätkätyöläisen arjesta ja siitä, miten työelämän epävarmuus on vaikuttanut perhehaaveisiin. Vaikka kailotetaan, että nainen voi saada kaiken, voiko sittenkään?

Marian mielestä työmaailmassa pitää tapahtua vielä suuria asennemuutoksia ennen kuin nuoret naiset uskaltavat vastata yhteiskunnan huutoon synnytystalkoista. ”Olen itse elävä esimerkki siitä, kun työ loppui raskauteen. Kokemus vaikutti niin, etten ole uskaltanut lapsia enempää yrittää.”

”Minut tekee surulliseksi, että saadakseen tilaa ja huomiota varsinkin nuoren naisen täytyy edelleen olla epäkorrekti, ärsyttävä ja asettaa itsensä vihattavaksi. Koin sen selkeimmin varhaisen talk showni aikoihin. Ohjelma oli skandaalinkäryinen, ja siinä päätettiin laittaa kunnolla ranttaliksi, mutta tunsin, että sen synnyttämä vihapuhe jäi yksin kannettavakseni. Se oli hirvittävä henkinen taakka. Sellaista paikkaa ei mediassa olekaan, missä nuori nainen voisi vain poimia hedelmät.

Talk showni haudattiin, kun vihdoin uskaltauduin hankkimaan lapsen. Koen olevani elävä esimerkki naisesta, jonka työt loppuvat siihen, kun hän tulee raskaaksi.

Sittemmin olen välillä ollut pätkätöiden välissä työkkärin asiakkaana. Työmaailman epävarmuus oli minulle järkyttävä kokemus ja osoitti silloin, että voin saada vain yhden asian kerrallaan. Olen lapsestani hyvin onnellinen ja pidän itseäni rohkeana ihmisenä, mutta kokemus oli niin traumatisoiva, ettei vahvuuteni tai rohkeuteni ole riittänyt yrittämään toista lasta. Freelancerina ja yksinyrittäjänä minulla ei ole ollut kestäviä rakenteita turvana tai ihmisiä sanomassa, että tervetuloa takaisin. Minut voidaan vaihtaa lennosta toiseen, enkä ole uskaltanut testata ammatillista haluttavuuttani uudelleen. Olen saanut tehdä hienoja juttuja, mutta on niillä ollut kova hintakin.

Aloin jo pienenä tunnistaa, miten meitä ohjaillaan olemaan tietynlaisia, ja se vitutti minua jo varhain.

Olen tottunut siihen, etten vastaa sitä tyypillistä naiskuvaa, jota ruutuun halutaan. En ole perinteisellä tavalla kaunis, rintani ovat pienet, enkä pukeudu tiukkoihin mekkoihin. Tympii todeta, että edelleen televisiossa naisen tavallisin tehtävä on olla koriste.

Edesmennyt isäni oli perinteinen ikäluokkansa mies, joka usein muistutti, että naisen tulee olla klassisella tavalla naisellinen. Aloin jo pienenä tunnistaa, miten meitä ohjaillaan olemaan tietynlaisia, ja se vitutti minua jo varhain. Isälleni oli järkytys, kun leikkasin tukkani lyhyeksi.

En ollut luokan tunnustettu kaunotar enkä saanut prinsessarooleja näytelmissä. En silti koskaan kokenut, että ahaa, olenko siis ruma. Muiden käsitys ulkonäöstäni ei ole vaikuttanut identiteettiini, eikä minäkuvani ole rakentunut sen varaan. Itsetuntoni ei ole siitä kiinni, kuinka upealta näytän.

Ehkä siksi en ole työssänikään kokenut velvollisuutta muuttaa ulkonäköäni muiden toiveiden kaltaiseksi. Kun on ehdotettu, että kasvattaisin pitkän tukan tai laittaisin kiharat tuomaan pehmeyttä, olen todennut, että okei, se onkin sitten viimeinen asia, minkä tekisin.

En tarkoita sheimata maailman suosimia stereotyyppisen kauniita naisia, hyvät heille. Ajattelen kuitenkin, että ulkonäkö voi olla ansa: jos pärjää sillä, ei välttämättä haasta muuta potentiaaliaan. Koska en päässyt ruutuun kauneudellani, olen päättänyt opetella maailman parhaaksi haastattelijaksi, tehdä rohkeita avauksia tai ottaa haltuun muita taitoja.”

UUDET UNELMAT

Toimiva keho on erityinen lahja

Maria on vasta lähivuosina rohkaistunut puhumaan toiveistaan ja varsinkin ammatillisista tavoitteistaan ääneen. Hän ajattelee myös, että unelmansa voi ja kuuluukin päivittää. Viidenkympin lähestyessä voi haaveilla asioista, joita nuorena inhosi tai ainakaan ei kannata enää surkutella niitä, joita ei silloin uskaltanut toteuttaa. Kauheinta olisi elämä, jota jokin mennyt vaanisi ikuisesti.

”Minusta ei koskaan kasvanut suurta haaveilijaa, ja nykyisetkin unelmani ovat aika säälittäviä. Haluaisin taas kissoja – varmaankin, koska olen unohtanut, kuinka paljon ne saattavat tuhota omaisuutta. Kissat ovat söpöjä ja omaehtoisia, ja kun maanittelet niitä syliin, ne kääntyvätkin toiseen huoneeseen. Eli ihan mahtavia!

Seuraavaksi haluaisin Italiaan syömään lempiruokaani pitsaa sekä Japaniin, jossa olen käynyt vain kerran. Japanissa tykkäsin täydellisestä ulkopuolisuuden tunteesta, siis siitä, kun ei tajua mistään mitään.

Toivon tietenkin myös, että perheemme saisi olla terve ja että loppuni häämöttää jossain todella kaukana. Olen kokenut sairautta itse ja lähelläni, enkä pidä terveyttä tai toimivaa kehoa itsestäänselvyytenä.

Kun kropastani viime vuonna löydettiin iso kasvain, jäin leikkausjonoon kymmeneksi kuukaudeksi. Vaikeinta oli epävarmuus ja siihen liittyvä yksinäisyys: systeemi ei tunnistanut hätääni, vaan olin vain numero jonossa. Oli ahdistavaa miettiä, kuolenko ja saadaanko kasvain pois.

Lopulta leikkaus ja hoito edustivat maailmanluokan osaamista, mutta muutoin järjestelmä petti täydellisesti. Pääsin myöhemmin mukaan kehittämään prosesseja HUSin ammattilaisten kanssa. Ahdistava kokemus generoi lopulta hyviäkin asioita. Oli vaikuttavaa, kun heidän edustajansa pyysi tapahtunutta anteeksi.

Urallani aion jatkaa yökyläilyä vielä vanhana mummonakin ja kuljen pimputtamassa ihmisten ovikelloja, jos sellaisia vielä silloin on. Haluaisin tehdä dokumentteja ja enemmän yhteiskunnallisia juttuja, mutta päästä kunnolla myös näyttelemään, se oli ensimmäinen unelmatyöni. Olisi ihanaa saada jokin hupaisa pikkurooli… ei helkkari, näinkö mä nyt naisena itseäni tässä pienennän! Eiköhän saman tien heitetä toive jostain elokuvan tai tv-sarjan uljaasta pääroolista.”

Maria Veitola

  • 48-vuotias toimittaja asuu Helsingin Punavuoressa puolisonsa Jotin ja 9-vuotiaan poikansa Taiston kanssa.

  • Radio Helsingin sisältöjohtaja, käsikirjoittaja ja kirjailija toimi nuorena Kellariteatterissa ja opiskeli teatteria avoimessa yliopistossa.

  • Yökylässä Maria Veitola aloitti 7. kautensa 2.9. (MTV3). Maria on mukana myös Masked Singer Suomen uudella kaudella (MTV3).

Lue lisää: Murharyhmässä Kristiina Komulaisella on periaate, josta hän ei aio luopua – tunnetusta juontajasta tuli jämäkkä poliisi: ”Maailmani on tosi erilainen kuin kolme vuotta sitten”

Lue lisää: Kirsi Alm-Siiran liitto päättyi 19 vuoden jälkeen eroon – käy silti exän luona kahvilla: ”Vaikka suhde eron jälkeen muuttuu, se voi antaa paljon”

Lue lisää: Kun tilillä oli enää 50 senttiä, Jenni Rotonen tunnusti äidilleen tehneensä nolon virheen – nyt hänellä on oma firma ja sijoitusasunto, mutta raha on edelleen arka aihe

Tuoreimmat

Luitko jo nämä?