Tässä juttusarjassa tunnetut suomalaiset kertovat elämänsä tärkeimmistä oivalluksista.
SYNNYINKOTI
”Ole säädyllinen ja oikeudenmukainen”
”Olen juuriltani maalaispoika Pohjois-Pohjanmaalta, Kiimingin Alakylästä. Kotini oli tyypillinen sodanjälkeinen kaksikerroksinen rintamamiestalo, jonka isäni Jaakko rakensi yhdessä vaarini kanssa. Talo nousi oman metsän puista tehdyistä laudoista, isän hartiapankilla, mitä nyt vähän talkoilla.
Aluksi oli vain ulkohuussi. Sitten, 60–70-luvulla, rakennettiin niin sanottu elintasosiipi, jonne tuli sisävessa ja sähkösauna. Silti se paras sauna oli puilla lämmitettävä pihan perällä.
Kasvoin rakkaassa synnyinkodissani perheen ainoana lapsena. Isä oli pienviljelijä, mutta ajoi jokilaakson ihmisiä taksillaan neljäkymmentä vuotta – koululaiset kouluun, nuoret tansseihin ja vanhukset lääkäriin. Hän jakoi myös postia. Hän oli ahkera ja hyvän itsetunnon omaava mies.
”Rakkaalla kotipihalla Kiimingin alakylässä äidin ja isän kanssa.”
Opin työnteon eetoksen molemmilta vanhemmiltani. Jo nuorena oivalsin, että jos puoleenkin siitä pääsen, mitä isä teki, niin se olisi saavutus.
Äitini Anna-Liisa oli taiteellinen ja tyylikäs, sielunsivistynyt nainen, jonka lasinpuhaltajasuku oli tullut Suomeen Ruotsista. Hän ompeli leninkejä rouville ja luistelupukuja tytöille. Äidiltä opin oikean ja väärän. Tärkeimpiä ohjeita oli, että pitää olla säädyllinen. Ehkä vanhentunut ilmaisu, mutta kohtuullisuuttahan se tarkoittaa. Olen itse ollut välillä boheemi, taiteilija kun olen, mutta säädyllisyys ja oikeudenmukaisuus ovat silti tärkeitä ohjenuoriani.
Myin kotipellon perunoita Oulun torilla ja tienasin rahaa kitarankieliin ja nuottivihkoihin myös keräämällä ja myymällä jäkälää. Vanhemmat eivät olleet kielteisiä musiikkiharrastustani kohtaan. Isä rakensi pitkän antennin ja kuuntelin Ruotsin radiosta poppia. Se jätti pysyvän jäljen, olen levyttänyt laulujamme ruotsiksi ja esiintynyt Ruotsissa.
Kotini ei ollut aineellisesti rikas, mutta henkisesti se oli sitä. Isä oli kuoromies, hänen isänsä oli huoltolautakunnan puheenjohtaja, joka pulavuosina jakoi kyläläisille kunnan jauhoja. Äitini isä asui Norjassa ja seikkaili merillä.
Kaikista näistä geeneistä minut on tehty.”
NUORUUS
”Työn eetos pitää kiinni elämässä”
”Ainoana lapsena minussa on varmasti tiettyä itsekeskeisyyttä, mutta leikkikavereita riitti. Kesäisin hypättiin seivästä ja oltiin olevinamme penttinikuloita.
Kun Kiiminkiin tuli keskikoulu, perustin folkklubin Helsingin mallin mukaan. Lauloimme Bob Dylania ja muuta sen ajan musiikkia.
Lukioon menin Tuiran yhteiskouluun Ouluun. Teinikunta herätti minut maailman parantamiseen.
Meitä sodanjälkeisiä lapsia ja nuoria kannustettiin opiskelemaan. Vanhempien ajatus oli, että niin saisimme elämässä parempaa kuin mitä he olivat saaneet ja pääsisimme sisätöihin. Pienviljelijäperheiden elämä peltojen raivaamisineen oli rankkaa.
1970-luku. ”Poptähteyteni alkoi Mä maalaispoika oon -biisin menestyksen myötä.”
Muuttoliike katkaisi sukupolvien nauhan. Harva muistaa, miten mittava oli muuttoliike Ruotsiin. Sinne lähti saman verran väkeä kuin Karjalasta tuli evakoita. Minäkin muutin, kun pääsin opiskelemaan tiedotusoppia Tampereen yliopistoon.
Siirtomaa-Suomen laulut, jotka Harri Rinteen kanssa tein, kuvaavat tätä suurta murrosta. Nyt teen Ylelle käsikirjoitusta ja dokumenttia maalaispoikien elämästä. Olen mukana kertojaäänenä.
Minun sukupolveni rikkoi säätykierron. Suomi muuttui, ja muutos tapahtui lopulta vain muutamassa vuosikymmenessä.
Olin jo eduskunnassa, kun vanhempani kuolivat. Isä dementoitui ja sairastui Alzheimerin tautiin, kun työn eetos loppui. Luhistuminen alkoi, kun häneltä vietiin ajokortti. Hän kuoli vuonna 2007, äiti 2011.
Olin Yhdysvalloissa valiokuntamatkalla, kun vaimoni Seija soitti ja kertoi äidin olevan saattohoidossa. Lensin kotiin.
Valvoin äidin vierellä kolme vuorokautta. Hänen kuolemansa jälkeisen yön olin kotitalossa Kiimingissä. Nukuin huonosti ja herätessäni huomasin nurmikon kasvaneen. Kirjoitin laulun On kotipiha hiljainen.
Nuoruus oli enää muisto. Nyt olin sukuni vanhin. Pojissani ja lapsenlapsissani näen elämän jatkuvuuden.”
ISYYS
”Lapsista pitäisi osata päästää irti”
”Seija sanoo, että huolehdin yhä liikaa aikuisista lapsistani. Pitäisi osata päästää irti. Jaska on jo 45, Kalle 42, Aaro 27 ja Eero 25. Kun he pärjäävät, saan unenpäästä kiinni. Mitä voi tehdä, jos asiat eivät ole hyvin? Ei oikeastaan mitään. Jos jokin kriisi on päällä, minä valvon.
Olenko jättänyt liian tumman isän varjon poikieni ylle? Olen aika massiivinen hahmo. Jospa varjo on liian suuri niin, että pojat eivät pääse kasvamaan sen takaa?
Onneksi he ovat eri aloilla kuin minä, vaikka sekä Kallella että Aarolla on bändi. Iloitsen siitä, että Aaro valmistui maalariksi. Hän siis pääsi ulkotöihin, kun me pääsimme aikoinaan sisätöihin!
1980-luvun alku. ”Viritimme poikani Jaskan kanssa virvelirumpua eli päärumpua. Kalle hillui tyypilliseen tapaansa alastomana, Marja luki sohvalla lehteä.”
Olen tehnyt jokaisen pojan kanssa erikseen isä-poika-matkoja. Meillä on avoimet välit.
Tein varmasti virheitä isänä. Yksi trauma oli se, että olin niin paljon poissa kotoa. Kotona ollessani laskettelimme ja veneilimme ja ajelimme ympäri Eurooppaa, kun Jaskan ja Kallen äiti Marja oli vielä mukana. Nyt pelaan tennistä Jaskan kanssa, Kallen kanssa käyn välillä keikoilla.
Seijan tultua perheeseen on aina ollut tärkeää, että ruokapöydän pituus on tuplattavissa. Siinä toteutuu määrätietoisen pohjalaisnaisen tahto! Perhepäivällisillä pojatkin kokkaavat. Poikani ovat täysin veljiä keskenään, vaikka heillä on eri äiti.”
RAKKAUS
”Rakastua voi aina uudelleen”
”Seija on minulle sekä kulta että hopia kuten yhdessä laulussani kirjoitan. Olen saanut häneltä paljon. Marja oli musiikissa muusani, hippityttö, Seija täysin eri maailmasta. Hänellä ei koskaan ole ollut mitään tekemistä bändielämän kanssa.
Marjan kuoltua itsemurhaan vuonna 1992 tuli Seija surun ja tragedian jälkeen pelastajakseni. Ei ollut helppo tämä surun murtama mies. Seija muutti Pispalan-kotiimme lopullisesti vuonna 1995. Aaron ja Eeron syntymä oli uusi alku.
Hopeat oli välillä menossa jakoon, mutta peiliin katsoessani tunnistin vääränlaiset unelmani elämästä. Jatkuva elämän etsintä on tyypillistä laulajille, ja olemmehan me Harri Rinteen kanssa tehneet paljon lauluja naisista.
Nyt rakkauden tunne on erilainen kuin nuorena. Kesäkuussa vietimme Seijan kanssa ihanan viikon Espanjassa. Olimme lähekkäin, söimme hyvin ja joimme sopivasti viiniä.
Vuosi 1994. ”Seijan ja minun Aaro-poika syntyi.”
Tuki ja läsnäolo on tärkeää. Olemme Seijan kanssa kuin vakka ja kansi. Osaamme myös riidellä äänekkäästi. Emme ole silti pitkävihaisia.
On valtava muutos, kun rakkaus muuttuu ystävyydeksi ja toveruudeksi. Rakastua voi aina uudelleen, sen olen Seijan kanssa kokenut. Rakkaus tässä iässä on laajempaa ja monivivahteisempaa kuin nuoruuden rakastuminen. Nuoruuden lähteestä ei voi enää juoda.
Vanhojen ihmisten rakkaus on kummallinen tabu. Paskapuhetta, ettei ikäihmisillä olisi intohimoa. On suurta rakkautta, kun kaksi ihmistä on pitkän elämän aikana kasvanut toisiinsa kiinni. Siihen kuuluu myös huolenpito, sillä pitkässä suhteessa toinen voi milloin vain olla se hoidettava. Näin, miten äitini hoiti isääni tämä dementian aikana. Huolenpito on suurta rakkautta.
En kaipaa enää mitään suurta rakkauden suoritusta, haluan olla vain ihminen Seijan rinnalla. Minulle on suotu paljon, se kulta sekä hopia!”
SURU
”Kenties kuolema on vain puutarhan ovi”
”Ei mene viikkoakaan, ettenkö muistaisi Marjaa. Vein äsken kukkia hänen haudalleen Kalevankankaan hautausmaalle.
Olen monissa yhteyksissä kertonut hänen kuolemastaan. Itsemurhasta ja siitä, etten tajunnut hänen tilannettaan. Meillä oli talousvaikeuksia ja ongelmia suhteessamme, mutta olin kulkenut työssäni voitosta voittoon ja ollut menestyjä, joka nyt törmäsi seinään.
1980-luvun alku. ”Teimme Marjan ja poikiemme kanssa monta autoreissua Eurooppaan. Pariisissa istahdimme Eiffel-tornin juureen.”
Syyllisyyden tunteeni oli tapahtuneen jälkeen järkyttävä. En tajunnut viimeisellä kiertueella, missä Marja oli mukana, että hän oli innoton ja väsynyt. Hän oli Jaskalta jo aiemmin kysynyt, että pärjäävätkö pojat, jos häntä ei ole. Hän oli siis jo silloin tehnyt ratkaisunsa.
Suru musersi minut täysin ja muutti minua ihmisenä. Käännyin pitkäksi aikaa sisäänpäin. Kuoleman imu on pelottava. Pelkäsin, mitä pojilleni tapahtuu, pärjäävätkö he elämässään. Ettei luovuttaminen tartu.
Aluksi nukuin lääkkeiden avulla. Onneksi oli tuttu pappi ja myös vyöhyketerapeutti, joilta sain apua. Kun terapeutti kosketti jalkoihini, reaktio oli raju – jalat olivat menneet koppuroiksi. Lisätaakka tuli siitä, että media oli perässäni jatkuvasti. Ensimmäisen varsinaisen haastattelun annoin toimittaja, kirjailija Eve Hietamiehelle.
Kun on herkkä, voi todella aistia jotakin tajunnan tuolla puolen. Koin, miten Puutarha-laulu laulu syntyi kuin automaattikirjoituksella. Ehkä kuolemaa ei olekaan, kenties se on puutarhan ovi. Kirjoitin itseni ulos surusta.
Surun jälkeen on tärkeää kyetä unohtamaan katkeruus ja viha. Yritin elää positiivisesti, ja lopulta se auttoi. Hoin mielessäni taolaista ajatusta, että jos et elää voi kuin tahdot, tahdot elää niin kuin voit.”
LUOVA MIELI
”Ihmisten tarinat ruokkivat luovuutta”
”Kolmea ammattiani, laulaja-lauluntekijän, toimittajan ja kansanedustajan työtä yhdistää kiinnostus ihmisten tarinoihin. Luin paljon nuorena Mika Waltaria, Kalle Päätaloa, John Steinbeckiä, Ernest Hemingwayta ja myös runoja. Tekstit ruokkivat luovuuttani.
Olen tehnyt Harri Rinteen kanssa yli 600 laulua. Lensimme usein yhdessä Lappiin tai Espanjaan, ja kun luovuuden tulppa aukesi, vielä paluumatkoilla lentokoneessa syntyi lisää tekstejä. Uraani mahtuu yli 700 levytettyä laulua.
Vuosi 1975. ”Lähdimme Juicen kanssa yhteiselle kiertueelle.”
Maalaispoikien tarina, se miten maaltamuutto ja murros meitä kohtelivat, on ollut yksi luovuuteni lähde. Siirtomaa-Suomen lauluni kertovat siitä. Ne kuvaavat yhteiskuntaa, josta raportoin jo nuorena toimittajana. En ole rakentanut uraani, vaan mennyt eteenpäin ajopuuna ja ihanien sattumusten kautta. Työhullu olen ollut aina.
Sattuman kautta etenin myös kansanedustajaksi kuudeksitoista vuodeksi. Olin liikennevaliokunnan jäsen. Olen yhä surullinen siitä, miten pieleen taksiuudistus meni. Varoitin siitä eduskuntaryhmäämme jo ennakkoon.
En enää lähtenyt ehdokkaaksi, sillä koin poliittisen keskustelun muuttuneen liian polarisoituneeksi ja somen raaistaneen keskustelua. Halu ymmärtää vastapuolta väärin ei vie asioita eteenpäin.
Luovuuden iloa tunsin kansanedustajana tulevaisuusvaliokunnan matkasaarnaajana. Kävin silloin puhumassa muun muassa Baskimaassa ja jopa Etelä-Koreassa.
Loppuuko luovuus iän myötä? Suorituspaineita minulla ei enää ole. Lauluja syntyy yhä.”
UNELMAT
”Pienet ilonaiheet ovat tärkeitä”
”Minulla on ollut sama työn eetos kuin isälläni oli. Intohimoni on ollut tekeminen. Nyt voin vähän jo henkäistä, olen saanut tehdä ja kokea niin paljon.
En olisi uskonut, että minusta tulee vielä matkaopaskin. Olen kiertänyt ryhmien kanssa Pispalanharjua ja kertonut täällä eläneistä suuruuksista kuten Lauri Viidasta tai Hannu Salamasta. Haluan elää juuri täällä ja olla läheisteni kanssa. Lisäksi toivon vielä reissuja Yhdysvaltoihin.
Viime keväänä Levin mustaa rinnettä laskiessani havahduin siihen, että olin vanhin siellä. Toivon, että jalkani pysyvät kunnossa diabeteksesta huolimatta. Ja sitä, että järki on päässä, jotta muistan missä tunturissa olen.
Monet unelmani ovat toteutuneet. Nyt pienet asiat ja ilonaiheet korostuvat elämässä entistä enemmän.”
Mikko Alatalo
70-vuotias laulaja-lauluntekijä, muusikko, toimittaja ja entinen keskustan kansanedustaja sekä kaupunginvaltuutettu.
Asuu Tampereen Pispalassa vaimonsa Seijan kanssa.
Neljä aikuista poikaa ja viisi lastenlasta.
Tehnyt urallaan 700 levytettyä laulua. Juhlakokoelma julkaistiin tänä vuonna.
