Varpu Hintsanen, 43, muistaa puolentoista vuoden takaa hetken, kun hän istuu sohvalla miehensä, muusikko Sami Hintsasen, 49, kanssa. Puoliso kysyy, pitäisikö parin muuttaa vähäksi aikaa erilleen.
Uudenlainen suru oli asettunut taloksi Varpun tyttären, Senjan, kuoleman jälkeen. Se oli tullut tilalle, kun huolten täyttämä kolmen vuoden sairaala- ja hoitokierre sekä Senjalle sen vastapainoksi järjestetty hauskojen tapahtumien huvikumpuilu olivat päättyneet.
Varpu oli luullut valmistautuneensa kahdeksanvuotiaan tyttärensä kuolemaan, mutta sen lopullisuus ja hirveys iskivätkin voimalla. Helpotus siitä, että lapsen ei tarvinnut enää kärsiä kivuistaan, oli ohi sekunneissa. Tilalle tuli hätä, ettei rakasta ihmistä enää ole, ei koskaan. On vain tyhjyys ja kaikkien läheisten vähäksi aikaa pysähtyneet elämät.
– Kun aikaa sitten kului, muilla elämä jatkui. Totta kai. Mutta minun elämäni oli pysähtynyt. Se oli kauheaa, Varpu puistelee päätään.
Vaikka Varpu on kokenut mielenterveyden ammattilainen, hänet yllätti, kuinka vaikeaa surujen yhteensovittaminen oli. Viiden hengen perheessä kukin reagoi tavallaan. Yksi halusi puhua, toista puhe ahdisti. Joku halusi muistella Senjaa tietyllä tavalla, toista juuri se tapa ahdisti. Suru kalvoi myös parisuhdetta.
– Sami kävi läpi omaa suruaan, yritti pitää lastensa puolta ja puolustaa heidän tapaansa surra. Minä taas puolustin omaa surevaa esikoistani, joka oli menettänyt siskonsa, Varpu kertoo.
– Siitä tulikin kilpailu, kuka kärsii eniten, ja asiat lähtivät vikasuuntaan.
Vierellä ja varuillaan
Varpu sanoo nyt ymmärtävänsä hyvin, miksi vakavasti sairaiden lasten vanhemmat päätyvät usein eroon. Hän ja Sami olivat ehtineet seurustella kymmenen kuukautta ennen kuin Senja sairastui. Se laittoi yhteiset unelmat jäihin, ja arjesta tuli suoriutumista.
– Sen jälkeen myös Sami ja hänen lapsensa elivät kolme vuotta täysin Senjan sairauden ehdoilla. Senjan kuoltua Samin odotukset tulevaisuudelta olivat ehkä sellaisia, että nyt on heidän – tai hänen – vuoronsa.
Mutta Varpulla ei ollut energiaa antaa kenellekään yhtään mitään, saati olla kiva puoliso.
– Ei se sillä lailla mene, että tämä oli nyt tässä ja nyt on teidän vuoronne. Minulla oli takki aivan tyhjä.
Suru kulki aaltoina, mutta joka päivä Varpu itki. Välillä saattoi olla hyvä päivä, mutta sen jälkeen hän putosi taas mustaan monttuun. Varpu uskoo sen olleen raskasta lähipiirille ja eritoten puolisolle.
– Samin on varmaan täytynyt olla koko ajan vähän varuillaan ja jännittää, millainen päivä minulla mahtaa olla. Sellainen on hirvittävän raskasta.
””Jos olisimme olleet vaikeuksista hiljaa, emme varmaan olisi tässä.”
Onneksi pari osasi puhua keskenään, sitä he olivat opetelleet koko suhteensa ajan. Varpu ajatteli, että jo kivisen tien kulkeneina, nelikymppisinä ja eronneina ihmisinä äärirehellisyys sekä kaikesta puhuminen olisivat ainoa mahdollisuus selvitä uudessa suhteessa.
Sami ei ollut tottunut puhumiseen, mutta opetteli.
– Hyvä, että opetteli. Jos olisimme perisuomalaiseen tapaan olleet vaikeuksista hiljaa, emme varmaan olisi tässä.
Tämä on epäreilua
Surun tuomat tunteet olivat ristiriitaisia ja raskaita. Varpu tunsi epäoikeudenmukaisuutta, vihaa, ikävää, epätoivoa, ärsytystä. Oli asioita, joita oli kamalaa tai vaikeaa sanoa ääneen Samille.
– Välillä minulla iski itsekäs ajatus: Tämä on epäreilua. Älä sinä siinä vaadi. Sinulla on kaksi lasta – ole vain onnellinen siitä, äläkä vaadi minulta mitään.
Välillä taas Varpulle oli tuskallista nähdä, kun Samin lapsi leikki Senjan ystävän kanssa Senjan leluilla.
– Sehän on kuin joku repisi palasiksi. On vaikea kuvailla sitä, kun suru ja viha ovat läsnä. Että voiko sanoa olevansa raivoissaan ja samaan aikaan niin surullinen. Eikä tilanne ole kenenkään vika.
Varpu teki miehensä Sami Hintsasen kanssa sopimuksen, että vaikeista tunteista saa sanoa ääneen ilman, että toinen loukkaantuu.
Välillä Varpun teki mieli sanoa Samille, että mitä sinä nillität: sinulla on lapset, minulla ei. Sinä saat lähteä lapsesi kanssa kauppaan. Minä en saa. Minä menen hautausmaalle. Minä tässä kärsin, ole sinä hiljaa. Sinulla on kaikki hyvin.
– Vaikka ihan yhtä lailla Samikin suri.
Samin oli puolestaan vaikea kertoa Varpulle, miltä hänestä tuntui.
– Hän pohti, onko hänellä oikeus olla mistään surullinen, kun minun suruni on niin valtava. Että onko hänellä oikeus olla väsynyt tai sanoa mitään, koska hänen lapsensa ovat elossa ja minun oli kuollut.
””Meillä on vahva tahto selvitä tästäkin yhdessä”
Kun paletilla oli näin vaikeita asioita, sohvapalaveri oli tarpeen. Suhteen happi alkoi olla vähissä.
– Pohdimme, pitäisikö muuttaa erilleen vähäksi aikaa. Emme puhuneet erosta vaan siitä, auttaisiko, jos saisimme suhteeseen väljyyttä, Varpu kertoo.
Pari mietti yhdessä, miten he pystyisivät viemään asioita eteenpäin kaiken sen surun keskellä. Niin, että elämästä tulisi molemmille hyvää.
– Tajusimme keskustelun aikana, että meillä on vahva tahto selvitä tästäkin yhdessä. Tuli taas olo, että me olemme kuitenkin samassa veneessä, vaikka se heiluu ja huojuu. Ei ollut pelkoa, että jos en tee niin kuin toinen haluaa, hän jättää minut.
Varpu oli helpottunut: Sami ei ollut lähdössä, eikä pari ollut epäonnistunut tai eroamassa. Kumpikin halusi löytää tavan sopeutua tilanteeseen. He myös päättivät, että jos erilleen muutto tuntuu hyvältä, niin tehtäisiin. Sellaista oloa ei kuitenkaan tullut.
Varpu ja Sami tekivät sopimuksen: asioista on lupa sanoa ja toinen ymmärtää, ettei se ole henkilökohtaista. Sitä on nyt opeteltu. Jotkut asiat ovat Varpulle vielä liian tuskaisia, ja niistä hänellä on nyt lupa huomauttaa.
– Sami lupasi tehdä parhaansa ja antaa aikaa.
Sopimus toimii myös toisinpäin. Sami saa tehdä haluamiaan asioita ilman Varpua, jos tämä ei pysty tai jaksa.
– Joskus Sami on järjestänyt romanttista ohjelmaa, mutta minulla ei ole meikkikään pysynyt naamassa, kun olen vain itkenyt. Siinä voi toiselle tulla fiilis, että minä olen yrittänyt järjestää ja sinua ei kiinnosta, Varpu kuvailee.
– Vaatii valtavaa joustavuutta hyväksyä, että tämä on nyt tällaista.
Varpusta on lohduttavaa, että sellaisenkin asian voi nyt todeta ääneen.
– Monesti mietin, olenko kohtuuton ja vaadinko omassa hädässäni liikaa kaikilta. Enhän minä ilkeyttäni niin toimi.
Hän sanoo katsoneensa peiliin monta kertaa.
– Jos meillä ei olisi kykyä pysähtyä sekä reflektoida omaa toimintaamme, tästä ei olisi tullut mitään.
Ehkä en selviäkään
Kun Senja kuoli, Varpu olisi saanut kahden viikon sairausloman työstään. Sen yhteiskunta minimissään takaa.
– Ajattelin, että tähänkö nyt jään istumaan ja odottamaan, että olen taas työkuntoinen. Että jonain päivänä se vain putoaa syliini. Tunnen itseni, ja jos olisin jäänyt istumaan ja odottamaan parempia aikoja, todennäköisesti istuisin vieläkin siellä odottamassa.
Niinpä Varpu irtisanoutui tutusta työstään, päätti perustaa yrityksen ja mennä pikkuhiljaa eteenpäin. Hän alkoi rakentaa mielen hyvinvointiin liittyviä verkkovalmennuksia ja kävi teemoja läpi itsekseen. Kun elämä ei mennytkään suunnitelmien mukaan, Varpu ajatteli kahta vaihtoehtoa: suruun voi jäädä jumiin tai sitten voi lähteä kirjoittamaan toisenlaista tarinaa.
– Se on minusta kiinni. Kukaan muu kuin minä ei voi sitä päättää.
Ensimmäistä kertaa elämässään Varpu opetteli itsemyötätuntoa. Hän luonnehtii aiemmin olleensa itselleen vaativa ja ankara, pulinat pois ja tee -tyyppi.
– Opettelin, että on ihan fine, jos minua itkettää. Saan huutaa tuskaani x-asennossa lattialla. Minun ei tarvitse kovettaa itseäni, kasata kulisseja ja esittää, että kaikki on hyvin.
Varpusta tuntuu, että nyt on uskallettava repäistä ja lähteä vanhasta kodista, vaikka se tarkoittaa paljosta luopumista.
Joka päivä Varpu pakotti itsensä löytämään yhden hyvän asian, edes pienen ja mitättömän. Sen vaikutuksesta pikkuhiljaa elämään hiipivät myönteisyys ja kiitollisuus. Myönteisyys ei tarkoita, että kaikki olisi aina upeaa ja mahtavaa, eikä ikäviä asioita pidä lakaista maton alle. Hän ymmärsi, että hyvät ja ikävät asiat mahtuvatkin kulkemaan rinnakkain.
– Iso oivallus oli sekin, että tämä suru on ja pysyy. Minun ei tarvitse pyristellä siitä eroon, vaan tehtäväni on opetella elämään sen kanssa.
Varpun mielestä on tärkeä tarkastella omaa suhtautumista.
– Väitän, että jos en olisi aktiivisesti työstänyt surua ja vaatinut itseäni näkemään edes jotain hyvää, en olisi sitä nähnyt. Minulle tapahtui pahin mahdollinen, menetin lapseni. Jos siihen jää, se hautaa kaiken alleen, ja kaiken alkaa nähdä menetyksen värittämänä.
Varpu sai voimaa myös ajatuksesta, ettei ollut yksin. Siitä hän muistutti itseään jatkuvasti.
– Ajattelin, että en minä ihan paska tyyppi voi olla, kun elämässäni on näin paljon ihania ihmisiä.
Ihmiset toivat iloa ja toivoa, kun Varpu ei itse niitä nähnyt. Kun pää oli painumassa pinnan alle, joku vähän nyppäisi kiinni ja Varpu sai sen verran happea, että jaksoi eteenpäin. Aiemmin Varpu oli ollut yksinselviytyjä. Se, joka ei tarvinnut ketään.
””Surussa ei ole ollut mitään rajattua ajanjaksoa.”
– Tajusin, kuinka paljon ihmisiä tarvitsen ja miten onnellinen olen heistä.
Sitä Varpu ei kuitenkaan halua, että häntä kutsuttaisiin selviytyjäksi.
–Voihan olla, että ensi vuonna en ole selviytyjä. On ihan yhtä ok, jos en selviäkään. Olen päättänyt, että elämäni voi silti olla hyvä. Elämäni ei ole ohi.
Senjan kuolemasta tuli kaksi vuotta kesäkuun 18. päivänä. Varpu ei usko suruaikaan.
– Raskainta kai on ollut se, kun surussa ei ole ollut mitään rajattua ajanjaksoa. Se tulee ja menee aaltoillen, eri voimakkuuksilla, ja kestää läpi elämän. Olen hyväksynyt, että olen varmasti surullinen loppuikäni.
Uusi talo, uudet pionit
Hintsaset ovat jälleen uuden äärellä. Korona heitti heidät tilanteeseen, jossa Samin täysi kalenteri tyhjeni, ja Varpun tavoite hiljalleen alkavasta yrittäjyydestä ja surulle annettavasta ajasta vaihtuikin hurjaan työputkeen. Siinä on auttanut vahva yhteys.
– Jos meidät olisi nidottu toisiimme ohuemmalla langalla, olisimme jo eronneet moneen kertaan. Onneksi pidimme heti suhteen alussa intensiivikurssin toisillemme ennen kuin Senja sairastui. Se oli huikeaa aikaa, läheisyyttä ja romantiikkaa. Vanhaan ei voi palata, mutta siitä voi ottaa osasia ja muistaa, mitkä olivat ne yhteiset tärkeät jutut.
Tällä hetkellä koti on hiljainen. Lapsista täällä asuu enää vain 16 -vuotias teini.
– Siinä me Hintsasen kanssa istutaan sohvalla ja mietitään, että jumalauta täällä on hiljaista. Miten tätä elämää eletään?
Idea heillä jo on. Se on alun perin Varpun, jolle metsästä on tullut tärkeä voimapaikka. Pariskunta haluaa rakentaa talon metsään. Tontti on katsottuna ja valkoinen kivitalo paperille piirrettynä. Siihen rakennetaan paljon yhteistä tilaa ja huoneita sen verran, että lapset mahtuvat tulevaisuudessakin taloon mahdollisine perheineen.
””Minulle on jo opetettu luopumisesta.”
Vaaleanpunainen huvikumpu Toijalassa on laitettu myyntiin.
– Tämä on meille uusi alku.
Varpusta tuntuu, että nyt on uskallettava repäistä. Vanha koti on ollut paikka, jossa Varpu rakensi identiteettinsä uusiksi erottuaan lastensa isästä. Sinne Sami lapsineen muutti, ja siellä Senja eli viimeiset päivänsä. Pihalla ovat Senjan ja Sennin omenapuut ja Senjan pionit.
– Minulle on jo opetettu luopumisesta. Senjalle voi tulla uusi omenapuu ja pioni uuden talon pihaan.
Varpu Hintsanen
43-vuotias psykiatrinen sairaanhoitaja ja Tahto-verkkovalmennuksen perustaja asuu Akaassa miehensä, muusikko, näyttelijä Sami Hintsasen kanssa.
Perheeseen kuuluu neljä lasta. Varpun tytär Senja kuoli kaksi vuotta sitten.
Omakohtainen kirja, Emilia Salorannan kanssa kirjoitettu Valo, joka ei kadonnutkaan (WSOY) ilmestyi juuri.
