SUKU
”Työnteon kulttuurin oppii lapsuudessa”
”Rintamamiestalon vintin haju on ensimmäisiä hajumuistojani. Talo oli rakkaiden isovanhempieni, mamman ja papan koti Turussa. Se oli minulle merkittävä kasvupaikka, sillä olin vauvasta lähtien hoidossa siellä.
Äitini oli 18-vuotias ja isä häntä vähän nuorempi, kun he saivat minut. Äitiysloma oli 1970-luvun alussa vain kolme kuukautta pitkä, ja kun äiti meni töihin, oli itsestään selvää, että minua hoiti hänen äitinsä, mammani.
Opin mammalta työnteon kulttuurin. Hän hoiti talon isoa puutarhaa, jossa oli marjapensaita ja kasvimaa. Hän puuhasi aina jotakin.
Pappa ajoi rekkaa, ja vähän isompana minusta oli jännittävää katsoa, kun hän peruutti rekan pihaan. Muisto on hyvin visuaalinen, rekka oli iso ja kirkkaan keltainen. Oli juhlahetki, kun pääsin rekan nuppiin kyytiin. Se oli kuin pesä, koti pienoiskoossa.
Kun sitten ajoin itse kuorma-autokortin, en sulkenut pois mahdollisuutta rekkakuskin ammatista. Äitikin oli sellaisen aikoinaan halunnut, mutta pappa ei antanut lupaa.
Vanhempani erosivat, kun olin kuusivuotias. Sain äidin uuden avioliiton myötä veljen ja siskon, joiden kanssa äidillä on varmasti erilainen suhde kuin minun kanssani.
Vuosien mittaan välillemme on kasvanut vahva side, ja äiti tuntee minut kaikista ihmisistä parhaiten. Törmäykset kuuluvat jokaiseen äiti-tytär-suhteeseen, emmekä mekään ole välttyneet niiltä. Tietty itsepäisyys on yhteinen luonteenpiirteemme.
1970-luvun alku. ”Vauvakuvani otti valokuvausta harrastava kummisetäni. Pötkötän äidin virkkaaman peiton päällä.”
Neljä sukupolvea 2001. Äitini Seija, minä, Olivia ja Rauha-mamma hänen kotonaan Turussa.”
SALAISUUS
”Vaikeneminen on pahasta”
”Isän kanssa emme olleet kovin läheisiä ennen kuin tyttäreni Olivia syntyi. Hän on kokenut isyyttä ehkä vasta isoisyyden myötä.
Vietin lapsuudessani paljon aikaa myös isänäidin luona. Hän oli kokenut elämässään kovia kuten moni sodan läpikäynyt. Hänen puolisonsa, isoisäni, oli sairastunut 1950-luvulla skitsofreniaan, ja hän vietti loppuelämänsä mielisairaalassa, hullujenhuoneella kuten silloin sanottiin – ensin Kupittaalla Turussa, sitten Uudenkaupungin mielisairaalassa.
Isoisän sairaudesta vaiettiin täysin. 18-vuotiaana halusin selvittää, mikä on tarinan toinen puoli vaikenemisen takana, ja menin tapaamaan häntä Uuteenkaupunkiin.
Hän oli silmissäni normaali vanhus, ja oli häkellyttävää nähdä, miten hänen hahmonsa, eleensä ja ilmeensä olivat niin samanlaiset kuin isäni.
Suurin oivallukseni oli silloin, että vaikeistakin asioista pitää voida puhua. Että vaikeneminen on pahasta, ja avoimuus on tärkeää. Toisaalta arvostan sanojakin enemmän tekoja. Se, että menin katsomaan isoisääni, oli juuri teko.”
RAKKAUS
”Ikäerolla ei ole merkitystä”
”Puolisoni Reijon ja minun suhde on keskusteleva, tasapainoinen, rakastava ja huolehtiva. Olemme myös työpari, ja taide on koko ajan läsnä suhteessamme. Työ tulee luontevasti myös kotiin, eikä se ole koskaan häirinnyt, vaan tuonut suhteeseemme lisää syvyyttä. Olemme yhä monen yhdessäolovuoden jälkeen rakastuneita toisiimme.
Rakastuin Reijon valtavaan karismaan ja hänen kansainvälisyyteensä. Tapasimme Tampereella, jossa opiskelin yksityisessä taidekoulussa, Reijolla oli taidegalleria. Hän inhosi silloisia töitäni, ja sanoi ensimmäisen näyttelyni töistä, ettei hänellä ole asiakkaita niille. Työni olivat inhorealistinen sukellus keskelle aikuiseksi kasvamisen tuskaa.
Punkaharju 2008. ”Reijo ja minä tykkäämme hassutella ja leikkiä. Tässä olemme Punkaharjun kesämaassa!”
Vuonna 2004. ”Olemme Reijon kanssa uusineet vihkivalamme pari kertaa. Tässä kymmenvuotishääpäivänämme Koskella vihkikappelissamme.”
Reijon ja minun 24 vuoden ikäero ei ole ollut meille koskaan merkittävä asia. Kun aloimme seurustella, hänellä oli neljä lasta edellisestä avioliitostaan. Olin 23-vuotias, ja osa hänen lapsistaan oli vanhempia kuin minä. Kuvio ei ollut aivan helppo, mutta en stressannut siitä. Kun tyttäremme Olivia syntyi, Reijo alkoi saada samaan aikaan lapsenlapsia.
Tässä kohtaa elämässä ikäero tuntuu siten, että Reijo haluaisi 75-vuotiaana olla jo enemmän aloillaan, ja minä puolestani haluan tehdä yhä enemmän. En kuitenkaan näe häntä eläkeläisenä, sillä hän on ollut aina kova uurastamaan. Hän nauttii yhä ihmisten tapaamisesta.
Minä olen perusluonteeltani ujo, ja hän on aina ollut meistä se sosiaalisempi. Olen oivaltanut hänen elämänasenteensa myötä, että pitää olla kiinnostunut muista ihmisistä ja utelias elämää kohtaan. Jos ihminen nostaa jalustalle vain itseään, vuorovaikutus muiden kanssa loppuu.”
ÄITIYS
”Ei pidä unohtaa omaa nuoruuttaan”
”Äidilläni oli neljä veljeä, ja minulla on heidän kauttaan paljon serkkuja. Nuorempana haaveenani oli iso perhe, ja ajattelin, että haluan ainakin viisi tai kuusi lasta. Toisin kävi.
Olivian synnyttyä Reijon hiljainen toive oli, ettei perheeseemme tulisi enempää lapsia. Minä toivoin toista lasta, mutta kuuntelin Reijon toivetta ja kieltämättä myös uraani, joka oli lähtenyt juuri lentoon. Niin Olivia jäi ainokaiseksemme.
Äitinä olen joutunut kohtaamaan vaikean asian, tyttäreni sairastumisen anoreksiaan. Se tapahtui asuessamme Ranskassa. Sikäläinen kulttuuri ihannoi laihuutta. Olivia ei ollut missään tapauksessa lihava, mutta me suomalaiset olemme ruumiinrakenteeltamme erilaisia kuin ranskalaiset.
Hän oli silloin 14-vuotias, ja pari vuotta myöhemmin tilanne suorastaan räjähti. Siihen liittyi itsetuhoisuutta ja monenlaista kapinaa tatuointeja myöten. Olivia vakuutti, ettei kapina ollut meitä vanhempia vastaan. Koska elän tekojen kautta, otin ne protestina.
Otin anoreksian suhteen aluksi väärän asenteen ja olin aika avuton. Oikeaa ammattilaista ei heti löytynyt, mutta onneksi myöhemmin löytyi. Yksin tilanteesta ei selviä, se pitäisi kaikkien samaan tilanteeseen joutuvien vanhempien oivaltaa.
Sitten tein kahdentoista työn sarjan hänen kipuilustaan. Revin miesten paitapuseron riekaleiksi ja laitoin sieneen verenpunaista maalia. Olivia suostui ateljeessa puristamaan sientä niin, että se näytti siltä kuin veri olisi valunut pitkin käsivartta. Näytin taiteeni kautta, että hänen tuskallaan oli yhtymäkohtia oman nuoruuteni angstiin. Ei pidä unohtaa omaa kipuiluaan aikuiseksi kasvamisessa, vasta sen myötä ymmärtää lastaan paremmin.
”Pidin ensimmäisen taidenäyttelyni vuonna 1993. Syyllinen-nimi taulu kuvastaa hyvin silloisia mielialojani.”
Olemme myöhemmin keskustelleet niistä töistä ja koko tilanteesta, ja hän kertoi itkeneensä nähdessään työni. Olin tietämättäni käsitellyt juuri niitä tuntoja, joita hän oli käynyt läpi.
Kaiken kapinoinnin jälkeen Olivia on Kallary-yrityksessämme töissä. Äitinä olen oppinut sen, että jokainen sukupolvi tekee omat ratkaisunsa. Uraa voi rakentaa eri tavoin ja ammattiin edetä muutenkin kuin vain opiskelemalla.”
KUOLEMA
”On tärkeää olla läsnä jäljelle jääneille”
”Olemme Reijon kanssa kokeneet niin monta menetystä, niin paljon kuolemaa, että olen mielessäni käynyt ennakkoon läpi läheisteni poismenon. Olen jotenkin valmistautunut siihen, että elämässä ei koskaan tiedä mitä tapahtuu. Se ei ole pessimismiä.
Menetykset eivät opeta mitään muuta kuin sen, että elämään mahtuu paljon kauheaa ja surullista. En ole koskaan haikaillutkaan elämän täydellisyyttä, ja vaikka maalaan pikkutarkkoja töitä, ei elämänarvoihini mahdu perfektionismia.
Muistan ikuisesti sen päivän vuonna 2005, kun Reijo tuli ateljeeheni. Hänen lapsenlapsensa oli kuollut vajaan kolmen vuoden ikäisenä päiväkodin pihalla tapahtuneen onnettomuuden takia. Vanhemmat saivat toisen pojan, mutta äiti ei koskaan selvinnyt lapsensa kuolemasta ja surusta, johon jäi kiinni. Hän kuoli puolitoista vuotta sitten.
Kolmas perhettä kohdannut tragedia tapahtui, kun Reijon vanhimman pojan ainoa tytär kuoli 19-vuotiaana auto-onnettomuudessa. Hän oli meille tavattoman läheinen ja oli meillä usein viikonloppuisin. Hän oli kuin Olivian isosisko.
Reijo on todennut, ettei olisi jaksanut ilman Oliviaa ja minua. On tärkeää osata olla läsnä jäljelle jääneille.”
Johanna Oraksen isoisä ajoi työkseen rekkaa ja Johanna on ajanut itsekin kuorma-autokortin. Hän jopa harkitsi siitä itselleen ammattia.
LUOVA MIELI
”Vauhti kiihtyy tehdessä”
”Luovuutta pitää ruokkia ja pitää yllä. En jää koskaan odottamaan inspiraatiota. Välillä jopa kahden viikon lomalle lähtö oli vaikeaa, koska pelkäsin, ettei tauko tee hyvää. Kynnys aloittamiseen voi tauon jälkeen olla hankalaa.
Vuodenkierto tuntui aina loppuvan jouluun, ja tammikuu oli jouluun pysähtymisen jälkeen hirveä. Opin huijaamaan itseäni niin, että jätin ennen joulua maalauksen siihen pisteeseen, että pääsin siihen pyhien mentyä heti kiinni.
Luovuuteni koneisto lähti täysillä liikkeelle vuonna 1993, ja vauhti vain kiihtyy. Pursuan niin paljon ideoita ja mahdollisuuksia, että se suorastaan välillä uuvuttaa.
Ensimmäinen taidenäyttelyni Tampereella juuri tuona vuonna 1993 oli sukellus kasvutarinaani, aikuiseksi kasvamisen tuskaan ja naiseuden odotuksiin. Maalaukset olivat synkkiä ja groteskeja, ja kapinoin sitä vastaan, että ulkonäöltäni edustin stereotypiablondia. Se tuli vastaani jo lukiossa, jossa tytöltä ei odoteta liikoja, kun on tietyn näköinen.
Lähdin opiskelemaan Pietarin Taideakatemiaan vuonna 1994. Olimme juuri menneet Reijon kanssa naimisiin. Vuonna 1997 opiskelin Firenzessä, ja seuraavana vuonna syntyi Olivia.”
Nuoruus. ”Kapinoin maalauksillani sitä vastaan, että ulkonäöltäni edustin stereotypiablondia.”
URA
”Menestymiseen tarvitaan näyttämisen tarve”
”Olen jalat maassa -tyyppi, eikä julkisuus ole noussut hattuun. Reijo on se katseiden magneetti, joka valloittaa ihmiset karismallaan.
Menestyminen taiteilijana on kaikkea muuta kuin vain julkisuutta. Esillä oleminen on pintaa, työnteko jotain ihan muuta. On vanhanaikainen klisee, että taiteilijaelämä olisi boheemia. Se on itse asiassa hyvin kurinalaista ja vaativaa elämää. Menestys vaatii pitkää ja sinnikästä työtä, ja minua ajaa eteenpäin yhä halu kehittyä ja näyttää. Jos olisin nuorempana tiennyt, paljonko tämä kaikki vaatii työtä, olisin ehkä miettinyt kaksi kertaa tätä ammattia. Tai ehkä en!
Menestymiseen tarvitaan näyttämisen tarve, ja se minulla on. Koko elämääni on sävyttänyt jo se mammaltani ja äidiltä oppimani tekemisen kulttuuri, olipa se sitten työ tai harrastus.
En kuvittele olevani valmis taiteilijana, ja kun katson uraani taaksepäin, monet työt näyttävät mielestäni raakileilta. Vuodet Ranskassa olivat urani kannalta tärkeä vaihe. Eurooppa avautui minulle aivan uudella tavalla, ja Ranskan kulttuurimyönteinen ilmapiiri kannusti eteenpäin.
Kaikki näyttelyni maailmalla ovat antaneet uusia mahdollisuuksia.”
ELÄMÄNTAPA
”Viinin litkiminen ei tee hyvää”
”Olin 48-vuotias, kun havahduin terveyteni ja hyvinvointini vaalimiseen. Vatsaoireet johtivat siihen, että jätin pitkäksi aikaa pois alkoholin, turhat hiilihydraatit ja sokerin. Oireet loppuivat, ja nyt voin hyvin.
Viiniä voin ottaa nykyään lasillisen silloin tällöin, mutta olen huomannut, ettei alkoholi ylipäätänsä sovi suomalaiseen mollimelankoliaan. En tehnyt itselleni ja mielelleni hyvää ollessani humalassa, enkä saanut mitään suuria elämyksiä tai ideoita. Päinvastoin, humala tukahduttaa luovuuden.
Ensimmäinen lasillinen on paras, ja siihen se nykyään jää. Ranskalaisesta viinikulttuurista olisi suomalaisilla paljon opittavaa.
Elämäntapaani värittää ennen kaikkea työnteko, ja huomasin nyt pandemiavuoden aikana, että teen töitä iloiten. Maailma meni hetkeksi kiinni, mutta ajatteluni avartui.”
Johanna Oras
Vuonna 1970 Turussa syntynyt taidemaalari. Lukuisia näyttelyitä eri puolilla maailmaa.
Puoliso taidegalleristi Reijo Oras, yhteinen tytär Olivia.
Tänä kesänä esillä kesänäyttelyssä Taidekartano Johanna Oraksessa Punkaharjulla ja Lohjan asuntomessuilla.
