Koko Hubara piti omaa kotia suljettuna tilana, jossa saattoi toteuttaa epäterveitä asioita muilta piilossa – nyt hän asuu kimppakämpässä ja mieli on rauhallisempi - Ihmiset & suhteet - Ilta-Sanomat

Koko Hubara piti omaa kotia suljettuna tilana, jossa saattoi toteuttaa epäterveitä asioita muilta piilossa – nyt hän asuu kimppakämpässä ja mieli on rauhallisempi

Kirjailija Koko Hubara tunnetaan aikaansaavana ja iloisena suorittajana. Aaltoileva masennus kuitenkin hankaloittaa hänen elämäänsä.

Koko Hubara kertoo jo lapseensa olleensa sellainen, että kaipaa omaa tilaa.


10.7. 16:00

Varhaisina aamuhetkinä, ennen kuin muut kotona ovat nousseet, Koko Hubara, 37, istahtaa siniseen laiskanlinnaansa olohuoneen jättimäisen ikkunan ääreen.

– Tässä minä istun, kirjoitan, elän vapaata ja omannäköistäni elämää. Vain sata vuotta sitten tuossa tien toisella puolella, Diakonissalaitoksella, minunlaisiani naisia on pidetty, ei nyt ihan vankeina, mutta mieleltään sairaina ihmisinä. Se on pysäyttävää.

Kultakauden taiteilijoiksi ja tieteilijöiksi halunneet naiset osoittivat aikakautensa normeihin nähden liikaa vapautta sekä itsenäisyyttä ja halusivat elää omannäköistä, itsellistä elämää. Osa ahdistui ja masentui, osa sai hysteerikon leiman ja joutui hoitoon ikkunasta näkyvään laitokseen.

Nyt Koko, Ruskeat tytöt -median perustaja ja palkittu yhteiskuntatieteilijä, muistuttaa, että edelleen naiset joutuvat käymään samoja kamppailuja, tosin ehkä eri muodoissa. Hän itse on katsonut maisemaa sängystään vaikeina päivinä, kun masennus on estänyt nousemasta.

– Omakin riittämättömyyden tunteeni, masennus, alakulo ja pelko liittyvät pohdintoihin, saanko olla tällainen kuin olen. Rimpuilen yhä pois paineista ja odotuksista.

Masennus on jossain syvällä ja se aaltoilee.

Kokon mukaan ulkopuolisten on kuulemma vaikea uskoa hänen haasteitaan. Miten muka iloa tartuttava ja energinen vaikuttaja potisi riittämättömyyttä saati kärsisi masennuksesta?

– Koska olen kova suorittaja, ihmiset eivät kerta kaikkiaan tajua, mistä puhun. Meillä on kuva masennuksesta, joka ilmenee surumielisyytenä, epäsiisteytenä, vetäytymisenä tai aikaansaamattomuutena.

Koko sen sijaan hymyilee, kertoo vitsejä ja iloitsee asioista.

– Masennus on jossain syvällä ja se aaltoilee.

”En ole koskaan mennyt täysin pimeyteen, koska minulla on aina ihmeellinen uteliaisuus.”

Juuri nyt Koko on onnellinen: esikoisromaani Bechi on julkaistu ja hän on saanut hartaasti toivomansa perheen. Helsingin Kalliossa, saman katon alla, elää nyt kaksi yksinhuoltajaäitiä lapsineen.

– Minulla on nyt olo, että minulla on perhe, kun minulla on kämppis.

Perintönä tiedonjano

”Perhekäsitykseni on laaja. Asuin vuosia äidin, isän ja kahden siskoni kanssa isovanhempieni huvikumpumaisessa omakotitalossa ja siihen rakennetussa lisäsiivessä Vantaan Hämeenkylässä. Mummini piti talossa perhepäiväkotia. Hänellä ja äidilläni oli syvä auttamisen arvomaailma: ketään ei jätetä yksin. Kotonamme asui ihmisiä, jotka tarvitsivat apua. Aina oli joku syömässä, nukkumassa tai hakemassa pieneksi jääneitä vaatteita. Oli venäjänjuutalaisia, jotka yrittivät päästä Israeliin, tai Tshernobylin lapsia, jotka mummi otti kesäksi hengähtämään. Hän ompeli vaatteita Pietarin ja Romanian katu- ja orpolapsille. Kutoi satoja villasukkia vuodessa. Isovanhempani olivat syvästi uskovaisia kristittyjä.

Me lapset pakkasimme, leivoimme, laitoimme ruokaa ja hoidimme jättimäistä puutarhaa. Se oli mieletön kasvualusta. Osaan tehdä monia käytännön asioita, mutta tärkein oppi olivat arvot: Kenenkään ohi ei kävellä. Aina pitää auttaa. Ei ole mitään väliä, kuka ihminen on ja miksi hän on tilanteeseensa joutunut.

Olin jo lapsena samanlainen kuin nyt: kaipasin omaa tilaa ja halusin, että kaikki olisivat hiljaa, jotta saisin lukea kirjoja ja katsoa elokuvia.

Osaan tehdä monia käytännön asioita, mutta tärkein oppi olivat arvot: Kenenkään ohi ei kävellä. Aina pitää auttaa.

Jemeninjuutalaisen isäni suku asuu Israelissa, pienessä lähiössä Tel Avivin ulkopuolella. Myös heissä elää yhteisöllisyyden ja auttamisen kulttuuri. He ovat mahtavia tarinankertojia, kielitaitoisia ja äärimmäisen sivistyneitä ilman muodollista koulutusta. Heidän esimerkkinsä on opettanut minulle, että vaikka sattuu syntymään tiettyyn luokkaan, rotuun tai sukupuoleen ja kohtaa siksi esteitä, niidenkin rajoitusten sisällä voi saada paljon aikaan.

92-vuotiasta mummiani kutsutaan Googleksi. Hän tietää ja muistaa kaiken. Ihmisellä, joka ei ole käynyt montakaan vuotta kouluja ja on ollut tehdastöissä, on sisällään monta yliopistokolutusta. 70-vuotiaana hän opetteli espanjankielen lattaritelenoveloista. Mummilta olen oppinut, kuinka tärkeää on muistaa asioita ja kertoa niitä eteenpäin. Häneltä on peräisin loputon tiedonjanoni.”

Kannustus on puskeva voima

”Vanhempani nipistivät kaikesta, jotta pääsimme vähintään kerran vuodessa matkustamaan Israeliin. Meillä ei ollut hienoja sisustuksia, mutta meillä lapsilla oli aina hienot vaatteet.

Lähdimme Israeliin keväisin ennen koulujen loppumista ja palasimme vasta loppukesästä koulujen jo alettua. Vanhempamme kokivat, että pärjäsimme koulussa ja että oli tärkeämpää nähdä sukulaisia sekä kuulla heprean kieltä. Se on kotikielemme suomen lisäksi.

Kouluaikaani väritti kiusaaminen. Se käynnisti syömishäiriöni ja ahdistuksen jo ala-asteella. Myöhemmin kärsin anoreksiasta ja ortoreksiasta. Menin ensimmäisen kerran terapiaan 15-vuotiaana. Edelliset kolme vuotta minulla on ollut ahmimishäiriö.

Ihmisten on ollut vaikea uskoa, että olin koulussa arka ja ujo. Se pisti muiden lasten silmään. Olin myös vähän kömpelö, erilaisen näköinen ja minulla oli outo nimi. Minulla oli myös kova tiedonjano, mutta opiskelin vähän salassa. En koskaan uskaltanut viitata, sillä tuntui, että kouluinnostukseni olisi vain lisännyt ivaa.

Vanhempani yrittivät puuttua asiaan, mutta siihen aikaan ilmapiiri oli, että pojat nyt ovat poikia ja rakkaudesta se hevonenkin potkii. Onneni oli se, että minulla oli aina kavereita.

”Olen iloinen, että olen uskaltanut tehdä tällaisen asumisratkaisun”, Koko Hubara sanoo kahden äidin ja heidän lastensa yhteiskodista.

Vanhempani ovat aina kannustaneet meitä lapsia, että tehkää ihan mitä haluatte, kunhan olette onnellisia. He ovat joka päivä sanoneet meitä viisaiksi ja rakkaiksi – ja sanovat edelleen.

Kun kaikki ympärilläsi ovat käyneet peruskoulun ja menneet sitten töihin kuka minnekin – kuljetusalalle tai hoitajaksi – on vaikea tehdä matkaa jonnekin muualle. Minä tein yläasteelta lähtien töitä kaupassa, siivosin ja hoidin lapsia sekä vanhuksia. Kun äidinkielenopettaja ylioppilaskirjoitusten jälkeen sanoi, että minusta voisi tulla hyvä toimittaja, sain hirveät raivarit, vaikka se ei ollut lainkaan tapaistani. Huusin ja itkin, koska en ollut uskaltanut edes haaveilla sellaisesta.

Silti minua loukkasi, kun 9,3:n keskiarvollani opinto-ohjaaja vilautti lähihoitajakorttia. Lääkäriperheistä tulleilla kavereillani oli paljon huonommat keskiarvot, mutta heitä oli puskettu parempiin kouluihin niin yläasteella kuin lukiossa. Jos lukion äikänope ei olisi väläyttänyt toimittajuutta, en tiedä, olisinko tässä.

Sain ällän paperit ja menin lastenhoitajaksi lakimiesperheeseen. He näkivät minussa jotain, mitä itse en nähnyt, ja kannustivat eteenpäin. Pyrin yliopistoon lukemaan englantilaista filologiaa ja pääsin. Valmistuin valtiotieteiden maisteriksi, vaikka alkujaan ei ollut ollenkaan selvää, että edes menisin yliopistoon.”

Miten täällä oikein kuuluu olla?

”Yliopistossa minua luultiin usein siivoojaksi, yliopistokahvila Unicafen työntekijäksi tai vaihto-oppilaaksi. Painotin opintoni afrikkalais-amerikkalaiseen kirjallisuuteen. Se oli yksi yliopiston harvoista skeneistä, missä kaikki eivät olleet valkoisia. Ensimmäistä kertaa elämässäni minulla oli edessäni ei-valkoinen opettaja. Se on ollut iso asia elämässäni.

Koin yliopistolla voimakasta riittämättömyyden tunnetta. En kerta kaikkiaan tiennyt, miten siellä pitäisi olla. Minä mieluummin sössin opintoni kuin pyysin keneltäkään apua. Pelkäsin, että paljastun.

Aloin toteuttaa rasistisia ja eksotisoivia stereotypioita, koska huomasin, että tietynlaisena sain huomiota, rakkautta ja ihailua.

Minulle oli todella tärkeää pitää kiinni siitä, että asuin Töölössä ja Punavuoressa, kävin tietyissä paikoissa bailaamassa ja että kaikki muu pysyi piilossa. Ihminen ei varmaan voi kovin hyvin, jos joutuu piilottamaan itsestään 95 prosenttia.

Aloin toteuttaa rasistisia ja eksotisoivia stereotypioita, koska huomasin, että tietynlaisena sain huomiota, rakkautta ja ihailua – kaikki muuttuisi hyväksi. Minulla oli tuubitoppi, minihame, korkkarit, suoristettu toffeenvärinen tukka, meikit ja korut. Piti olla syömättä, harrastaa liikuntaa ja keskittyä pysymään tietynkokoisena. Soppa oli valmis.

Aloin oireilla voimakkaasti syömishäiriöni takia. Puolentoista vuoden opintojen jälkeen jättäydyin vähäksi aikaa yliopistolta pois, kunnes jokin ihmeellinen veto sai pyrkimään takaisin. Ajattelin, että en voi luovuttaa. Hain valtiotieteelliseen opiskelemaan sosiaalityötä.

Minulla oli yhteinen koti kihlattuni kanssa. Opiskelin, kävin töissä sossussa sekä A-klinikkasäätiöllä. 25-vuotiaana tajusin, että en voi vielä mennä naimisiin. En halunnut sitä perusarkea. Lisäksi minulle oli selvää, että halusin lapsia, mutta avomieheni ei. Muutin vuodeksi Pariisiin.”

Osittain vastentahtoinen sinkkuäiti

”Palasin Pariisista Suomeen nähtyäni hyvin todentuntuista unta. Unessa lapsi ojensi käsiään minua kohti, ja tiesin hänen olevan tyttäreni. Tultuani Suomeen tapasin pian lapseni isän. Uneni tytön näköinen lapsi syntyi seuraavana vuonna ja on nyt yhdeksänvuotias.

Erosimme lapsen isän kanssa, kun tytär oli vuoden ikäinen. Se oli tosi surullista ja tuntui epäonnistumiselta. Olin kuvitellut viettäväni saman miehen kanssa 40 vuotta, kuten suvussamme on ollut tapana. Nyt olen ollut sinkkuna pian kahdeksan vuotta.

Olen osittain vastentahtoisesti joutunut olemaan sinkkuäiti, joka aina vain menee treffeille, harrastaa seksiä, chillailee ja hengailee. Niin hauskaa kuin se välillä onkin, pidemmän päälle se on rasittavaa ja surullista. Vaikka olisin kuinka kiva, hymyilevä, eloisa ja ahkera, läheisemmiksi tullessamme toinen aistii, miten uupunut ja ahdistunut olen. Se on ehkä pelästyttänyt ja hämmentänyt. Myös se, että minulla on lapsi, on karkottanut osan kiinnostuneista.

Kuvio kertoo tästä ajasta: jos ihmiset kohtaavat jotain kielteistä, he vetävät heti rajat ja sanovat, että itsensä pitää suojata siltä. Vielä kymmenen vuotta sitten, ennen appeja, ihmiset kohtasivat toisensa paljon kokonaisvaltaisemmin. Silloin masennus tai edellisestä suhteesta syntynyt lapsi olisivat olleet asioita, joista saattoi pysähtyä edes keskustelemaan.”

Olen iloinen, että olen uskaltanut tehdä tällaisen asumisratkaisun.

Kämppisäitien vuoroillat

”Onneksi me kaksi yksinhuoltajaäitiä keksimme yhteisasumisen. Kaikkien kahdestaan lapsen kanssa vietettyjen vuosien jälkeen on vihdoinkin tunne, että minulla on perhe. Vuokrarahat yhdistettyämme saimme ison perheasunnon, jossa on kiva olohuone, molemmilla aikuisilla omat makuuhuoneet sekä lapsilla iso yhteinen huone.

Lisäksi meillä on vuoroillat: Toinen äiti hoitaa lapset ja iltapuuhat niin, että toinen saa tehdä omia aikuisten juttujaan tai vain olla rauhassa. Muita sopimuksia ei ole. Siivoamme jäljet ohi kävellessämme. Jos on pyykkiä, ne laitetaan pyörimään. Kavereita saa käydä kylässä.

Olen iloinen, että olen uskaltanut tehdä tällaisen asumisratkaisun. Kun on masentunut ja varsinkin syömishäiriöinen, tottuu siihen, että oma koti on oma suljettu tila, jossa toteuttaa epäterveitä asioita muilta piilossa. Nyt en voi toimia niin. Nyt kun minulla on seuraa ja muuta ajateltavaa, impulsseja ei tule samalla tavalla. Mieleni on paljon rauhallisempi.

Tunnistan, että masennukseni nostaa päätään, kun olen ylikuormittunut: tehnyt liikaa töitä, on huolia, olen nukkunut huonosti tai minulla on ollut liian pitkään sosiaalista ylikuormitusta. Silloin en meinaa jaksaa lähteä kotoa, en nähdä ketään, enkä pitää itsestäni niin hyvin huolta.

Silti kotini on aina siisti, ja lapseni harrastukset pyörivät. Ote ei lipeä kokonaan, vaikka ajatukseni voivat olla pelkkää mustaa. En ole koskaan mennyt täysin pimeyteen, koska minulla on aina ihmeellinen uteliaisuus. On pakko tietää, mitä huomenna tapahtuu.”

Lue myös: Minna, Milja, Johanna ja Milla-Maria ovat kaljuja – nyt he kertovat, miltä tuntui luopua hiuksista

Lue myös: ”Jengi marssii plastiikkakirurgille ja haluaa Instagram-naaman” – Nelli Kenttä ja Katri Norrlin sanovat suorat sanat someajan kauneuskäsityksestä

Artikkeliin liittyviä aiheita

Tuoreimmat

Luitko jo nämä?