Kun Elisabeth Rehn istui lentokoneessa, sen ainoa moottori sammui – laskeutuminen oli rytäkkä, josta ei selvitty vammoitta: ”Selkäni vaurioitui ja se on vaivannut siitä asti”

Elisabeth Rehn on oivaltanut, että naisen ei tarvitse osoittaa jatkuvasti rohkeuttaan, että surra saa, mutta siihen ei pidä juuttua ja että kaikkia omia ja toisten virheitä on hyödytöntä käydä läpi.

Elisabeth Rehn viettää eläkepäiviään kotonaan Kirkkonummen Hilassa. ”Kotona minulla on täydellinen vapaus olla kuten haluan, ja lapseni huolehtivat siitä, että minulla on kaikki kunnossa.”

15.5.2021 8:00

Tässä juttusarjassa tunnetut suomalaiset kertovat elämänsä tärkeimmistä oivalluksista.

ROHKEUS

”Aina ei tarvitse osoittaa pärjäävänsä”

”En ole ikinä ennen muistellut niin paljon kuin nyt viimeisen runsaan vuoden aikana. Olennainen syy siihen on korona-ajan kontaktien vähyys.

Koska olen ollut ilman puheseuraa, olen syvällisesti puhunut itseni kanssa ja antanut tilaa muistoilleni. Itsekseen muisteleminen on siinäkin mielessä antoisaa, ettei kukaan sano vastaan. Olen selannut arkistojani, valokuvia ja almanakkojani, joita kiireisten työvuosien varrelta riittää.

Monet kokemukseni kansainvälisissä tehtävissä tulevat nyt valtavan voimakkaina lähelle, kun seuraan maailman tämän hetken tapahtumia. Havahdun, että tuollakin olen ollut, tuonkin valtion päämiehen tavannut.

Olen miettinyt rohkeuttani ja reippauttani, että oliko välttämätöntä pärjätä ja olla rohkea ihan joka käänteessä. Ei olisi! Jos joku tuntuu nyt liialliselta, niin ehkä se, miten piti osoittaa naisena pärjäävänsä. Se koski nimenomaan puoluepolitiikkaa ja työtäni poliitikkona. Pidin kovapäisesti puoltani, mutta minun aikoinani poliitikkona sai sanoa puolueen virallistakin linjaa vastaan, eikä siitä joutunut hirteen.

Turku 1992. ”Ollessani Hornetin kyydissä tunsin olevan maailman valtias. Lentäminen oli ihanaa ja kamalaa!”

Balkanin ihmisoikeusraportoijana vuosina 1995–1997 ­minun piti osoittaa itselleni ja muille, etten pelkää. Olin ­ensimmäisiä kansainvälisiä tarkkailijoita Srebrenican joukkohaudoilla ja näin sodan hirvittävät seuraukset, ihmisten hädän, surun ja katkeruuden. Näissä kohtaamisissa minun piti olla rohkea, enkä voinut antaa omille tunteilleni valtaa. Se ei kuitenkaan tarkoita, etten olisi tuntenut.

Viimeistään Bosniassa havahduin siihen, että on turhaa itsekkyyttä karata omalla autolla yksin vuorille. Sain siitä torujakin, ja ymmärsin turvamiesten työn vastuullisuuden. He olivat vastuussa minusta, ja minun piti antaa sille vastuulle arvostusta.

Voin kuitenkin antaa itselleni plussaa siitä, että olen ollut rohkea myös oikeissa paikoissa. Olen halunnut johtaa joukkoja edestä.”

KUOLEMA

”Suruun ei pidä juuttua”

”Olen kokenut kuolemaa paitsi työssäni Balkanilla, myös lähipiirissäni. Isäni kuoli nopeasti edenneeseen syöpään, mutta äitini eli 91-vuotiaaksi, vaikka oli vuosia aiemmin halvaantunut. Hän asui lopulta meitä tyttäriään lähellä Kauniaisissa, ja huumorintajuisena ihmisenä pystyi nauramaan jopa puhetta vaikeuttaneelle afasialleen.

Minulla oli ollut pitkä työpäivä puolustusministeriössä, mutta halusin vielä illansuussa tervehtiä maailman parasta äitiä. Oli naistenpäivä kahdeksas maaliskuuta. Hän kuoli rauhallisesti seuraavana yönä.

Mieheni Oven kuolema 71-vuotiaana vuonna 2004 oli yksi elämäni rankoista kokemuksista, mutta en vatvo sitä enää. Suren vieläkin, etten kyennyt rakentamaan kotisairaalaa hänen viimeisiksi elinpäivikseen, mutta sekin on turhaa murehtimista. Sairaus muutti Oven luonnetta, hän oli pitkään masentunut eikä halunnut lähelleen ketään muuta kuin minut.

Olen käynyt läpi myös itseni ja hänen tekemänsä virheet, ja olen sinut niiden kanssa. Pitääkö kaikkea edes läpikäydä – en usko, että pitää.

Itänaapurissa 1991. ”Olin Neuvostoliitossa virallisella puolustusministerin vierailulla juuri ennen valtion romahtamista. Meille ehdotettiin jälleen yhteisiä sotaharjoituksia.”

Bosniassa näin, miten julmaa ja rumaa kuolema voi olla. Silti keskityin siellä aina siihen, että sydämeni oli omaisten kanssa. Olin elävien, en kuolleiden puolella. Kuuntelin Srebrenican vaimojen ja äitien tarinoita, ja ne olivat rankkoja kohtaamisia. Mutta oli tärkeää, että heitä kuunneltiin.

Seuratessani nyt Ukrainan tilannetta, ajattelen, ettei vain tulisi uutta Balkania. Mutta meiltä 86-vuotiailta ei tässä asiassa kysytä kokemuksia tai mielipidettä…”

LAPSUUS

”Vanhempien kannustus on olennaista”

”Lapsuuteni Mäntsälässä oli rakas ja kaunis vaihe elämässä. Asuimme vanhassa talossa, jossa kunnanlääkäri-isälläni oli vastaanotto. Kahdessa odotushuoneessa oli jo aamuseitsemältä potilaita odottamassa, ja isäni tiesi sukujen sairaudet ja tunsi paikkakuntalaiset seudun ainoana lääkärinä. Hän oli aina tavoitettavissa.

Äitini oli ajan hengen mukaisesti kotirouva, mutta oli siitä huolimatta aktiivinen kodin ulkopuolella. Hän oli lotta ja mukana myös Punaisen Ristin toiminnassa.

Olin heidän kolmesta tyttärestään nuorin. Meitä tyttöjä kannustettiin kaikin tavoin, ja kotonamme keskusteltiin paljon. Kuuntelimme radiota ja luimme Uutta Suomea.

Sotavuosina osallistuin pikkulottana vaikka voikukanjuurien keräämiseen. Niistä tehtiin kahvin korviketta, ja vadelmanlehdistä teetä. Hätä keksi keinot – käpyjä kerättiin sytykkeiksi.

Isä oli komennuksella sotilassairaalassa, ja me kotiin jääneet naiset kuuntelimme rahisevaa radiota, uutisia etulinjasta sekä Mannerheimin puheita. Välillä hän kertoi hyviä uutisia, välillä huonoja.

Taivaanranta oli oranssi pommitusten pääkaupungissa aiheuttamista tulipaloista, ja näimme, miten pommikonelaivueet lensivät Mäntsälän yli.

Oman äidinkielen, ruotsin, hallinta oli tärkeää vanhemmilleni, ja meidät lähetettiin ruotsinkieliseen oppikouluun Kauniaisiin. Asuimme siskojeni kanssa oppilaskodissa koko oppikoulu­ajan, yhteensä kahdeksan vuotta, enkä muista kovasti ikävöineeni kotiin. Ehkä sain tukea siitä, että myös isosiskoni olivat siellä.

Itsenäistyin niiden kahdeksan vuoden aikana ja opin myös valvomaan etujani.”

RAKKAUS

”Riidat on aina sovittava”

”Rakastuin ensimmäistä kertaa 7-vuotiaana luokallani olleeseen Repeen. Hän oli punatukkainen vintiö. Kirjoitin hänelle muutaman sanan rakkauskirjeen, mutta opettaja nappasi sen ujuttaessani sitä Repelle oven alta.

Kauniaisten oppilaskodissa minulla oli muutamia ihastuksia, mutta jo 16-vuotiaana tapasin Oven ja rakastuin häneen. Ove oli minua vuotta ylemmällä luokalla.

Ylioppilas 1953. ”Ove oli päässyt ylioppilaaksi vuotta aiemmin, ja hän tuli onnittelemaan minua lakki päässä.”

Aloimme seurustella ja kirjoitettuamme ylioppilaiksi menimme molemmat opiskelemaan Hankeniin. Olin vain 20-vuotias, kun esikoisemme Veronica syntyi, ja siitä alkoi tiivis perhe-elämä. Veronican jälkeen syntyivät Joakim, Charlotta ja Johan.

Meillä oli Oven kanssa hyvä elämä. Rakkaus muutti muotoaan vuosikymmenien aikana niin kuin se aina pitkässä liitossa muuttaa. Hyvää oli myös hiljaiselo, jolloin tiesi tarkalleen, mitä toinen ajattelee. Asiat sujuivat, ja vaikka välillä räjähdettiin jostakin asiasta, niin aina me osasimme riidat myös sopia.

Olen aina ollut aamuvirkku, Ove iltavirkku. Yhteinen aikamme oli siinä välissä.”

VANHEMMUUS

”Kaikesta on voitava puhua”

”Uskon, että olimme Oven kanssa hyvät vanhemmat neljälle lapsellemme. Olin kotona, kun he olivat pieniä, ja Ove työssä firmassamme. Olin siellä itsekin myöhemmin puolipäivätöissä, kiitos Väestöliiton kouluttamien kotisisarharjoittelijoiden. Heitä meillä oli vuosien varrella kolme.

Mäntsälä 1962. ”Vanhempieni Ruth ja Andreas Carlbergin koko sukukunta koolla. Sylissäni kuopukseni Johan.”

Työelämäni alkuun osuu myös Tupperware-kotitaloustuotteiden esittely ja myynti. Olin ensimmäinen Tupperware-esittelijä Suomessa. Vuoden sisällä koulutettiin peräti yhdeksänkymmentä myyjää.

Lapseni olivat aikuisia, kun lähdin mukaan politiikkaan ja aloin olla pitkiäkin aikoja maailmalla. Kansainvälisissä tehtävissä otin välillä työmatkoille mukaani jonkun lapsenlapsistani. Yksi pääsi New Yorkiin, toinen Pariisiin, ja pari oli mukanani Barcelonassa. Ne olivat hyviä yhteisiä elämyksiä.

Tiivis perheyhteisömme kesti kiireisimmätkin työvuoteni. Olen voinut aina puhua asiat halki kaikkien lasteni kanssa. Nyt kaipaan sitä, että voimme kaikki kokoontua yhteisen pöydän ääreen vaikka rapujuhliin ensi elokuussa.”

JOHTAJUUS

”Johtajan ei pidä olla roolinsa vanki”

”Minulla oli YK:n alipääsihteerinä ja pääsihteerin erityis­edustajana 4 000 alaista viidestäkymmenestä eri maasta. Suora yhteys lähimpiin alaisiin oli tärkeää. Siitä ilahduttava esimerkki oli tänä keväänä saamani sähköposti. Se oli autonkuljettajaltani Emiriltä Sarajevosta. Hän kirjoitti, miten olisi kiva kuulla ääneni ja kuulumisiani. Niinpä olimmekin hänen ja toisen autonkuljettajani kanssa suorassa videoyhteydessä, ja he näyttivät kuvassa koko Sarajevon laakson. Kaipaan Sarajevoon. Kävin siellä viimeksi pari vuotta sitten.

Katson myötävaikuttaneeni siihen, että Balkanin sotarikollisia saatiin kiinni. Olin ystävällinen, vaikka se vaati kovuutta. Roolini oli niin sanotusti hyvän poliisin rooli, ja se pudotti monesti heidän suojauksensa. Sovimme, että YK:n poliisijohtaja otti pahan poliisin roolin.

Vuosi 1997. ”Ihana esimieheni, YK:n pääsihteeri Kofi Annan ja minä.”

Onneksi sain sinne upean suomalaisen kolmen hengen tiimini, sillä selkään puukottajia ja rumaa peliä niissäkin työtehtävissä riitti. Jos jonkun nähdään onnistuvan tehtävässään johtajana, yrittäjiä tilalle kyllä riittää.

Arvostan johtajia, jotka eivät ole roolinsa vankeja ja paljastavat kuorensa alta inhimillisyytensä. Maailman johtajista arvostan erityisesti entistä esimiestäni, YK:n pitkäaikaista pääsihteeriä Kofi Annania, joka oli sydämellinen ja huumorintajuinen ihminen. Se näkyi hänen johtajuudessaan.

Suomalaisista johtajista olen pitänyt erityisesti presidentti Mauno Koivistosta. Hän osasi kyllä olla myös monella tavalla hankala. Kun Suomeen alkoi tulla 1990-luvun alussa Balkanin pakolaisia, Koivisto vaati heiltä viisumipakkoa. Olimme tässä asiassa napit vastakkain, mutta paljon myöhemmin hän osoitti minulle arvostusta kysyessään mielipidettäni Balkanin tilanteesta.

Presidentti Tarja Halosta arvostan, koska hän ei ole koskaan yrittänyt elää niin sanotusti herroiksi. Hän oli virassaan oma itsensä ja osasi palata siviilielämään presidenttikausiensa jälkeen. Hän on yhä kansainvälinen vaikuttaja, joka puolustaa naisten oikeuksien. ”

IKÄÄNTYMINEN

”Elämän pienet ilot ovat kallisarvoisia”

”En ole koskaan pelännyt ikääntymistä ja nautin elämästäni. Välillä harmittaa se, ettei kykene enää samaan kuin nuorempana. Olen kutistunut, en yletä enää kaappien ylähyllylle, ja näkö ja muisti ovat huonompia kuin ennen.

Alaselkäni ja sen myötä polveni ovat vaivanneet siitä asti, kun olin kansanedustaja-aikoinani lento-onnettomuudessa vuonna 1980. Olin katsomassa Lapin Koilliskairan aluetta, jota kaavailtiin kansallispuistoksi, ja palatessamme Rovaniemelle yksimoottorisella Cessna-lentokoneella moottori sammui.

Vuosi 1994. ”Olin Martti Ahtisaaren vastaehdokas presidentinvaaleissa. Ympärilläni vahva tukijoukkoni.”

Lentäjä sai koneen taitavasti alas, vaikka joutui auraamaan melkoisen matkan kitukasvuista metsää. Koneen ovi ei enää auennut, mutta seurueemme pääsi ulos koneen pienestä ikkunasta. Kaksi selkänikamaani vaurioitui siinä rytäkässä.

En ole toimeton nykyäänkään, sillä teen yhä ilmaistöitä, pidän esitelmiä ja annan lausuntoja muun muassa väitöskirjojen tekijöille. Minulta kysytään usein myös mielipiteitä ihmisoikeusasioista.

Elämän pienet asiat tuovat minulle riemua. Työssäni jouduin monesti kovettamaan tunteeni, mutta nyt itken valtoimenaan Suomen voittaessa kultaa jossakin urheilulajissa. Viimeksi itkin, kun Suomen naisten jalkapallojoukkue pääsi taas mukaan EM-kisoihin.

Iloa elämääni saan täällä kotona Kirkkonummen Hilassa, jossa nytkin kruunupäinen metsäkauris on tuossa ikkunan takana. Keväisin metsä raikuu linnunlaulua. Myös lukeminen on suuri iloni.

Kotona minulla on täydellinen vapaus olla kuten haluan, ja lapseni huolehtivat siitä, että minulla on kaikki kunnossa.”

Elisabeth Rehn

Syntyi 6.4.1935 ­Helsingissä.

Entinen Rkp:n kansanedustaja, puolustusministeri, europarlamentaarikko, Balkanin ihmisoikeusraportoija, YK:n pääsihteerin erityisedustaja ja YK:n alipääsihteeri.

Neljän lapsen äiti sekä isoäiti ja isoisoäiti.

Tuoreimmat

Luitko jo nämä?