Kun kimppakämpän avain katosi rantahiekkaan, Viivi Altosen, 24, painajainen alkoi – nyt hän kertoo, mitä Mosambikissa tapahtui

– Fyysinen ja seksuaalinen väkivalta mursivat minut. Mutta päätin, että selviydyn, Miss Universum -kisoihin valmistautuva Viivi sanoo.

Miss Suomi Viivi Altonen kokee, että oikea aika puhua vaikeasta kokemuksesta julkisesti on nyt.

10.5.2021 7:00

Helteisen rantapäivän päätteeksi ilmeni pulma. Uimisen, auringonoton ja snorklailun lomassa kimppakämpän avaimet olivat hukkuneet hiekkaan.

Ongelmaa alettiin ratkoa siinä lämpimässä yhteishengessä, joka vallitsi tässä Afrikan Mosambikin rantakohteessa työskentelevässä kansainvälisessä nuorisoporukassa.

Hajaannuttiin pareiksi ja kolmikoiksi haromaan hiekkaa ja kulkemaan rantaviivaa edestakaisin nopeasti tummuvassa illassa.

Laitesukelluksen ohjaaja Viivi Altonen, joka oli tuolloin vuoden 2015 lopulla 19-vuotias, ajautui samaan etsintäpartioon paikallisen puolitutun nuoren miehen kanssa. Hänen kaikki kolme kämppistään, suunnilleen Viivin ikäinen suomalaistyttö ja kaksi nuorta miestä, toinen britti ja toinen sveitsiläinen, hajaantuivat tahoilleen.

Koska alkoi olla jo pimeä, mies ehdotti taskulampun noutoa rantatalostaan, ihan Viivin ja kämppisten kodin naapurista.

Viivin mielestä se oli hyvä ajatus, nopeuttaisi etsintää.

Hän seurasi miestä tuttua reittiä taloon, jonka pihalla ja kuistilla oli hengailtu porukalla usein ennenkin ja jonka saattoi nähdä kimppakämpän parvekkeelta. Sisällä talossa Viivi ei ollut käynyt aiemmin, mutta hän tiesi miehen pienen lapsen nukkuvan talon takahuoneessa.

Oven sulkeuduttua rento tunnelma muuttui äkkiä.

Taskulampun haku unohtui, kun mies yritti yllättäen tehdä itseään tykö ja suudella.

Ei, Viivi sanoi, ja otti askeleen taakse.

Miehen ilme synkkeni. Hän siirtyi ulko-oven ja Viivin väliin, puristi kätensä nyrkkiin.

Et lähde täältä mihinkään.

Painava viesti

Huhtikuussa 2021 Miss Suomi Viivi Altonen, 24, pitää tiukasti silmällä sähköpostiaan. Tieto siitä, pääsevätkö Euroopan missit lentämään koronan runtelemasta maanosastaan Miss Universum -kilpailuihin Miamiin, saattaa napsahtaa meiliin koska vain.

Uutinen siitä, ettei kisoihin koronan takia päästäisikään, olisi Viiville suuri pettymys. Mallintöiden konkari ja kauneuskilpailujen veteraani on odottanut tätä hetkeä oikeastaan siitä pitäen, kun kahdeksanvuotiaana poseerasi mummulleen kullanvärinen pahvikruunu päässä ja kertoi olevansa menossa missikisoihin.

Vakavammin kisaan on valmistauduttu viimeisen kahden vuoden ajan. Henkilökohtainen valmentaja, personal trainer, varmistaa, että Viivi treenaa, syö ja hoitaa itseään oikein.

– Jännittää. Olen odottanut tätä tosi pitkään, Viivi ­sanoo.

Hänen hymynsä takana piilee painava viesti – asia, jonka hän aikoo kisatessaan kertoa myös kansainväliselle medialle. Viivi peräänkuuluttaa kehorauhaa ja kannustaa traumaa kantavia ihmisiä uskomaan itseensä.

– Haluan muistuttaa erityisesti naisia ja tyttöjä, ettei ole sinun vikasi, jos joku on tehnyt sinulle jotakin pahaa ja häiritsevää. Toisen ihmisen teko ei missään olosuhteissa ole uhrin syy. Ei on aina ei, vaikka olisit pukeutunut seksikkäästi tai ollut humalassa, Viivi korostaa.

Sama viesti toistuu sekä hänen omassa #SheCan-somekampanjassaan että hänen YK:n naisjärjestön kanssa tekemässään Oranssit päivät -yhteistyössä.

Viivin sanomalla on vahva omakohtainen tausta.

Se, mitä hänelle tapahtui helteisenä yönä Mosambikissa viisi vuotta sitten.

Elämää trauman kanssa

Miksi avaimen piti hukkua? Miksi jouduin kaksin puolituntemattoman kanssa? Miksen tunnistanut vaaraa? Miksi sen piti tapahtua minulle?

Kysymykset ovat kiusanneet Viivi Altosta viiden vuoden ajan. Hän on puhunut tapahtuneesta pitkässä tera­piassa Suomessa ja käynyt sitä läpi luottoystäviensä ja perheenjäsentensä kanssa yhä uudelleen.

Helppoja vastauksia ei ole.

On vain kipu, jonka kanssa on ollut pakko oppia elämään. Viivi on valinnut avoimuuden.

– Fyysinen ja seksuaalinen väkivalta mursi minut, tietenkin. Mutta päätin, että selviydyn tästä. Suurella työllä ja pala palalta rakensin itseäni jälleen ehjäksi. Ymmärrän kuitenkin oikein hyvin niitä, joille vastaavasta traumasta toipuminen ei kerta kaikkiaan onnistu, Viivi sanoo.

– Ajattelen, että jos olisin tapahtuneen tähden luopunut tulevaisuudensuunnitelmistani kuten missihaaveista, pahoinpitelijäni olisi voittanut, saanut persoonani murskattua.

Sitä Viivi ei halunnut. Siksi hän on tässä, kilpailuihin lähdössä ja kertaamassa kivuliasta menneisyyttä.

Uhrin näkökulma

Tummatukkainen nuori nainen, jota riepotellaan pitkin pientä huonetta. Jota läimäytellään, lyödään sorkkaraudalla käsivarsiin ja jalkoihin, heitetään päin ovea tai seinää. Jota uhataan: jos huudat, lyön pahemmin. Jos yrität paeta, otan aseen. Jos herätät lapseni, saat katua.

Näin Viivi muistaa asioiden tapahtuneen. Joitakin muistikuvia hän tarkastelee kuin oman kehonsa ulkopuolelta, lintuperspektiivistä huoneen katonrajasta. Siten mieli toimii – hassusti, epäloogisesti, toisaalta armeliaasti.

Se on traumoissa tavallista, sanoi terapeutti Viiville Suomessa kuukausia Mosambikin tapahtumien jälkeen. Unenomainen tila tai tapahtuneen katselu kuin elokuvan kohtauksena on mielen keino suojautua.

– Sittemmin olen lukenut aiheesta paljon. Se on avannut silmäni sille, että suuri osa seksuaalisen väkivallan kokemuksista on samankaltaisia kuin minullakin – tekijä on tuttu tai puolituttu, olosuhteet sellaiset, joita uhri ei ole osannut arvioida vaarallisiksi, ennen kuin on myöhäistä, Viivi Altonen sanoo.

Viivi Altoselle väkivallan uhrien voimaannuttaminen on sydämen asia.

Keskustelu suostumuksesta on käynyt viime vuosina Suomessa kiihkeänä. Alkusysäys tuli joulukuussa 2017, jolloin Ruotsin hallitus teki lakiesityksen sikäläisen raiskauslainsäädännön tiukentamiseksi.

Tämän jälkeen suostumuksen huomioon ottaminen raiskauslaissa sai laajaa näkyvyyttä Suomessakin. Lakiuudistusta vaatinut kansalaisaloite nostatti laineita kesällä 2018.

Jotkut ovat kuitenkin nähneet vaikeana sen, kuinka pystytään todistamaan, onko seksiin annettu suostumusta vai ei.

– Seksuaalisen väkivallan uhri voi lamaantua täysin tilanteen traumaattisuuden takia. Hän ei välttämättä edes saa suustaan sanaa ei. Hiljaisuus ja passiivisuus ei silti tarkoita suostumusta, Viivi muistuttaa.

– Toisaalta uhri voi huutaa apua, taistella vastaan ja pyrkiä pakoon, kuten minä koetin turhaan tehdä. Ei auttanut, vaikka sanoin ei.

Yksin kriisissä

Painajaismaisen yön jälkeen tapahtui monta sellaista ­asiaa, joita Viivi on jälkeenpäin miettinyt paljon. Sekin on seksuaalisen väkivallan uhreille tyypillistä – trauman jälkeen logiikka voi olla hukassa ja sokki vaikuttaa käytökseen arvaamattomin tavoin.

Viivi muistaa, että aamupuolella yötä mies lopulta antoi hänelle luvan lähteä.

Ja Viivi lähti, juoksi kotiovelle ja takoi sitä, kunnes kämppikset tulivat avaamaan. Yksi katse Viivin murjottuun olemukseen ja tuoreisiin ruhjeisiin riitti. Muut arvasivat, mitä on tapahtunut, itkivät ja halasivat häntä.

Viivi ei kuitenkaan halunnut puhua tarkemmin ­tapahtuneesta sinä iltana eikä niinä pitkinä viikkoina, joina työsopimusta laitesukellusyrityksen kanssa vielä oli jäljellä.

Viivi koki vahvasti, että Mosambikissa yhteydenotot poliisiin tai lääkäriin olisivat olleet hyödyttömiä – yhteiskunta siellä ei toimi kuten Suomessa, hän sanoo.

– Kummallisella tavalla ajattelin, etten voi kertoa asiasta senkään takia, koska paikka ja ihmiset muuten olivat niin ihania. Toisinko huonoa mainetta Mosambikille ja koko maanosalle, jos avaisin suuni tällaisesta? Lisäisikö se rasismia ja ennakkoluuloja? Viivi kertaa vuosien takaisia ajatuksiaan.

Hän ei myöskään halunnut kertoa kokemastaan Tampereella asuvalle perheelleen, koska oli varma siitä, että vanhemmat hyppäisivät ensimmäiseen lentokoneeseen ja kiiruhtaisivat hakemaan tyttären takaisin Suomeen.

– Olin ensimmäisellä pidemmällä ulkomaanmatkallani, itsenäistymässä ja oppimassa uutta. En halunnut muutoin ihanan kokemuksen loppuvan lyhyeen tällaisen asian takia, joten lukitsin vaikeat tunteet visusti sisälleni, Viivi kertoo.

– Mustelmani olivat selkeitä, naamastani näkyi, että olin aivan murskana ja itkenyt paljon. Silti menin seuraavana aamuna töihin kuin mitään ei olisi tapahtunut ja vakuutin kyselijöille, että olen ok, hän muistelee.

Paikallinen tuomio

Oikeasti Viivi oli kaikkea muuta kuin ok. Hän hoivaili ruhjeitaan kotikonstein, heräili öisin hikisenä painajaisiin ja vaihtoi kadunpuolta aina ohittaessaan pahoinpitelijänsä talon. Olo oli turvaton ja ahdistunut. Vaikka mustelmat alkoivat vähitellen haalistua, hän alkoi saada paniikkikohtauksia.

Kuin sanattomasta sopimuksesta kämppikset ryhmittyivät tiiviisti hänen ympärilleen aina, kun naapurinmies oli lähettyvillä. Piirit olivat niin pienet, että miehen täydellinen välttely oli vaikeaa.

Yhteisö Mosambikissa tuomitsi ­teon omalla laillaan. Pari päivää myöhemmin Viivi sai kuulla, että hänen pahoinpitelijänsä kasvoihin olivat ilmestyneet näyttävät ruhjeet.

– En todellakaan pyytänyt ketään hakkaamaan häntä enkä tänä päivänäkään tiedä, kuka afrikkalaisista kavereistani oli pannut sanan kiertämään, Viivi Altonen sanoo.

– Tieto hänen murjotuksi tulemisestaan ei helpottanut omaa oloani lainkaan.

Sen vakavampia seurauksia tekijälle ei tapahtuneesta koitunut. Elämä jatkui, trooppisessa paratiisissa koittivat uudet helteiset päivät, uudet turistit sukelsivat turkoosiin mereen ihmettelemään haita, pikkukaloja ja kilpikonnia.

Viivin tietojen mukaan mies elelee rantakohteessa kuten ennenkin.

– Enää en tunne syyllisyyttä siitä, että kerron asian tapahtuneen nimenomaan Afrikassa. Pahoinpitelijä ja seksuaalisen väkivallan harjoittaja voi olla mitä kansallisuutta ja mistä päin maailmaa tahansa. Minulle tämä vain sattui tapahtumaan Mosambikissa.

Kunnolla Viivi pääsi käsittelemään asiaa vasta palat­tuaan Suomeen, käytyään perusteellisessa lääkärintarkastuksessa ja avauduttuaan läheisilleen tapahtuneesta.

Viivi tietää, että tulee kantamaan syvää henkistä arpea aina. Paniikkikohtaukset ovat ajan myötä lientyneet, mutta yhä jokin ääni, valon ja varjon vaihtelu tai tunnelma saattaa odottamatta laukaista ahdistuneen olon. Myös tuntemattomiin ihmisiin Viivi on huomannut vaistomaisesti suhtautuvansa aiempaa varovaisemmin.

– En tule koskaan olemaan täysin fine tämän asian kanssa, mutta olen päättänyt, etten anna tapahtuneen rajoittaa elämääni.

– En halua eristäytyä, lannistua tai luopua tulevaisuudensuunnitelmistani ja uskosta ihmisten hyvyyteen tämän takia.

Elämän laulu

Hyvät ystävät ovat kuunnelleet, poikaystävät kannustaneet eteenpäin ja kertoneet pitävänsä Viiviä rohkeana hänen avoimuutensa takia.

Julkista kertomista asiasta Viivi pitää tärkeänä mutta myöntää, että tämän jutun vastaanotto jännittää häntä kovasti.

– Toivon, että ihmiset näkevät minussa muutakin kuin seksuaalisen väkivallan uhrin.

Oikea aika asian kertomiselle on Viivin mielestä nyt kotimaassa, juuri ennen lähtöä Miss Universum -kisaan, jossa hän aikoo avata aihetta laajasti ja kertoa, miksi naisiin kohdistuvan väkivallan vastustaminen on hänelle sydämen asia.

Tulevaisuudessa Viivi haluaisi työskennellä kansainvälisissä humanitäärisissä tehtävissä ja auttaa sekä rohkaista etenkin kaltoin kohdeltuja tyttöjä ja naisia.

– En pidä sanonnasta: Se, mikä ei tapa, vahvistaa. Sitä käytetään helposti silottamaan vaikeita kokemuksia. Mieluummin eläisin elämää, jossa minulla ei tätä ahdistavaa kokemusta olisi, Viivi sanoo.

Hänen niskaansa on tatuoitu hindiksi yksi sana: Mielenvoima. Se antaa hänelle rauhaa, kun on vaikeaa.

Samoin Viiviä lohduttavat joskus lausutut viisaat sanat, joista on tullut hänen mottonsa:

Elämä on sinun laulusi. Päätät itse, miten haluat laulaa sen.

Viivi Altonen

Miss Suomi 2020 syntyi 1997 Tampereella.

Opiskelee yhteiskuntatutkimusta ja sosiaalipsykologiaa Tampereen yliopistossa.

Mukana YK:n naisjärjestön Oranssit päivät -kampanjassa.

Edustaa Suomea Miss Universum -kilpailuissa Miamissa. Finaali 16.5.

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Tuoreimmat

Luitko jo nämä?