Tässä juttusarjassa tunnetut suomalaiset kertovat elämänsä tärkeimmistä oivalluksista.
KEHO
”Omat rajat pitää tunnistaa ajoissa”
”Ajatus, etten koskaan enää juokse, on surullinen ja raskas. Olenhan aina ollut liikunnallinen, jalkojeni päällä viihtyvä ihminen.
Jollain tasolla tällaisenkin luopumisen kanssa on mahdollista tulla sinuiksi. Olen harjoitellut asiaa sanomalla itselleni ääneen: ”Eeva, et koskaan enää juokse”. Ymmärrän sen koko ajan selvemmin ja syvällisemmin. Käynnissä on eräänlainen eroprosessi entisestä kehostani ja tavastani elää. Se ei ole helppo juttu. Kapinamieleltä, haikeudelta ja itsesääliltä on välillä vaikea välttyä. En unohda ikinä, miltä nuorena tuntui juosta lenkkejä Helsingin Eirassa lenseinä elokuun iltoina.
Liikuntakykyni vähittäinen huononeminen johtuu loivasta MS-taudista. Sain diagnoosin vuonna 2016. Se oli järkytys mutta myös helpotus, olinhan kärsinyt kummallisista oireista jo pitkään. Ennen taudin toteamista kaatuilin ja satutin itseäni, kun en ymmärtänyt, etten voi enää luottaa vasempaan jalkaani. Kun talvisin katsoin jälkiäni hangessa, huomasin vasemman laahanneen.
Diagnoosi antoi selityksen kaikelle. Myös sille, miksi jo lapsena baletissa minusta oli tuntunut, että muiden pikkuballerinojen raajoissa oli enemmän voimaa ja heidän jalkansa nousivat vaivattomammin. Uskon sairastaneeni MS-tautia lievänä pienestä pitäen.
Kenties se ei olisi äitynyt näin pahaksi, jos en olisi piiskannut itseäni äärirajoille raa’alla työnteolla. Teatterituottajan duuni on stressaavinta hommaa, jonka tiedän, ja tein sitä vuosia itseäni säästämättä. Muistan eräänkin kolmen viikon työputken, jolloin paiskin kymmentuntisia päiviä vailla hetkenkään hengähdystaukoa. Sen päätyttyä tunsin, että asiat eivät ole hyvin. Olin ihan pökkyrässä koko ihminen.
Syytän siis sairastumisestani omaa tyhmyyttäni. Olen tehnyt katumusta koettamalla neuvoa muita, että älkää tehkö samaa virhettä. Antakaa aikaa palautumiselle. Älkää ajatelko, että totta kai minä jaksan, koska olen aina jaksanut. Kukaan meistä ei ole ikuinen kolmekymppinen, järjettömiin työputkiin venyvä suorittaja. Mitä enemmän ikää tulee, sen enemmän omaa kehoa täytyy kuunnella.”
LAPSUUS
”Koti saattaa suojella ihan liikaa”
”En ole uskonnollinen ihminen, mutta rukoilen joka päivä. Kiitän usein siitä, että sain juuri sellaiset vanhemmat ja sellaisen kodin kuin minulla oli.
Kasvoin Suomenlinnassa Helsingin edustalla. Isäni oli valtion poliisikoulun koulutuskomisario, äiti kotirouva. Isä oli palvellut alikersanttina, mutta sota ei ollut vaurioittanut häntä fyysisesti tai henkisesti. Hän oli musikaalinen, taiteellinen ja herkkä mies. Isä täytti 50, kun minä olin viiden ja pikkusiskoni Liisa kaksivuotias.
Raahessa 1968, 14-vuotiaana.
Isää yli kymmenen vuotta nuorempi äitini loi meille suojelevan kodin, jossa hyviä tapoja ja esteettisiä seikkoja pidettiin arvossa ja toisia kunnioitettiin. Äiti oli ehdoton auktoriteetti. Emme olleet rikkaita, mutta kotona oli taidetta ja pienoisveistoksia, kauniita ryijyjä ja kirjoja. Sain tanssia balettia ja soittaa pianoa. Suomenlinnan rakennusten kauneudesta ja saarielämän erillisyydestä huokui syvää rauhaa. Me lapset opimme tuntemaan saarten jokaisen käytävän, muurinpätkän ja kivenkolon. Välillä on hirvittänyt muistella, miten vapaasti leikimme ympäri Suomenlinnaa. Jos jokin tunneli olisi romahtanut päällemme, kukaan ei olisi löytänyt meitä ajoissa.
Aikuistuessani turvatusta taustasta rauhallisten, valistuneiden vanhempien lapsena tuli kuitenkin ongelma.”
NUORUUS
”Viattomuus voi kutsua kavaluutta”
”Vanhempieni kauhuksi lähdin kotoa jo 16-vuotiaana. Asuin kavereiden nurkissa ja kävin puolihuolimattomasti iltaoppikoulua. Olin suojaton, peloissani ja vähän pihalla koko ajan. Se näkyi pitelemättömyytenä ja uhkarohkeutena, holtittomana heittäytymisenä kummallisiin kuvioihin. En tunnistanut kanssaihmisissä julmuutta, koska en ollut kohdannut sellaista aiemmin. Kuvittelin, että koska tahansa kohtaan jonkun kuuluisan ja ihanan, joka rakastuu palavasti juuri minuun, ja elämäni muuttuu kertaheitolla jännittäväksi. Olin kuin aikuisen mittoihin venähtänyt pikkutyttö, otollinen uhri kavaluudelle ja selkäänpuukotukselle.
Äitini kehotuksesta pyrin ja pääsin keväällä 1971 Teatterikouluun, joka toimi Kansallisteatterin vintillä. Opiskeluajoista päällimmäisinä palaavat mieleen kaksi asiaa: tolkuton köyhyys ja ajan poliittisuus. Omistin tasan yhdet kengät, ja kerran koulumatkalla toisesta putosi pohja. Klenkkasin yhdellä jalalla Stockalle ja ostin 50 mummonmarkkaa maksaneet kengät, osamaksulla tietenkin. Koulun kuppilassa söin puolikkaita annoksia, koska kokonaisiin ei ollut varaa.
Kummallista kyllä, rahapulasta huolimatta meillä nuorilla näyttelijänaluilla oli joka ilta mahdollisuus bilettää. Aina joku piffasi, ja silloin harvoin, kun itsellä oli rahaa, tarjosin toisille. Istuimme taiteilijaravintola Kosmoksessa harva se ilta, sieltä lähtiessä sullouduimme taksiin ja kurvasimme vielä Lönkalle ostamaan pimeää pulloa. Matkalla röyhyttelimme polleasti sikareja taksin ahtaudessa!
Hurahdin taistolaisuuteen vailla syvempää elämänkokemusta tai todellista ymmärrystä siitä, mitä se oikeastaan tarkoitti. Toki tähdättiin hyviin asioihin, rauhaan ja solidaarisuuteen, mutta mukana kulki vahvasti myös pyrkimys toisin ajattelevien vaimentamiseen. Koulullamme pidettiin jatkuvasti kriisipalavereja aiheesta kuin aiheesta. Muistan käyttäneeni kiihkeän puheenvuoron, kuinka luokkataistelun tässä vaiheessa on turha haaskata voimia joutaviin kansanlauluihin: minä haluan laulaa vain poliittisia taistelulauluja – eespäin, eespäin, tiellä taistojen!”
KATUMUS
”Isot virheet satuttavat ja jättävät jälkiä”
”Teatterikouluaikana hain opiskelijahuollosta apua krooniseen paniikkihäiriööni. En saanut sitä, eikä rahaa kalliisiin yksityisiin psykiatreihin ollut. Sääli, sillä olisin tarvinnut tukea. Muistan, miten sekaisin menin, kun rakas isäni kuoli ollessani 19-vuotias. Surin häntä niin, että vaeltelin turtana Helsingin katuja kyynelten valuessa kasvoilleni. Perusturva elämästäni katosi isän kuoltua. Äidin menetin vuonna 2003. Vaikka olin silloin jo aikuinen perheellinen ihminen, oivallus täysorpoudesta teki kipeää. Vanhemmat ovat ihmisen elämässä ne ainoat, joiden solidaarisuuden saa syntymälahjana. Kaikissa muissa ihmissuhteissa lojaalius on ansaittava.
En tiedä, olisivatko asiat elämässäni menneet toisin, jos olisin saanut ammattiapua oikeassa elämänvaiheessa. Nuoruuden vaikeat ihmissuhteet menivät ihon alle ja rikkoivat minut henkisesti niin, että toipuminen vei vuosia. Kun kuulen jonkun sanovan, ettei hän kadu mitään, ajattelen, ettei tuo ihminen ole tehnyt todella isoja virheitä. Minulla ei ole tarvetta naamioida elämääni menestystarinaksi eikä sievistellä mokiani kasvattaviksi haasteiksi. Olisin voinut säästyä paljolta tuskalta jättämällä väliin tiettyjä nuoruuteni asioita. Jokin suojelusenkeli on kuitenkin istunut olkapäälläni , koska olen yhä tässä, elossa ja täyspäisenä.
Kolmikymppisenä järkevöidyin, kirjoitin ylioppilaaksi ja opiskelin vielä taiteiden maisteriksi.”
SUHTEET
”Yksinäisyyden kehän voi murtaa itse”
”Vaikka aloin menestyä näyttelijänä, pelkäsin yhä kaikkea. En kuitenkaan näyttänyt sitä ulospäin. Kampasin hiukset joka päivä, sudin ripsiväriä ja käyttäydyin kauniisti, koska niin oli kotona opetettu. Ihmiset ympärilläni eivät tajunneet, miten mielettömissä ongelmissa painin ja kuinka hauras ja yksinäinen olin. Lopetin alkoholin käytön vuosiksi, kun tajusin ottavani kuppia vain, koska muutkin tekivät niin.
Mursin yksinäisyyteni kehää ryhtymällä kaverieni kännikuskiksi. Ensimmäinen autoni oli viininpunainen Nissan Cherry, jolla vein muita ravintoloihin ja odotin heitä illat pitkät juoden teetä ja Jaffaa. Parempi se kuin ahdistua kotona.
Myös talousasiani menivät solmuun. Jäin tyhmyyttäni kahden asunnon loukkuun 1990-luvun lamassa. Yhtenä aamuna heräsin siihen tosiasiaan, että minulla oli miljoona markkaa velkaa, ei työtä eikä miestä. Siitä suosta vedin itseni tukasta kuiville. Pistin auton seisontaan, paiskin kakkostyönä suoramarkkinointia ja annoin kämpät vuokralle. Elin äärimmäisen vaatimattomasti, kunnes aikojen hiukan parannuttua sain asunnot myytyä ja velat selätettyä. Noina vuosina kävelin valtavasti, kerrankin Tapiolasta Helsingin keskustaan säästääkseni lipun hinnan, 13 markkaa. Siitä pitäen elämäntapani ovat olleet säästäväiset – rapistelen mieluummin eväsleipien papereita kuin otan kalliin noutokahvin!”
RAKKAUS
”Syyttelyt pitkässä suhteessa ovat turhia”
”Mieheni, moottoriurheilutaustainen Hannu Lappalainen, iski silmänsä minuun autoliikkeen pihalla toukokuussa 1993. Hän lähti perääni ja pysäytti minut Kehä ykkösellä. Muistan, kuinka pelästyneenä katselin Nissanin sivupeilistä harteikkaan, kiharatukkaisen miehen lähestymistä. Asia ei ollutkaan ikävä – hän vain tahtoi pyytää minua treffeille! Naisena arvostin tuollaista jalat alta vievää määrätietoisuutta ja suostuin. Jo ensitapaamisella Hannu tunnusti, että hänellä on kerrassaan hirveä vauvakuume. Kahden viikon kuluttua asuimme yhdessä, sitten saimme pojan ja tyttären ja menimme naimisiin 1996. Häissä annoin itselleni luvan juoda samppanjaa!
Onnenpäivä. ”Minun ja mieheni Hannun hääkuva vuodelta 1996.”
Hetken mielijohteesta muutimme kasvattamaan perhettä Haapakoskelle Savoon, reilun 300 kilometrin päähän Helsingistä. Ystävät löivät keskenään vetoa, kuinka nopeasti palaamme takaisin kaupunkiin, mutta ei. Viihdyimme upeassa, suuren tontin ympäröimässä funkkistalossamme Savossa 25 vuotta. Vasta viime marraskuussa muutimme Helsinkiin, lasitetulla parvekkeella varustettuun kaksioon kauppakeskuksen yläkertaan. Nyt ihana kotimme maalla on myynnissä – eräänlainen luopumisprosessi sekin. Toisaalta uusi, kepeämpi elämänvaihe lähellä kaikkea kutkuttelee.
Pitkässä parisuhteessa ei pidä lähteä syyttelyn ja tyytymättömyyden kehään, että tämä on aina tätä samaa, kaikki on jo nähty. Kannattaa keskittyä henkiseen uusiutumiseen, oman sisäisen maailmansa syventämiseen. Nyt minua kiinnostaa esimerkiksi Lars Sonckin kirkkoarkkitehtuuri. Ovatkohan Kallion ja Agricolan kirkot auki korona-aikana?
Hannulle annan paljon pisteitä siitä, että hän on äärimmäisen luotettava elämänkumppani ja hyvä perheenisä. Se, että tulemme niin eri maailmoista, on antanut paljon.”
ÄITIYS
”Vammainen lapsi tarvitsee aina äitiään”
”Pojallani Matiaksella diagnosoitiin autismi neljävuotiaana ja myöhemmin myös kehitysvamma. Tällainen tieto muuttaa suhtautumisen elämään.
Tekee kipeää hyväksyä se tosiasia, että kuljen lapseni kanssa käsi kädessä niin kauan kuin minussa henki pihisee. Koskaan ei tule sitä hetkeä, että hän rakentaa oman erillisen elämänsä eikä tarvitse äitiä. Erityisen lapsen kanssa täytyy hyvästellä yhdenlainen ideaali vanhemmuudesta sekä ajatus, että elämän viiri siirtyisi minun kädestäni seuraavalle. Meille sitä hetkeä ei tule ikinä.
Silti tällainen suhde antaa äärettömän paljon. Matias on opettanut minulle armollisuutta, ymmärrystä ja kiitollisuutta hyvistä hetkistä. Nykyään on hienoa, että vammaisille voidaan tuettuna rakentaa hyvä, omanlainen elämä. He auttavat meitä kasvattamaan hyvää itsessämme. Uskon, että tämä maailma kaipaa nimenomaan lisää lempeyttä.
Juhlahetki. ”Poikamme Matiaksen ristiäisiä vietettiin vuonna 1995.”26-vuotias Matias asuu nykyisin ryhmäkodissa Lahdessa.
Rakkaalta tyttäreltäni Essiltä olen pyytänyt anteeksi kahta isoa asiaa. Sitä, että äitini antaman mallin mukaan olin niin tiukka ja autoritäärinen kasvattaja. Ja ennen muuta sitä, että Matias vei niin valtavasti energiaani ja huomiotani lasten kasvuvuosina. Essi jäi väkisinkin sivurooliin.
Tyttäreni on sanonut ymmärtävänsä minua täysin. Hän ei ole pätkääkään katkera, vaan valoisa nuori ihminen, jonka Mauno-pojalle saan olla rakas mummi. Joogaan ja treenaan käsivoimiani, jotta jaksan nostella poikaa ja pystyn olemaan hoitoapuna. En malta odottaa, että reilun vuoden ikäinen Mauno kasvaa ja pääsen lukemaan hänelle satukirjoja.”
Eeva Eloranta
Palkittu näyttelijä, käsikirjoittaja, ohjaaja ja tapahtumatuottaja syntyi Helsingissä 4.7.1954.
Kaksi aikuista lasta, yksi lapsenlapsi.
Valmistui Teatterikoulusta 1975 ja Teakista teatteritaiteen maisteriksi 2008.
Näytteli 1980-luvun elokuvissa ja tv-sarjoissa Vihreän kullan maa ja Blondi tuli taloon. Tekee myös äänikirjatuotantoja.
Syksyllä Pahan väri -sarjassa C Morella.
