Tässä juttusarjassa tunnetut suomalaiset kertovat elämänsä tärkeimmistä oivalluksista.
RAKKAUS
”Järki ei tunneasioissa voita”
”Suurin oivallukseni rakkaudesta on se, että minä rakastan. En ole vain objekti, kohde, vaan se, joka saa ja voi rakastaa. Rakastan miestäni Eeroa, ja näyttää vahvasti siltä, että hän rakastaa minua!
Tapasimme opiskeluaikoina. Olin aloittanut teatterikoulun syksyllä 1964, kun koulun kakkoskurssilaisia käveli vastaani Kansallisteatterin portaissa. Koulu sijaitsi silloin siellä, teatterin vintillä, niin sanotussa Aurinkoluokassa.
Kurssilaiset olivat juuri tulleet Kielistä. He olivat esittäneet siellä Pikkuporvarin häät -näytelmää. Katseeni pysähtyi portaikossa pitkään, hoikkaan mieheen. Hänellä oli yllään viininpunainen villapaita, farkut, päässään hirveän paljon tukkaa ja kapeat hartiat. Tiesin sillä sekunnilla, että vastaani käveli elämäni mies.
Käännyin katsomaan häntä ja hän minua. Katseemme kohtasivat kohtalonomaisesti.
Uran alku. ”Teatterikoulun vuosikurssimme valmistui 1967 keväällä. Minä alarivissä oikealla.”
Läähätin puoli vuotta, mutta Eero oli kihloissa, joten päätin unohtaa hänet ja antaa järjelle vallan. Järki ei tunneasioissa kuitenkaan usein voita.
Minäkin menin naimisiin, ja oli monta mutkaa matkassa, mutta en päässyt yli enkä ympäri Eerosta eikä hän minusta.
Nyt olemme eläneet yhdessä 52 vuotta ja kokeneet myötä- ja vastoinkäymiset. Niin elämä menee, vaikka ei sitä nuorempana oivaltanut.
Rakkautta kuvaa kaksi minulle tärkeää runoa. Toinen niistä on Kaj Chydeniuksen säveltämä Ei puolikasta ja toinen Matti Rossin kirjoittama runo: Kuuntele tuulen tuomaa, joka kättäsi puristaa, hän ei sinulta paljon vaadi, ei rahaa, ei tavaraa, mutta sinut hän vierelleen vaatii, koko elävän ihmisen. Sillä sydämen puolikas riittää vain vihaan, ei rakkauteen.
Yhteiselämämme Eeron kanssa on ollut ihmeellistä ja on yhä. Olemme molemmat vanhuksia, ja koska me kummatkin olemme kokeneet elämässä paljon, on jo lupa tehdä asiat siinä järjestyksessä kuin itse haluaa.
Minulle pitää antaa aikaa ja tilaa enemmän kuin nuorempana, ja sama koskee tietysti myös Eeroa, jolle minun pitää antaa tilaa.”
IKÄÄNTYMINEN
”Vanheneminen on paskaa”
”Vanhin siskoni Liisa kuoli runsas kuukausi sitten. Yksitoista vuotta minua vanhempi siskoni oli minulle tavattoman läheinen ja lapsuudessani kuin varaäiti, kun oma äitimme oli töissä.
Liisa sairasti muistisairautta. Hän dementoitui pikkuhiljaa. Ensin alkoivat unohtua sanat, mikä tuntui meistä läheisistä raskaalta, olihan hän tehnyt elämäntyönsä äidinkielen opettajana sanojen ja kielen kanssa.
Puhuin monesti hänen tyttärensä Tainan kanssa dementian oireista. Taina on lähihoitaja, ja mietimme sitä, mitä muistisairas ajattelee ja kokee. Välillä huomasin Liisan silmistä, että hän kyllä tiesi, mistä juttelimme, ja aina hän riemastui tapaamisistamme. Hän tunnisti meidät läheiset viimeiseen asti.
Minusta on pelottavaa, ettemme tiedä, millaista vanhuus muistisairaana on. Olen Liisan sairauden takia tarkkaillut omaa muistiani ja koetan pitää aivoni kunnossa liikkumalla riittävästi. Kaipa normaaliin vanhenemiseen kuuluu nimien hakeminen?
17 v. ja 28 v. ”Rakas siskoni Liisa ja minä. Kuvan otti äitini sisko, valokuvaaja Eeva Karavaara, jolla oli valokuvaamo Kouvolassa.”
Vuonna 2006 minulla todettiin rintasyöpä. Paranin siitä hyvin, mutta joskus mielessä on pelko, uusiiko se. Toiselta siskoltani leikattiin myös rintasyöpä, eikä sekään ole uusiutunut. Myönteiset esimerkit auttavat, vaikka vanheneminen onkin paskaa! Olen elänyt kohta 76 vuotta, ja olisin tyhmä, jos en myöntäisi, että elämä on nyt toisenlaista kuin se oli 36-vuotiaana.
Koska minulla on näyttelijän koulutus, tiedän paljon kroppani toiminnasta. Huonojen polvieni kanssa saan tehdä töitä. En liiku mitenkään säännöllisesti, mutta teen joka päivä jotain. Tiedän, että nyt pitää keskittyä reisilihasten ja alavatsan lihasten hyvään toimintakykyyn.
Poljen kuntopyörällä kolmekin kertaa päivässä, mutta vain viisi minuuttia kerrallaan. Ennen koronaa kävin vesijuoksemassa epäsäännöllisen säännöllisesti.
Aamuisin on vaikea nousta sängystä, mutta liike auttaa! Kuistini on muuttunut kuntosaliksi, jossa on kuntopyörän lisäksi ompelukone. Tyttärenikin käyvät siellä polkemassa kuntopyörää.”
ELÄMÄNTYÖ
”Käytännön työt opettivat eniten”
”Olen monta kertaa ajatellut, että olin väärällä alalla. Varsinkin 1980-luvun lopussa, jolloin olin pitkäaikaistyötön, ajatus hiipi mieleeni. Olisiko pitänyt olla nuorena sitkeämpi ja opiskella jotain muuta alaa? Vaikka psykologiaa.
Nautin kyllä opiskelustani näyttelijäksi, vaikka kolmivuotinen teatterikoulutus ei vielä 1960-luvulla ollut kummoista. Hankin lisäksi itse tanssiopetusta ja otin laulutunteja. Lauloin epävireisesti, minkä ainakin ammattilaiset lauluistani tunnistavat.
Loppujen lopuksi opin näyttelemisestä eniten käytännön töissä. Aloin jo teatterikoulun aikoina ansaita, kun sain tv-töitä ja tein mallinkeikkoja. Oli pakko saada rahaa, jotta pystyi maksamaan vuokransa ja leipänsä. Silloin ei ollut opintorahaa eikä opintolainoja, eikä minulla ollut mahdollisuutta ottaa muutenkaan lainaa.
Kesäkuu 1967. ”Ystäväni ja kollegani Killin eli Kirsti Wallasvaaran kanssa Lapualaismorsiamen kuvauksissa Laajasalon uimarannalla.”
Elokuvamenestykseni antoi minulle paljon itseluottamusta, ja olin mielestäni parempi kameran edessä kuin näyttämöllä. Kun nyt katson vanhoja elokuviani, ei tarvitse ainakaan hävetä.
Timo Bergholmin ohjaama Punahilkka on itselleni tärkein elokuvani. Nyt vanhempana tuntuu siltä, että Lapualaismorsian-elokuva on osuva ajankuva.
Enkä voi kiistää, etteikö myös Mikko Niskasen Käpy selän alla olisi hyvä elokuva. Se on kestänyt hyvin aikaa.
Näyttelijää arvioidaan alati ja punnitaan, onko hän työssään hyvä vai huono. Arvostelun alaisena oleminen oli ajoittain raskasta, ja mietin, että en ole ollut hyvä näyttelijä.”
ÄITIYS
”Äitinä on hypättävä syvään veteen”
”Äitinä oleminen on ihaninta, mitä minulle on tapahtunut, se on ehdottomasti tärkein asia elämässäni. Rupesin äidiksi huolettomasti. Ehkä niin pitääkin tehdä.
Ei äidiksi voi opiskella ennakkoon kuten ei elämäänkään. On hypättävä syvään veteen ja osattava antaa itselleen virheet anteeksi.
Halusin lapsia, vaikka nuorena näyttelijänä minulla oli paljon tekemistä. Oma äitini hoiti esikoistani välillä. Onneksi en tiennyt kaikkea, mitä ehkä olisi pitänyt tietää äitinä olemisesta. Olen saanut neljä ihanaa lasta, ja heistä on kasvanut kunnon ihmisiä.
Mummo. ”Eerolla ja minulla on seitsemän lastenlasta. Sylissäni yksi viimeisimmistä!”
Minulla on nyt seitsemän lastenlasta, joista vanhin on 21- ja nuorin 5-vuotias. Olen heille mummo, kuten minäkin lapsuudessani Kymenlaaksossa kutsuin omaa mummoani.
Mummot ovat erilaisia kuin äidit, koska heillä ei ole kasvatusvastuuta. Olen lastenlasteni kanssa erittäin läheinen, enkä usko, että he suuttuvat, kun näin sanon. Olen maksanut kaikille täysikäisiksi tulleille lastenlapsille autokoulun sillä ehdolla, että he kuskaavat minua tarvittaessa.
Olemme tiivis suurperhe, ja nyt tuntuu pahalta, kun koronan takia ei ole voitu kokoontua koko sakilla. Olemme molemmat Eeron kanssa saaneet ensimmäisen koronarokotuksen, mutta se ei vielä anna täyttä suojaa.
Saa nähdä miten tänä keväänä pääsiäinen sujuu. Viime pääsiäisen vietimme kotipihalla, ja pääsiäismunat piilotettiin pensaisiin.”
ELÄMÄNARVOT
”Taloudellinen tasa-arvo on ykkösasia”
”Sain kestävän arvomaailman lapsuudenkodistani. Tärkein on työväenliikkeen katsomus, että kaveria ei jätetä. Vaikka olin kotoisin aineellisesti vaatimattomasta työläisperheestä, tunsin koulussa, ettei menestys ole rahasta kiinni. Olin arvokas aivan omana itsenäni.
Äidin kanssa. ”Olen tässä alle kouluikäisenä kotipihallamme Kymin tehtaan osuuskaupan edessä.”
Isäni Lauri teki monenlaisia töitä. Hän oli osuuskaupan myyjä, kaupanhoitaja, varastomies, välillä työtön, sitten satamatyöläinen ja lopulta seurakunnan kesäkodin talonmies. Äitini Kerttu oli myös osuuskaupan myyjä, ja osuuskaupassa vanhempani toisiinsa tutustuivatkin.
Kotonamme puhuttiin paljon politiikasta ja yhteiskunnallisista asioista. Sen peruja on, että olen yhä vahvasti sitä mieltä, että viimeiset tulevat ensimmäisiksi! Ja luonnon monimuotoisuus eli diversiteetti toteutukoon myös meissä ihmisissä.
Solidaarisuus ja tasa-arvo ovat ne arvot, joiden nimiin olen vannonut koko elämäni. Kaikilla on oltava samat ihmisoikeudet, ja tasa-arvon ykkösasia on taloudellinen tasa-arvo naisten ja miesten kesken. Opettajamme Ritva Arvelo sanoi aikoinaan teatterikoulussa, että älkää naiset tehkö lapsia ennen kuin pystytte elättämään itsenne ja heidät.
1980-lukua. ”Minulla oli ilo tavata venäläinen kosmonautti Valentina Tereškova. Hän oli ensimmäinen nainen avaruudessa vuonna 1963.”
Ollessani 1980-luvulla mukana politiikassa Helsingin kaupunginvaltuutettuna ja Demokraattinen vaihtoehto -puolueen puheenjohtajana en ajatellut, että olen poliitikko. Minulle se toiminta merkitsi työtä asioiden kanssa, joita diggaan.”
ILOT JA SURUT
”Elämä on eilisen ja huomisen välissä”
”Elämän suuria iloja on nyt keväällä valo ja aurinko. Marraskuut ovat vuosi vuodelta tuntuneet jo ihan säänkin takia raskaammilta, ja yleensä silloin olen ruvennut varaamaan jotakin matkaa aurinkoon. En voi kiistää, ettenkö nytkin kaipaisi jotakin matkaa.
Tärkeä oivallus on, että ihmisen pitää osata käyttää mielikuvitustaan. Menen istumaan kotipihallemme ja ajattelen olevani vaikka Sveitsin Alpeilla. Pitää osata kuvitella ja antaa mielikuvitukselle laajat siivet. Se on ilmainen ilo.
Muutin lapsuudessani ja nuoruudessani kymmenen kertaa isäni työn takia. Monet monet ystävät ovat siksi jääneet, mutta vanhuudessa pitää oppia se, ettei juutu nostalgiaan. Sillä on merkityksensä, että tietää historiansa ja iloitsee siitä, mutta mennyt on mennyttä. Sinne ei pidä jäädä lillumaan ja haikailemaan.
Laulajana. ”Mieheni Eero otti minusta aikoinaan promokuvia lauluiltaani varten. Kiersin laulamassa eri puolilla Suomea.”
Koska olen perheihminen, suurin iloni on perheeni. Elämä on eilisen ja huomisen välissä, juuri tässä ja nyt. Sen oivaltaminen on todella tärkeää.
Mihinkään en enää kiirehdi kuten nuorempana ja nautin siitä, että osaan antaa itselleni luvan vain istua ja katsoa sinistä taivasta. Nuorilla on ymmärrettävästi kiire elää, ja vasta vanhempana tietää, että pitäisi ajatella kolme kertaa ennen kuin tekee isoja ratkaisuja. Sen opin antaa vasta elämänkokemus.
Minulle ei ole elämässä tapahtunut mitään hirveän katastrofaalista. Suurimmat surut ovat läheisten kuolemat, mutta nekin ovat osa elämää. Jokainen meistä joutuu kokemaan menetyksiä ja surua.
Kuolemia onkin tähän ikään mennessä riittänyt. Olen menettänyt vanhempani, appivanhempani, veljeni Lassen ja siskoni Liisan. Ja se, minkä on menettänyt, ei enää palaa. Kun olen itkenyt heitä, olen itkenyt omaa suruani, sitä, etten pystynyt pitämään läheistäni hengissä. Surun syvimmällä hetkellä olen itkenyt totaalista voimattomuuttani.
Elämä on kasa valintoja, ja niistä valinnoista on itse vastuussa. Vanhan hokeman mukaan olet mitä syöt. Sen tilalle haluan nostaa itselleni kaksi tärkeämpää: katso tarkkaan mitä luet, se määrää mitä ajattelet. Ja: tunnet mitä näet.
Luen hirveän paljon kaikkea ja palaan aina uudelleen muun muassa John Irvingin romaaneihin. Taannoin luin uudelleen myös Doris Lessingin Hyvän terroristin. Kun luen nyt uudestaan joskus vuosia sitten lukemani kirjan, huomaan ajattelevani tekstiä eri tavalla kuin silloin. Se on avartava kokemus.
Ja juuri nyt ajattelen, että aina pitää katsoa uutta kohti.”
Kristiina Halkola
Syntyi 3.6.1945 Kuusankoskella asuu Helsingissä.
Näyttelijä, jonka ura alkoi 1960-luvulla menestyselokuvasta Käpy selän alla.
Ollut mukana myös politiikassa mm. Demokraattinen vaihtoehto -puolueen puheenjohtajana.
Neljä lasta ja seitsemän lastenlasta. Naimisissa näyttelijä Eero Melasniemen kanssa.
