Mikko Kuustonen näki vanhan valokuvan ja huvittui – se sai puoliso Hanna Brotheruksen tajuamaan, miten vaativa ja armoton vanhempi hän oli ollut - Ihmiset & suhteet - Ilta-Sanomat

Mikko Kuustonen näki vanhan valokuvan ja huvittui – se sai puoliso Hanna Brotheruksen tajuamaan, miten vaativa ja armoton vanhempi hän oli ollut

Hanna Brotherus on yli 50-vuotiaana kääntänyt vihdoin katseen itseensä. Aiemmin se on tuntunut suorastaan syntiseltä. Vaativuus itseä kohtaan on kärjistynyt ristiriitaiseksi kehosuhteeksi. – Olen ollut armoton varsinkin itselleni mutta myös muille.

Viidenkympin korvilla Hanna Brotherus tunsi tarvetta kääntää katseen vaihteeksi itseensä. ”Ajattelen, että loppuelämäni projekti on olla armollinen itselle ja muille.”

3.4.2021 8:00

Pariisissa odottivat vuokrahuone sekä Seinen rannat lenkkeiltäviksi. Kun Hanna Brotherus lensi sinne kaksi vuotta sitten, hän matkusti ensi kertaa elämässään täysin yksin, vailla suunnitelmia tai ohjelmaa. Jotain mieli kuitenkin enteili, sillä se sai Hannan ostamaan muistikirjan ennen matkaa. Pariisissa lähti liikkeelle valtava tarve kirjoittaa, ja taskukokoinen muistivihko täyttyi ajatuksista, muistoista ja tunnelmista, jotka myöhemmin järjestyivät lauseiksi kirjan sivuille. Ja tuossa se nyt on, Hanna Brotheruksen esikoisromaani Ainoa kotini.

– Olin aina ajatellut, etten pysty mihinkään yksin. Olen tavattoman iloinen ja kiitollinen ja ylpeä, kun kirja on nyt valmis. Tuntuu oudolta ajatukselta, että kirja myös jää olemaan toisin kuin tanssiteos, joka elää vain sen hetken, tanssitaiteilijana ja koreografina tunnettu Hanna sanoo.

Autofiktio on jännä tyylilaji. Kertojan tarinointia haluaisi lukea kuin suoraa kuvausta oikeasta elämästä, varsinkin, kun sen henkilöt voisivat olla julkisuudesta tuntemiamme: tanssijanainen, tämän neljä lasta, edesmennyt sisko, eroon päättyneen liiton jälkeen löytynyt uusi rakkaus. Vaikka paljon tarinasta onkin koettua, Hanna ehdottomasti välttelee erittelemästä, mikä on tosielämässä tapahtunutta.

– Kirja on taideteos ihan niin kuin tanssiteoksenikin. Nekin ovat suodattuneet sieluni ja henkilökohtaisuuden läpi. Romaanin päähenkilön elämä muistuttaa monilta osin minun elämääni, mutta ei tätä elämäkerraksi ole tarkoitettu.

Tosielämästä ponnistavat kuitenkin kirjaan valitut teemat sekä syy kirjoittamiselle: Hannan tarve 52-vuotiaana kääntää katse vihdoin itseen, tutustua ja alkaa hyväksyä se nainen, joksi on kasvanut.

– Olen elänyt tanssimaailmassa sekä saanut kasvatuksen, jossa minua on katsottu ja arvioitu ulkoapäin. Tuli tarve ikään kuin kääntää ihoni ympäri, katsoa millainen tyyppi olen sisältä, Hanna sanoo.

– Miten paljon olenkaan käyttänyt aikaa itseni vähättelyyn ja muihin vertaamiseen, arviointiin ja arvosteluun. Jospa nyt olen tullut ikään, jossa voisin vain olla tässä ja opetella arvostamaan tätä kehoa kotinani.

 En ole koskaan ollut huolissani omasta laihuudestani, mutta lähipiirissä siitä on kyllä joissain vaiheissa oltu.

Mikä on häiriö?

Tanssijan vartalo on laiha ja jäntevä. Sellainen rasvaton ja hoikka paitsi niissä kohdissa, missä voima, vahvuus ja ketteryys ovat pakkautuneet lihaksiksi. Hannan mekon avara kaulus paljastaa pitkän kaulan ja rintakehästä kuultavat luut. Tätä kehoa hän on tarkkaillut peileistä ja ikkunoiden heijastumista koko elämänsä ajan.

– En ole koskaan ollut huolissani omasta laihuudestani, mutta lähipiirissä siitä on kyllä joissain vaiheissa oltu.

Laihuus, kehontarkkailu ja syömishäiriöt eivät ole vahingossa valikoituneet romaanin läpikulkeviksi teemoiksi. Hannalla on niistä omakohtaista kokemusta eri näkökulmista ja elämänvaiheista. Kun lapsuudessa sisko sairastui vaikeaan anoreksiaan, se vaikutti myös Hannan mieleen ja lautaselle.

Hanna puhuu itseensä tutustumisesta ja hyväksymisestä. Se ei tarkoita täydellisyyttä. ”Päinvastoin! Minähän olen keskeneräinen ja monessa epäonnistunut, mutta sellaisenakin ihan mahtava.”

Vanhempiensa huolta keventääkseen Hanna alkoi kompensoida siskonsa syömättömyyttä syömällä itse enemmän, vaikka tunsi olonsa lihavaksi ja häpeili vartaloaan. Samaan aikaan balettitunneilla kehotettiin vetämään vatsaa sisään ja jatkettiin perintönä kulkenutta koodia: kevyempi on aina vähän parempi, laihempi on aina vähän kauniimpi.

– Yritä siinä välissä sitten kasvaa häiriöitymättä. Koko elämäni on ollut monesta syystä ortoreksinen, ja elämäntapani häiriöitä täynnä. Minulla ei ole koskaan diagnosoitu syömishäiriötä, mutta ihan hyvin olisi voitu.

 Koen pysyneeni syömishäiriöni kanssa aina terveyden puolella.

Hanna miettii, mitä häiriö oikeastaan tarkoittaa. Poikkeamaa normaalista, kyllä, mutta mikä taas on normaalia? Välillä Hannaa kyllästyttää kaiken diagnosointi. Läikehtivää luovuutta tai vilkkauttakin pidetään häiriönä.

– Monissa häiriöissä raja sairauden ja terveyden välillä on kuin trapetsinaru, jolla ihminen taiteilee. Itse koen löytäneeni tasapainoni ja pysyneeni syömishäiriöni kanssa aina terveyden puolella. Sairaudesta voi kai puhua sitten, jos häiriönsä yrittää kieltää tai se vaarantaa hengen ja terveyden.

Hanna on oppinut syömishäiriöistä paljon: kirjoista, vastaanotoilta, vertaisryhmissä, läheisiltään. Fokus on kuitenkin aina ollut muissa. Omaa laihuutta tai ruokasuhdetta ei ole nostettu tutkimuspöydälle: Hannan laihuus ei ole näyttänyt sairaalloiselta, ja kurinalaisten elämäntapojen on ajateltu kuuluvan tanssijalle. Niitä on pidetty suorastaan terveellisinä ja ihailtavina.

Hanna uskoo, että taipumus syömishäiriöihin on osaksi geneettistä, osaksi ympäristön vaikutusta, eikä hän siksi pidä sattumana, että syömishäiriö on toistunut paitsi oman perheen sisällä, myös yleisenä ilmiönä.

”Itse koen löytäneeni tasapainoni ja pysyneeni syömishäiriöni kanssa aina terveyden puolella”, Hanna sanoo.

Keho kertoo

Hannan viisikymppinen keho on käynyt elämän varrella läpi tuntuvia muutoksia. Lukioikäisenä vaihto-oppilaana Sveitsissä, poissa äidin valvovan katseen alta, hän repäisi värjäämällä tukkansa mustaksi ja syömällä lisäkiloja. Myöhemmin aikuisena neljä raskautta seitsemän vuoden sisällä venyttivät vartalon ensin ”jättiläiseksi”, kunnes vauvat imivät sen taas tuttuihin mittoihinsa.

– Raskaudet tuntuivat kehossa vaikeilta ja hämmentäviltä. Kömpelö ja raskas olemus oli tanssijalle vieras ja rajoittava kokemus. Kaikki ihana on alkanut vasta vauvojen synnyttyä.

 Kukaan muu ei voi tietää, millaista on elää juuri minun kehossani.

Hanna sanoo aina olleensa herkkä tuntemaan ja reagoimaan kehollaan, mutta oppineensa vasta ajallaan kuuntelemaan sitä.

– Minulla on usein hankala ja ristiriitainen olo kehossani. Se voi johtua huolista tai vaikkapa seurasta, jota jännitän tai tilanteesta, jossa en uskalla olla vapaa. Silloin tuntuu, etten viihdy kehossani tai vatsani kipuilee. Myös ulkonäkökäsitys liittyy kehon sisäisiin aistimuksiin.

– Jos on hyvä ja vapaa olla, silloin mielestäni näytänkin kivalta – ja toisinpäin, Hanna kuvailee.

– Kukaan muu ei voi tietää, millaista on elää juuri minun kehossani, minkä kokoisena tai näköisenä siinä tuntuu hyvältä. Siksi ulkoa ei pitäisi määritellä, millainen nainen on vaikkapa kaunis, terve tai sopiva. Se voi olla kaukana siitä, millaisena juuri minusta tuntuu hyvältä.

”Ymmärrän ihmisiä, jotka eivät halua syödä. He haluavat pysyä siroina. Heille laihuus on mielikuvissa kaunista. Ymmärrän heitä, sillä kartalta katoaminen ja elämätön elämä ovat houkutuksia, joskaan eivät mahdollisuuksia. Jos ei syö, ei tunne, ja silloin on helpompaa. Jos ei syö, on vahva heikkoudessa. Jos ei syö, nousee muiden yläpuolelle kuin pullon henki.” ( Hanna Brotherus: Ainoa kotini)

Uhrautuva äiti

Jokin aika sitten Hanna sai tyttäreltään kirjeen. Siinä oli pysäyttävä kysymys: Kuka on elämäsi tärkein ihminen?

– Pam! Siitä lähti liikkeelle sellainen ajatusketju kuin olisi lohkare irronnut mannerlaatasta, Hanna kuvailee.

 Tarpeellisuuden tunteesta oli tullut elämäni tarkoitus.

Aiemmin Hanna olisi vastannut: lapset, puoliso, vanhemmat, ystävät. Heidän vuokseen hän oli olemassa.

– Olin aina ollut jonkun palveluksessa. Tarpeellisuuden tunteesta oli tullut elämäni tarkoitus. Tein töitä vimmatusti, hoidin perhettä vimmatusti, aina hirveä vauhti päällä. Se on luterilaisen sekä kilttien tyttöjen kasvatuksen lopputulema.

Hanna oli kasvanut perheessä, jossa riitti välittämistä ja turvaa mutta myös paljon sääntöjä ja odotuksia. Sellaista, että kaulukset tärkättiin ja titteleitä arvostettiin. Kiltti, ahkera ja vaatimaton tarkoittivat hyvää.

Aikuistuessa Hanna lähti rikkomaan kaavaa, löysi hippihenkisiä ystäviä ja sopimattomia poikaystäviä.

– Tein pienen kapinaretkeni mutta kauhean varovasti ja syyllistyen. Rebelkauteni jäi ulkoisesti hyvin lyhyeksi ajaksi. Elämä on kuin bumerangi: kun sain omia lapsia, palasin ruotuun ja toimin juuri niin kuin edelliset sukupolvet, vaikka olin vannonut tekeväni kaiken toisin.

Niinpä Hannakin teki kaikki lastensa vaatteet ja ruuat, silitti, ompeli, huovutti, leipoi ja luomuili. Rakastavana yksinvaltiaana hän päätti, miten katras pukeutui ja söi.

– Olin itse kritisoinut äitiäni, joka oli ommellut meille käsittämättömiä vanhanaikaisia vaatteita, liian hienoja joka paikkaan. Tein sitten ihan saman omille lapsilleni, vielä astetta kreisimmin. Oli sarkahousuja ja turveliivejä ja pellavapaitoja – sellaista visuaalis-ekologis-hulluus­sekoitusta, Hanna nauraa.

– Kun nykyinen mieheni Mikko (Kuustonen) näki kuvia lapsistani noissa asuissa, hän luuli, että kyseessä oli jokin esitys.

Muisto on hulvaton, mutta kertoo uhrautuvasta asenteesta, jolla Hanna vanhemmuuttaan ja elämäänsä suoritti. Tuskin olisi tullut huonoa, vaikka olisi tehnyt vähemmän tai kevyemmin.

– On naisten ja äitien suuri kompastuskivi tehdä itsensä tarpeelliseksi ja yrittää väkisin olla se porukan vahva. Tunteesta saa paljon, mutta raja uhrautumiseen on tosi häilyvä. Itse olen mennyt helposti sille puolelle.

”Muistan selkeästi, millainen olin lapsena: hyppivä, levoton ja kaikesta kiinnostunut. Jos uskallan olla ihan vapaa, olen samanlainen edelleen. Miksi en siis olisi?”

Vasta tyttären kirje sai miettimään, keneen fokus pitäisi kohdistaa. Havaintoon vaikuttivat myös ikä ja aika, lapset ovat täysi-ikäisiä ja muuttaneet omilleen.

– Ehkä ahkeruus ja vimmani ovatkin olleet sitä, etten ole uskaltanut pysähtyä itseni äärelle. Oli helpompi rynnätä pesemään kurahousuja kuin miettiä, miksi vatsani on aina kipeä ja kohdata sen syyt. Itseen keskittyminen oli myös kuulostanut itsekkäältä, jotenkin syntiseltä, Hanna sanoo.

– Olen ollut vaativa ja armoton varsinkin itselleni mutta myös muille. Kova neuvomaan ja havainnoimaan toisia enemmän kuin itseäni. Mutta osaako muita katsoa arvostavasti, jos ei ensin tunne ja arvosta itseään?

 Enää en koe, että minun pitäisi olla muuta tai muunlainen kuin minä.

Hanna miettii raameja, joita kasvatus, kokemukset, roolit ja mieli ihmisen päälle rakentavat. Hän muistaa selkeästi, millainen oli lapsena: hyppivä, pomppiva, levoton ja kaikesta kiinnostunut.

– Sitten tuli kaikenlaisia rooleja ja odotuksia ja mietin, että saanko tai voinko. Mutta jos uskallan olla vapaa ja aito, olen yhä ihan samanlainen – miksi en voisi? Enää en koe, että minun pitäisi olla muuta tai muunlainen kuin minä.

Puhutaan solmut auki

Hanna on omistanut romaaninsa äideille ja tyttärille. Ehkä ihmissuhteiden kipuja ja kömpelyyksiä kuvaava romaani onnistuu purkamaan solmuja ja etäisyyttä Hannan suhteissa ja tuomaan yhteen muitakin äitejä ja tyttäriä.

Hannan perheessä kyllä välitettiin ja pidettiin huolta, mutta kriiseissä ei osattu puhua. Varsinkin siskon anoreksia ja menehtyminen myöhemmin syöpään jättivät Hannaan vihaa, surua ja kaipuuta, joita hän on osannut käsitellä vasta viime vuosina. Hän muistuttaa, että jokainen tunne on oikein ja oikeutettu mutta purkamattomana rikkovakin.

– Asioiden mentyä solmuun ihmissuhteissa voi tulla tulkintoja ja sanattomia väärinkäsityksiä, jotka eivät ikinä ratkea. Ei keskusteluja kannata jäädä odottamaan sitten joskus.

 Olen ylpeä, että olen voinut pyytää heiltä anteeksi epäonnistumisiani.

Hanna miettii, mikä siinä puhumisessa onkin niin tukalaa, vaikka vastapäätä istuu maailman läheisin ihminen. Ylisukupolvista perintöä on vaikea lähteä rikkomaan. Yksi voi haluta katkaista ketjun, mutta ei tiedä miten. Nuoremman vastuulle jää löytää keinot.

– Onneksi nuoret ovat tässä parempia, ja välit omiin lapsiini ovat avoimemmat. He antavat kritiikkiä ja vaikkei sen kuuleminen aina ole helppoa, on hyvä, että he sanovat suoraan. Silta lapsenlapsista vanhempiini tuntuu tekevän hyvää myös heille. On ihana huomata, että mennään kohti parempaa.

Siinä Hanna tietää onnistuneensa, että omille lapsille on aina riittänyt aikaa ja rakkautta. Turvevaatteista huolimatta lapsista on kasvanut ”fiksuja, ihania tyyppejä”.

– Meillä on lämmin suhde ja olen ylpeä, että olen voinut pyytää heiltä anteeksi epäonnistumisiani.

– Ajattelen, että loppuelämäni projekti on olla armollinen itselle ja muille. Jos nyt kysytään, kuka on elämäni tärkein ihminen, uskallan vastata minä.

Hanna Brotherus

52-vuotias tanssitaiteilija, ohjaaja ja koreografi asuu Helsingin keskustassa, vietti lapsuutensa Tuusulassa.

Naimisissa muusikko Mikko Kuustosen kanssa. Neljän lapsen äiti, uusperheeseen kuuluu kuusi aikuista lasta.

Esikoisromaani Ainoa kotini (WSOY) ilmestyi 25.3. Hanna on lukenut siitä julkaistun äänikirjaversion itse.

Tuoreimmat

Luitko jo nämä?