Välillä elettiin Jacky-makupaloilla ja joskus äiti kielsi menemästä kouluun – Zaida Berghroth eli boheemia arkea taitelijaäidin kanssa - Ihmiset & suhteet - Ilta-Sanomat

Välillä elettiin Jacky-makupaloilla ja joskus äiti kielsi menemästä kouluun – Zaida Berghroth eli boheemia arkea taitelijaäidin kanssa

Lapsena ohjaaja Zaida Bergroth oli supertunnollinen ja ahdistui, kun boheemi taiteilijaäiti taisteli sääntöjä vastaan.

Elokuvaohjaaja Zaida Bergroth on yrittänyt pitää Tove-elokuvan jälkeen hengähdystaukoa.

21.3. 13:30

Uusi työhuone on kooltaan vain joitakin neliömetrejä, mutta suurista ikkunoista avautuva maisema Helsingin Kalasataman yllä piirtyvästä taivaasta saa tilan tuntumaan suuremmalta. Oven ulkopuolellakin on vain autiota käytävää ja hallia, joten elokuvaohjaaja Zaida Bergroth, 43, saa työskennellä täällä omissa oloissaan.

Tässä työhuoneessa Zaidan elokuvien julisteet ovat ensi kertaa päässeet kehyksissä seinille. On Skavabölen pojat, Hyvä poika, Miami, Marian paratiisi ja tietysti Tove, viime syksyn uutuus.

– En olisi ikinä laittanut niitä esille kotona, Zaida naurahtaa.

– Päinvastoin, olen aina ajatellut, että ei missään nimessä noita kotiin!

Työhuone on ollut hänen käytössään vasta muutaman kuukauden. Sitä ennen Zaida työskenteli kotona ja tuotantoyhtiöiden tiloissa. Nyt hän on ensi kertaa tilanteessa, jossa työlle on kokonaan oma erillinen tilansa.

Tove Janssonista kertova elokuva Tove on poikinut Zaidalle tänä keväänä kymmenen Jussi-ehdokkuutta. Se tuntuu hyvältä, Zaida sanoo, sillä voidakseen toimia elokuvaohjaaja tarvitsee ihmisiä, jotka uskovat häneen.

– Rakastan tätä työtä, ja jos elokuva pärjää hyvin, se tarkoittaa, että saan jatkaa työni parissa. Tämä ala on tuulinen, joten hyvä vastaanotto rentouttaa.

Tällä hetkellä työpäiviin kuuluu jo uusien käsikirjoitusten läpikäyntiä. Se tapahtuu työhuoneen sohvalla loikoillen, mutta kiirettä Zaidalla ei ole. Hän haluaa pitkittää seesteistä vaihetta mahdollisimman kauan, sillä koko elämänsä hän on puskenut kohti seuraavaa etappia.

Äidin ja isän eri maailmat

Lapsuudessani elin kahdessa maailmassa. Äitini ja isäni erosivat, kun olin vasta vuoden ja siskoni Aina kaksi, ja vanhempiemme kodit olivat hyvin erilaiset.

Äitini on taidemaalari Marjatta Tapiola. Hänen kanssaan elämä oli välillä jopa karnevalistista, aivan kuin mitä vain olisi voinut tapahtua. Meillä kävi usein äidin taiteilijaystäviä, jotka olivat karismaattisia, hauskoja ihmisiä, ja hän itse on aina ollut todella nopearytminen. Se oli ihanaa elämää, vaikka toisinaan myös aikamoista vuoristorataa.

Meillä oli tapana katsoa vanhoja elokuvia äidin ja siskoni kanssa. Kotonamme oli kirjastohuone, jonka kirjahyllyt olivat täynnä elokuvaklassikoita. Me lapset saimme katsoa melkein mitä vain sillä ehdolla, että piilouduimme äidin selän taakse aina, kun hän käski. Se oli minusta vain ihanaa, sillä ne olivat yhteisiä hetkiä, jolloin äidin sai lähelle pitkäksi aikaa.

Äiti on aina taistellut kapeakatseisuutta ja muiden asettamia sääntöjä vastaan. Hän on itse maatalon tytär, joka on nuorena joutunut kamppailemaan saadakseen olla taiteilija. Minulle ja isosiskolleni hän kai halusi antaa kaiken sen vapauden, jota hänellä itsellään ei lapsena ollut.

Joskus hän saattoi kouluaamuna sanoa, että älkää menkö kouluun, tämä on aivan liian aikainen aamu lapsille. Minua se ahdisti ja suorastaan hätäännyin, sillä olin aivan hirvittävän tunnollinen lapsi. Toisaalta silloin tuntui normaalilta, että tässä sitä nyt mennään tällaisessa turbulenssissa. Välillä elettiin Jacky-makupaloilla, välillä taas kotona odotti mitä ihanin illallinen. Kyllä sen tietysti huomasi, että ystävien kodeissa ei toimittu ihan samalla tavalla.

Isä työskenteli lääkärinä. Hänen luonaan elimme ehkä lapsikeskeisempää perhe-elämää, johon kuului meidän lisäksemme äitipuoli sekä isän kaksi muuta lasta, meidän pikkusiskomme. Siellä syötiin saman pöydän ääressä ja vietettiin aikaa yhdessä.

Jos äitiä olikin joskus vaikea saada pysähtymään ja keskittymään, niin isän luona minä ja kaikki kolme siskoani saimme jatkuvasti kokea tulevamme nähdyiksi ja kuulluiksi. Olen kiitollinen tästä yhdistelmästä, siitä, ettei minulle ole asetettu mitään yhtä tiettyä perheideaalia.

Kotibileitä Katajanokalla

Kun olin yläasteikäinen, äiti osti lapsuudenkotinsa Sysmässä ja alkoi remontoida sitä. Parin vuoden kuluttua hän muutti sinne, ja minä ja sisko jäimme Helsinkiin Katajanokan kotiimme velipuolemme kanssa jatkamaan koulunkäyntiä. Muistelen niitä aikoja suurella lämmöllä. Meillä oli ihana asunto vain itsellämme, ja kutsuimme usein ystäviämme käymään. Se oli sellainen epävirallinen nuorisotila. Ikkunastamme pääsi kiipeämään sisään silloinkin, kun me olimme vaikka tallilla, ja toisinaan ystävät odottivat meitä keittiön pöydän ääressä. Meillä oli mielettömän ihania kotibileitä, ja saimme elää omassa maailmassamme ja unohtaa hetkittäin kaiken muun.

Olen koko elämäni etsinyt itselleni yhteisöä, ihmisiä, joiden kanssa voin olla oma itseni. Katajanokan aikojen ystäväporukka on jollakin tavalla edelleen kasassa, eikä kenenkään tarvitse olla koskaan yksin vaikka jouluna tai uudenvuodenaattona.

Myöhemmin lama iski meihinkin. Äiti joutui tekemään kaikkensa saadakseen pitää Sysmän talon, joten esimerkiksi minun ja Ainan hevosharrastus loppui kuin seinään. Ennen pitkää menetimme myös Katajanokan asuntomme, ja minä ja Aina muutimme Hakaniemeen kaksioon. Se oli ensimmäinen kerta, kun äiti ei ollut elämämme keskushenkilö, se kaiken määrittävä luonnonvoima. Saimme Ainan kanssa tehdä kodistamme meidän näköisemme ja elää omassa tahdissamme.

Olisi noina vuosina voinut olla vaikeaakin, mutta onneksi meitä oli kaksi. Olemme myöhemmin puhuneet noista ajoista ja olen varma, että minulla pikkusiskona on ollut meistä kahdesta helpompaa.

Vaikka meillä on nykyään kummallakin lapsia, emmekä enää voi samalla tavalla elää symbioosissa, niin välillämme vallitsee edelleen erityinen suhde. Varmasti sillä on ollut vaikutusta, että olemme koko elämämme olleet niin tiiviisti me kaksi.

Itsenäistymisen aika Prahassa

Identiteettini rakentui lapsuus- ja teiniaikoinani paljon sosiaalisten ympyröideni varaan, ja olin tottunut olemaan ihmisten keskellä hälinässä. En ehkä ollut tajunnut sitä, ennen kuin lähdin vuodeksi Prahaan opiskelemaan. Siellä koin ensimmäistä kertaa todellista yksinäisyyttä. Ensimmäistä kertaa minulla ei ollut perhettä, siskoa tai tiivistä yhteisöä ympärilläni.

Toisaalta sen vuoden aikana opin, millainen olen ihan vain omana itsenäni. Oli ihanaa, kun yhtäkkiä kukaan ei odottanut minulta mitään, ja totuin lopulta todella hyvin yksinoloon. Se piirre on jäänyt minuun niistä ajoista.

Nykyään, kun ohjaan elokuvia, asun kuvausajan kokonaan muualla. Yleensä se ei kestä kuin kuutisen viikkoa, joten voin hyvin olla sen ajan poissa ja käydä kotona viikonloppuisin. Se on helpompaa sekä minulle että perheelleni, kun saan keskittyä rauhassa työhön ja sitten palata kotiin olemaan kunnolla läsnä. Minulla on puolisoni kanssa esikouluikäinen poika Luukas. En halua olla hänelle puolittain paikalla, ja samalla uskon, että hänelle on hyväksi oppia, että pitkiäkään poissaoloja ei tarvitse pelätä. Ehkä puhun myös itselleni tässä samalla, sillä olen toisinaan hänessä aivan liian kiinni.

Hermot kovilla

Olen aina tiennyt, että haluan tehdä elokuvia. Siihen innostivat lapsena äidin kanssa katsotut klassikot, ehkä myös äidin taiteilijaystävät. Kun olin nuori, äidin miesystävä oli elokuvaohjaaja Pekka Lehto. Hänen kauttaan ymmärsin, että tällainenkin ammatti on olemassa.

Olen onnekas siinä, ettei minua ja haaveitani ole koskaan kotona kyseenalaistettu. Vaikka lapsuudessani naispuoliset elokuvaohjaajat olivat harvassa, ei minulle koskaan tullut mieleen miettiä, oliko se minulle sopiva haave. Ehkä se johtuu juuri siitä, että äitini oli raivannut jo taiteilijana oman polkunsa. En ollut koskaan ajatellut, että hän olisi ollut altavastaaja suhteessa miehiin, joten en osannut kyseenalaistaa omaakaan pärjäämistäni.

Vaikka sain kotoa paljon kannustusta, samalla suhtautuminen taiteen tekemiseen oli hyvin armotonta. Taidetta ei voinut vain puuhastella, vaan siihen tuli laittaa kaikkensa. Opiskeluaikana jouduin myös kohtaamaan oman keskinkertaisuuteni. Koulutöinä ohjasin ihan hyviä käsikirjoituksia, mutta jostain syystä en oikein saanut niistä otetta.

Nykyään tiedän, että onnistuakseni ohjaajana minun on oltava todella kiinni käsikirjoituksessa. Vaikka käsikirjoitus olisi toisen kirjoittajan, minun on löydettävä oma ääneni siitä. Muuten lopputulos ei ole riittävän henkilökohtainen.

Opiskeluaikoinani löysin Tarmon nyrkkeilysalin Helsingin Kalliossa. Kävin siellä treenaamassa, ja oli hauskaa tutustua itseensä aivan uudella tavalla fyysisenä olentona. En ollut koskaan kovin hyvä nyrkkeilijä, sillä en ollut tarpeeksi nopea. Mutta olin yllättävän vahva, ja oli jännittävää saada itsestään tuollainen uusi tieto. Noihin aikoihin saatoin toisinaan tulla iltaisin tahallani kotiin pimeän Kaisaniemen puiston kautta. Ajattelin siellä kulkiessani, että voi jos joku onneton nyt yrittäisi jotain, niin kävisi huonosti!

Enemmän kuin voimaa, etsin nyrkkeilysalilta ympärilleni meteliä ja hälinää, jonka keskellä rentouduin. Nykyään löydän samaa rentoutta hyvien ystävieni kanssa. Olen kiitollinen erilaisista ystäväporukoista, ja esimerkiksi Elina Knihtilän ja Kaarina Hazardin kanssa tavattuani minun on aina helpompi hengittää. Rentoutuminen ei silti edelleenkään ole minulle helppoa, ja joudun tekemään sen eteen töitä.

Suurimpia haasteitani on aina ollut tulla toimeen riittämättömyyteni kanssa. Jo lapsena paahdoin tukka putkella ja halusin olla hyvä, opiskeluaikana murehdin oman aidon ääneni löytymistä. Vaikka jälkikäteen muistelen Prahassa opiskelua tai Helsingin opiskeluaikojani lämmöllä, niin tarkemmin ajatellen muistan myös, kuinka pulassa olen ollut. Asiat eivät ole koskaan tuntuneet helpoilta, ja joskus olen miettinyt, että hermorakenteeni ei kestä tätä jatkuvaa ponnistelua. Tuntuu, että maksan tästä kunnianhimosta kovasti.

Omaa äitiyttä etsimässä

Ehdin jossain vaiheessa jo totutella ajatukseen, etten ehkä koskaan saa lapsia. Olin 35-vuotias, kun tapasin nykyisen puolisoni, eikä mennyt kauaa, kun aloin odottaa poikaamme. Olen äärettömän kiitollinen ja onnellinen, että olen saanut tulla äidiksi, sillä olin kyllä toivonut sitä.

Luukaksen syntymä oli sellainen vaihe elämässä, joka heitti minut tietyllä tavalla polvilleni. Se oli uusi nöyrtymisen paikka, sillä en ollut vielä koskaan tuntenut itseäni yhtä haavoittuvaiseksi ja tarvitsevaksi. Se vähän jopa järkytti.

Toisaalta tuntuu, että äitiys on tehnyt minulle hyvää kaikilla elämän osa-alueilla. Olen nykyään valmiimpi ottamaan erilaisia riskejä, sillä jokin työhön liittyvä pelko ehdottomasti katosi. Ne riskit ovat olleet tärkeitä. Kun elämän fokus heilahti työstä äitiyteen, sain kokonaisuudessaan hirveästi uutta vapautuneisuutta. Elokuvien teko ei enää ole se asia, jolla määritän itseäni.

Poikani myötä olen ymmärtänyt, että minun on pidettävä itsestäni huolta, katsottava, etten pääse käymään liian kovilla kierroksilla liian pitkään. Olen alkanut tavoitella tasapainoa, jota omassa lapsuudessani ei aina ollut. Haluan poimia lapsuudestani ne parhaat palat ja vaalia sen vapauden hyviä puolia, mutta toisaalta etsin äitinä omaa tapaani.

Huolimatta ajoittaisesta lapsuuden kaaoksesta ja elämän eri vaiheista meillä on äidin kanssa tiivis suhde. Joskus olemme ottaneet toisiimme etäisyyttä, kun siltä on tuntunut. Silti, vaikka olen jo tämän ikäinen, minusta tuntuu, että hänen ja Ainan kanssa me olemme sellainen ikuisesti toisiamme määrittävä kolmikko.”

Zaida Bergroth

Syntyi 8.8.1977.

Elokuvaohjaaja, jonka viimeisin elokuva Tove ilmestyi syksyllä 2020.

Ohjannut aiemmin muun muassa elokuvat Marian paratiisi ja Miami.

Taiteilija Marjatta Tapiolan tytär, kirjailija Aina Bergrothin sisko.

Asuu Helsingissä puolisonsa ja 7-vuotiaan poikansa kanssa.

Tuoreimmat

Luitko jo nämä?