Laura Voutilainen jätti lukion kesken, vaikka sai teini-iässä kymppejä – jätti viisi kurssia suorittamatta, koska pelkäsi saavansa seiskoja - Ihmiset & suhteet - Ilta-Sanomat

Laura Voutilainen jätti lukion kesken, vaikka sai teini-iässä kymppejä – jätti viisi kurssia suorittamatta, koska pelkäsi saavansa seiskoja

Laura Voutilainen on hävennyt riittämättömyyttään, ulkonäköään, kesken jääneitä kouluja, seksuaalisuuttaan. – Opettelen edelleen sitä, ettei kaiken tarvitse olla täydellistä.

”Olen välillä hävennyt sitä, etten ole käynyt kouluja loppuun”, Laura Voutilainen myöntää.­

13.3. 8:00

Tykkään mitä peilistä nään.

Kun Laura Voutilainen, 45, viime kesänä lauloi tuon lauseen nauhalle, tuntui, että vihdoin se oli totta. Peilistä tuijotti takaisin aika ihana tyyppi.

Aiemmin Laura oli tuntenut olevansa riittämätön. Teini-iässä hän oli tuijottanut lumoutuneena Michael Jacksonin musiikkivideota The way you make me feel ja sen langanlaihaa, pitkäraajaista ballerinaa. Tuollainen minusta sitten tulee, hän oli miettinyt mielessään.

– Sehän onkin tosi realistista, kun tällainen persjalkainen Voutilainen lähtee tuollaista tavoittelemaan, Laura nauraa nyt.

Viittäkymppiä lähestyessä ulkonäköpaineet ovat muuttuneet, mutta eivät ne ole kokonaan hävinneet. Laura muistelee vuoden takaista Superbowlin puoliaikashow’ta. Siinä esiintyivät Lauran kanssa samaa ikäluokkaa olevat Shakira ja Jennifer Lopez.

– Kuinka paljon heidän pitikään sätkiä ja riehua. Laulaa, soittaa läpi kaikki soittimet ja tanssia villisti samalla. Missään ei tietenkään näkynyt läskiä eikä rypyn ryppyä, Laura huokaa.

– Että viisikymppisenäkin pitäisi vielä pystyä kaikkeen tuohon. On tämä melkoinen mankeli.

Viime vuosina Laura on oivaltanut, että hänen pohjaton riittämättömyytensä on kummunnut häpeästä. Tunteesta, jonka pelkkä tunnistaminen on vaatinut vuosia terapiaa ja itsetutkiskelua.

– Olen nyt alkanut ymmärtää, miten suuri vaikutus sillä on ollut elämääni. En kadu mitään, mutta on ollut avartavaa oivaltaa, missä kohtaa se on vaikuttanut negatiivisesti.

Perintönä häpeä

Laura on lähivuosina tutkinut juuriaan ja oivaltanut, että hänenkin häpeänsä alkupiste saattaa olla sota-ajassa. Kun ukki oli lähtenyt rintamalle, mummon harteille oli jäänyt kaikki muu. Oli pakko purra hammasta ja painaa eteenpäin.

Laura on saanut myöhemmin tietää, että ukin mieli järkkyi sodassa pysyvästi. Mummon taakka ei vähentynyt, vaikka mies palasi elävänä. Sisulla mentiin eteenpäin.

– Olen ymmärtänyt, että siinä ei ollut heikkoudelle tilaa. Tunteet padottiin sisimpään, ja trauma tukahdutettiin tekemällä.

Sodan kokenut sukupolvi kasvatti jälkeläisensä samoilla eväillä. Ahkeruus ja työnteko olivat arvoista tärkeimpiä. Laurankin vanhemmat olivat kovia tekemään töitä.

– Minä tulkitsin asiat niin, että jos minäkin teen paljon, tulen näkyväksi. Ilman sitä en ole mitään.

Laura kokee, ettei negatiivisia tunteita ollut helppo näyttää lapsuudenkodin ilmapiirissä. Hänen mielestään siihen saattoi vaikuttaa isä, joka lääkitsi omia murheitaan alkoholilla.

– Ikävistä tunteista vaikeneminen antoi ehkä häpeälle tilaa kasvaa ja kukoistaa.

Välillä tunnemöykky kasvoi Lauran sisällä niin isoksi, että se purskahteli hallitsemattomasti pintaan.

– Kolmevuotiaana sain kuulemma raivokohtauksia, joiden aikana saatoin lakata hengittämästä. Minulla ei ollut näkyvää murrosikääkään, vaan purin kaiken sellonsoittoon.

Laura on ymmärtänyt, että hänen riittämättömyydentunteensa on kummunnut häpeästä. ”Olen nyt alkanut ymmärtää, miten suuri vaikutus sillä on ollut elämääni.”­

Omaa perhettä perustaessaan Lauralla olikin ylevä ajatus: nyt minä näytän, miten tämä homma tehdään oikein!

Hän paloi halusta antaa lapsilleen idyllisen kodin, jossa on turvallista olla oma itsensä ja näyttää kaikki tunteet. Lauran mielestä ongelmaksi muodostui kuitenkin se, että hän koki vastuukseen pitää pesää kunnossa sekä kantaa rahaa kotiin. Lämpö ja läsnäolo jäivät välillä tekemisen jalkoihin.

– Hyväähän minä sillä tarkoitin, mutta päädyin lopulta olemaan aikamoinen toisinto omasta lapsuudestani, hän sanoo.

– Jos asiat olisi mahdollista tehdä uudestaan, loisin kotiini erilaisen tunneympäristön. Opettelen antamaan itselleni anteeksi myös sen, etten nuorena äitinä kyennyt välttämättä olemaan tarpeeksi läsnä omalle lapselleni.

Laura korostaa, että tunnetaakan periytyminen ei ole kenenkään syy. Hän ei syytä siitä vanhempiaan, sillä tietää, kuinka vaikeaa ja työlästä häpeän tunnistaminen ja tunnustaminen on.

– Olen kuitenkin päättänyt tehdä kaikkeni, ettei taakka periytyisi omille lapsilleni. Pyrin näyttämään pojilleni esimerkkiä siitä, kuinka tärkeää on osata pysähtyä, pyytää apua ja näyttää heikkoutensa.

Laura kyllä hoitaa!

Laura muistaa jo teini-ikäisenä olleensa kuin äärimmilleen viritetty kone. Hän huhki itselleen kymppirivit koulussa ja veti täysiä pisteitä sellon soittokokeissa. Kun ura laulajana alkoi ottaa tuulta alleen, koulumenestys kärsi väistämättä. Lukion päättötodistus jäi lopulta viiden kurssin päähän.

– Olisin päässyt kursseista helposti läpi, mutta arvosanat olisivat olleet seiskoja. En kestänyt sitä. Vain täydellisyys riitti.

Laura aloitti lukioaikaan myös muusikonopinnot, mutta nekin saivat jäädä, kun keikkatahti kiihtyi entisestään.

– Olen välillä hävennyt sitä, etten ole käynyt kouluja loppuun, Laura myöntää.

Niin kävi esimerkiksi vuonna 2002, kun Laura esitti pääosaa itse ideoimassaan Yön sisar -musikaalissa. Menestynyt artisti tunsi itsensä amatööriksi ammattinäyttelijöiden keskellä. Kun musikaalista sitten julkaistiin ikäväsävyinen kritiikki, se meni pahasti ihon alle.

– Silloin jouduin myöntämään itselleni ensimmäistä kertaa, että ihminen minäkin olen, enkä mikään panssarivaunu.

Riittämättömyyttä ja alemmuuden kokemusta saattoi kompensoida tekemällä töitä hullun lailla, tuplasti enemmän kuin muut. Liikaakin, Laura miettii nyt.

– Ei silloin pysähdytty kuulostelemaan, että olisiko tässä jotain uupumusta, Laura sanoo.

– Sen muistan, että minulla oli vain kaksi vaihdetta: täysillä tai täysin seis. Jos hellitin hetkeksi, en pystynyt enää mihinkään.

Suurinta tyydytystä Lauralle tuotti se, jos kaiken pystyi hoitamaan itse. Hänhän oli vahva ja itsenäinen nainen, joka ei apua kaivannut. Mitä vain tarvittiinkaan, Laura kyllä hoiti!

– Olin vähän liian kiltti ja pärjäävä enkä aina puolustanut itseäni tarpeeksi.

Silloin tällöin heräsi kuitenkin kapinahenki. Laura muistaa, kuinka hänestä uran alkuaikoina yritettiin väkisin muovata uutta Katri-Helenaa. Iskelmätähden imago ei tuntunut lainkaan omalta, ja sen Laura halusi osoittaa mahdollisimman julkisesti. Tilaisuus räväyttämiseen tuli vuoden 1995 Emma-gaalassa.

– Kävelin Helsingin Fredrikinkadulla sijainneeseen vaateliikkeeseen, ostin ihonvärisen sadetakin ja pukeuduin gaalassa pelkästään siihen.

Sittenkin myös vahvuus?

Lauralla on ollut rohkeutta rikkoa tabuja. Hän on esimerkiksi kertonut julkisuudessa isänsä alkoholismista tietäen, että osa suvusta ei sitä hyväksyisi.

– Olen ollut pienestä pitäen se, joka lopulta räjäyttää asiat ilmoille. Minulla on ollut jokin sisään kirjoitettu tarve paljastaa tarkoin varjellut salaisuudet.

Laura lisää vielä, että kova pinta ja taipumus suorittamiseen ovat olleet myös vahvuus. Hän ei ole antanut periksi vastoinkäymisten edessä tai taipunut paineiden alla.

– Häpeä on tietyllä tavalla myös eteenpäin ajava ­voima.

”Olen pitkään ollut kiinnostunut siitä, miten pääsisin lähemmäs itseäni ja lähemmäs toista. Koen, että olen nyt enemmän sinut seksuaalisuuteni kanssa kuin koskaan.”­

Lauran parisuhteissa tuntemus on näyttäytynyt omistushaluisuutena ja epävarmuutena.

– Miten heikkoutensa voisikaan yhtäkkiä näyttää suhteessa, jos niitä ei ole pystynyt paljastamaan edes itselleen? Laura miettii.

Hän on jälkeenpäin oivaltanut, että häpeä on verho, joka estää selvittämästä parisuhteen ongelmien oikeita syitä.

– On vaikea tunnustaa, että minussa onkin se vika. Olen myös halunnut hyökätä ongelmien kimppuun ja ratkaista ne heti, koska vaikea tilanne on tuntunut itsessään häpeälliseltä.

Hän tietää nyt, että hyvä parisuhde tarvitsee puhtaan minän. Tilanteen, jossa on sinut omien tunteidensa kanssa ja pystyy näyttämään ne kumppanilleen.

– Ja se, että toinen kestää sen kaiken. Jos vielä lähden uuteen parisuhteeseen, haluan olla alusta asti täysin rehellinen.

Lähemmäs, lähemmäs

Avioerostaan Laura ei koe syyllisyyttä. Hän tietää yrittäneensä aidosti kaikkensa, eikä antanut periksi helpolla. Ennemminkin kipuilua on tuottanut se, ettei idyllinen kuva onnellisesta ydinperheestä toteutunut.

Mielikuvan rikkoutumiseen liittyi erityisesti Heinolan kodin myyminen. Se oli Lauralle yksi elämän pahimmista paikoista, jonka ajatteleminen tuottaa edelleen surua.

– Se oli unelma, jolle annoin kaikkeni, eikä sekään riittänyt. Sitä on ollut vaikeaa hyväksyä.

Ennen Laura oli epävarmempi myös seksuaalisuutensa suhteen. Se esti päästämästä toista oikeasti lähelle. Laura on huomannut, että tunne liittyy olennaisesti seksuaalisuuteen.

– Kun on kiinnostunut oppimaan ja kokeilemaan eri metodeja, löytää itselleen sopivat keinot, Laura aloittaa.

– Olen pitkään ollut kiinnostunut siitä, miten pääsisin lähemmäs itseäni ja lähemmäs toista. Koen, että olen nyt enemmän sinut seksuaalisuuteni kanssa kuin koskaan.

 Ihminen ­minäkin olen, enkä mikään panssari­vaunu.

Laura mietti pitkään, miten voisi valjastaa hyötykäyttöön kokonaisvaltaista terveyttä ja seksuaalisuutta koskevan tietonsa. Lopulta löytyi uudenlainen konsepti, joka yhdistää musiikin, äänenkäytön ja ilon lantionpohjalähtöiseen liikuntaan. Konsepti julkaistaan naistenpäivänä, ja Laura on projektissa mukana.

– Kasvatamme itsetuntemusta musiikin ja liikkeen kautta. Samalla opitaan omasta seksuaalisuudesta ja minuudesta.

Saattaa tulla sontaa – mitä sitten?

Lauralle suurin läpimurto tapahtui eron jälkeen, kun hän ensimmäistä kertaa elämässään muutti asumaan yksin. Yhtäkkiä ei ollut muiden tarpeita täytettävänä, eikä täyteen ahdettua aikataulua. Enää ei ollut mitään, minkä taakse paeta omia demoneitaan.

– Pysähtyminen oman itsen äärelle on ollut pelottavaa. Se on kuin pimeä yö, kun lakkaa painamasta ja puskemasta. Mitä jää jäljelle, kun kaikki se riisutaan pois? Olenko arvokas itsenäni?

Prosessissa tarvittiin lukuisia soittoja terapeutille, päivittäistä meditaatiota ja kainostelemattoman suoraa puhetta ystävien kanssa.

– Olen opetellut sanoittamaan sitä, miltä minusta ihan oikeasti tuntuu ja mitä aidosti toivon. On ollut parantavaa olla heikkona muiden edessä.

Laura on purkanut kokemuksensa ja oivalluksensa uusimpaan Ei hävetä enää -kappaleeseen. Hän kirjoitti sen viime kesänä tiiminsä kanssa biisintekoleirillä. Kappaleessa juhlitaan täyttä vapautta riittämättömyyden tunteista: lopetetaan kaloreiden laskeminen, vähät välitetään kesken jääneistä kouluista ja tanssitaan kaikkien edessä. Niin, ja tykätään omasta peilikuvasta.

Omakohtaisia kokemuksia kaikki, vaikka ei häpeä ole mihinkään kadonnut.

– Ei siitä kai koskaan pääse täysin eroon, eikä tarvitsekaan. Riittää, että tunteen tunnistaa, eikä sille anna valtaa.

Tällä hetkellä Lauraa nolostuttaa eritoten kirjoittaminen. Juuri siksi hän pakottaa itsensä laittamaan kynän paperille säännöllisin väliajoin. Laura myös näyttää keskeneräisiä tekeleitään muille, vaikka ne olisivat omasta mielestä täyttä sontaa.

– Opettelen edelleen sitä, ettei kaiken tarvitse olla valmista ja täydellistä.

Laura ­Voutilainen

45-vuotias laulaja ja viihdetaiteilija asuu yksin Espoossa.

Perhe: aikuiset pojat Leevi, 22, ja Veeti, 19.

Vuosikymmenien mittainen sooloura, esiintynyt useissa musikaaleissa ja tv-ohjelmissa. ­

Julkaisi helmikuussa sinkun Ei hävetä enää.

Julkistaa KokoNaiset -verkkotapahtumakonseptin naistenpäivänä 8.3.

Tuoreimmat

Luitko jo nämä?