Linda Boström Knausgård sai parikymppisenä diagnoosin, joka vei hänet sähköhoitoihin – ajattelee olevansa hyvä äiti, vaikka hänellä on bipolaarinen häiriö - Ihmiset & suhteet - Ilta-Sanomat

Linda Boström Knausgård sai parikymppisenä diagnoosin, joka vei hänet sähköhoitoihin – ajattelee olevansa hyvä äiti, vaikka hänellä on bipolaarinen häiriö

Kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava kirjailija Linda Boström Knausgård tasapainoilee arjessa töiden, terveytensä ja kahdessa maassa asuvien lastensa kanssa.

Linda Boström Knausgård sairasti koronan viime vuonna ”Makasin kuumeessa ja olin varma, että yskin keuhkoni ulos kehostani. Se oli tosi pelottavaa.”

1.3. 18:00

Ruotsalaisilla on hoidolle pehmeästi soljuva nimitys, elbehandling. Se kuulostaa ystävällisemmältä ja vähemmän väkivaltaiselta kuin perinteinen termi sähköshokki, joka suoremmin kuvaa sitä, mistä mielen sairauden hoitomuodossa käytännössä on kyse: kahden elektrodin kautta potilaan päähän johdetaan sähköä ja sitten toivotaan parasta.

Pehmeänpyöreästä nimityksestä huolimatta Linda Boström Knausgård, 48, pitää hoitoa väkivaltaisena. Hänellä on siitä omakohtaista kokemusta. Kirjailija sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja sai siihen sähköhoitoa kymmeniä kertoja jaksoillaan psykiatrisissa sairaaloissa vuosina 2013–2017.

– Niissä lääkäreillä oli hoidolle vieläkin mukavampi vertaus: he puhuivat tietokoneen uudelleenkäynnistämisestä, Linda kertoo puhelimessa kotonaan Skånessa.

– Mutta eiväthän he oikeasti voi tietää, miltä potilaasta tuntuu ja miten kukin hoidon kokee.

Linda on käsitellyt mielen järkkymistä jo aiemmissa romaaneissaan, Helioskatastrofi (2013) sekä Tervetuloa Amerikkaan (2016), mutta nyt suomeksi julkaistussa Lokakuun lapsessa se on kirjan keskeisiä teemoja. Romaani sijoittuu osaksi psykiatriseen sairaalaan, jota kirjassa kutsutaan Tehtaaksi.

Lindan henkisestä romahduksesta tuli aikoinaan myös kirjailijapuoliso Karl Ove Knausgårdin työmateriaalia tämän Taisteluni-teoksissa. Niitä ja vuonna 2017 päättynyttä avioliittoaan Linda on saanut kommentoida jo kyllästymiseen asti. Hän on puolustanut ex-miehensä taitavaa tekstiä, mutta kertonut pettyneensä siihen, miten kapeakatseisesti tämä vaimonsa näki ja esitti. Lokakuun lapsi kuvaa ajanjaksoa ja tapahtumia eron ympärillä, mutta mikään kostokirja tai vastapuolen tilinteko se ei ole.

– Enää en halua palata siihen aiheeseen, Linda sanoo napakan ystävällisesti.

Ja hyvä niin. On Lindan aika esiintyä omana itsenään, ansioineen, muistoineen ja kielellään – ei enää vain miehensä varjoon, ruuhkavuosien jalkoihin ja sairauteensa jääneenä.

Ihminen ilman muistojaan

Kuinka muistojen arvo määritetään, Linda kysyy kirjassaan. Sähköhoito on etenkin vaikeisiin masennustiloihin tehokas hoitomuoto, jonka tuloksia ovat kehuneet niin lääkärit kuin potilaat eri puolilla maailmaa. Suomessa kaikkia hoitokertoja ei tilastoida yhtä tarkasti kuin Ruotsissa, mutta käsitys on, että meilläkin hoitoa annetaan tuhansille potilaille vuodessa. Lindan mukaan käsittelyllä on myös varjopuolensa.

 Minä kadotin muististani pitkiäkin ajanjaksoja.

– Yleensä muistista pyyhkiytyy aina jotain, ja Ruotsissakin muutama potilas joka vuosi kokee täydellisen muistinmenetyksen. Miten sellaista voi tehdä ihmiselle? hän kysyy.

– Minä kadotin muististani pitkiäkin ajanjaksoja. Osa niistä tuskin palautuu koskaan.

Miten tärkeitä muistikuvat ovat? Miten unohtaminen vaikuttaa minäkuvaan ja ihmissuhteisiin? Miten kirjailija voi kirjoittaa, jos ”uudelleenkäynnistyksessä” kovalevy tyhjeneekin kokonaan? Kuka ihminen on ilman muistojaan? Ajatus tuntuu ahdistavalta ja pelottavalta. Sitä se oli Lindallekin mutta vasta jälkeenpäin.

– Hoitoon joutuessaan potilas on liian väsynyt, liian voimaton, liian sairas ja liian äänetön päättääkseen itse hoidostaan. Lääkärit valitsevat, millaista hoitoa käyttävät, eikä hoidettava voi siihen vaikuttaa, hän kuvailee.

– Lääkärit voivat tehdä ihan mitä haluavat henkisesti hajonneelle. Se on oikeasti vaarallista. He luottavat oppeihinsa, mutta eivät voi ymmärtää, millaista on olla se hoidettava ihminen. Ihan kuin he unohtaisivat, että potilaalla on sairautensa rinnalla myös tavallinen elämä. Jotenkin systeemiä pitäisi muuttaa inhimillisemmäksi. Nyt ihminen hakeutuu hoitoon saadakseen apua, mutta saakin tuollaisen käsittelyn.

Toisaalta sairauden kanssa on vaikea elää, joillekin mahdotonta. Tähän sairauteen ei kuole, ellet itse riistä henkeäsi, Lindallekin sanottiin aikoinaan. Hän on yrittänyt sitä kahdesti synkimpinä masennuskausinaan.

– Silloin sitä on syvällä, syvällä sairaudessa. Noista vaiheista ajattelen, että ne ovat osa sairauttani, eivät osa minua.

Paikalla, mutta ei läsnä

Lindan bipolaarisuus diagnosoitiin parikymppisenä. Käsite oli perheelle jo tuttu, sillä Lindan isällä oli sama sairaus. Vanhemmat erosivat, kun Linda oli vielä pikkutyttö, mutta isän äkkipikaisuus, arvaamattomuus ja alkoholismin vaikutukset näkyivät eron jälkeenkin. Parhaimmillaan isä oli umpihurmaava, pahimmillaan äärimmäisen pelottava. Sairastuessaan Linda mietti ja pelkäsi, miten paljon samaa heissä olisi.

– Tämän sairauden kanssa on vaikea elää, Linda sanoo ja tarkoittaa niin omaa kuin läheistensä kokemusta.

Lokakuun lapsessa hän kirjoittaa koskettavasti: ”Minä olen yksin itseni kanssa. Minulla ei ole ystäviä kaupungissa jossa asun ja mieheni on jättänyt minut. Hän kyllästyi käymään yksin kaikki keskustelut lasten kanssa ruokapöydän ääressä. Hän laski heidän kanssaan koko ajan leikkiä kätkeäkseen sen, että minä en koskaan sanonut mitään. En aterioilla enkä muutenkaan. Paitsi silloin kun puhuin ikään kuin sanoista ei tulisi lainkaan loppua. Olin paljon poissa. Usein tässä sairaalassa. Minun sairauteni turmeli meidät kaikki. Hän ei halunnut sellaista elämää. Kaikki rakkaus muuttui kutittavaksi paidaksi, josta oli päästävä eroon. Kaikki on taas hyvin kunhan vain ei joudu pitämään sitä paitaa.”

– Kyllä minä olen kantanut syyllisyyttä sairaudestani, Linda sanoo.

”Kirjoittaminen tuntuu auttavan minua. Sen avulla hahmotan asioita, käsittelen kokemaani ja muistan seikkoja, joita en edes tiennyt unohtaneeni.”

– Onhan se vaikeaa läheisille. Välillä kaikki on ihanaa ja mikä tahansa tuntuu mahdolliselta. Sitten taas vaikeana jaksona en pysty nukkumaan, on vain ahdistus ja tunne siitä, että alan lipua pois.

Yksityinen tähti

Lindasta piti tulla äitinsä tapaan näyttelijä. Ingrid Boström teki uransa Tukholman Dramatenissa sekä tv-elokuvissa ja -sarjoissa. Tytär ei kuitenkaan koskaan päässyt teatterikouluun, sen sijaan hänestä tuli kirjoittaja. Ensimmäisen runokokoelmansa hän julkaisi vuonna 1998, mutta sitten tulivat lapset, sairaus ja puolison uran menestyskiireet sotkemaan kirjoitustahtia. Novellikokoelma Grand Mal ilmestyi 2011.

Nyt työ kuulemma luistaa lennokkaammin kuin koskaan. Uusi runo, koronavuotta kuvaava The Life Unlived, julkaistiin joulukuussa The New York Timesissa.

– Nykyään kirjoitan missä vain. Minua ei enää haittaa hälinä tai ihmiset ympärilläni. Tai no, nythän kaikki vain istuvat kodeissaan, mutta tiedät mitä tarkoitan, Linda hymähtää.

 En tykkää palata teksteihini enkä koskaan lue kirjojani.

Kun Linda alkoi kirjoittaa Lokakuun lasta, tekstiä saattoi tulla parikymmentä sivua päivässä. Romaani julkaistiin Ruotsissa elokuussa 2019. Lindan äiti oli kuollut muutamaa viikkoa aiemmin, eikä ajankohta siksi ole jäänyt mieleen erityisen juhlavana.

– Muutenkin jännitän palautetta ja sitä, miten työni otetaan vastaan. Itse en tykkää palata teksteihini enkä koskaan lue kirjojani, kun ne on julkaistu. Paljon kiinnostavampaa on kuulla, millaisena muut näkevät tekstini – mitä sinä siitä ajattelet.

Lindalla on persoonallinen kieli ja tyyli, saman oloinen kuin kirjoittajansakin. Tiivis, hallittu, konstailematon, ei rönsyjä tai hörselöä. Huumori on mustaa ja suru sellaista, josta saa helposti kiinni. Puhelimessa lauseet ovat verkkaisia ja harkittuja. Hmm, precis… Linda aloittaa usein.

Siinä missä ex-puolisoa on pidetty kirjallisuuden supertähtenä, Linda ei miellä itseään tunnetuksi tai julkisuuden henkilöksi. Ei vaikka niin paljon omasta elämästä on avattu yleisölle kirjoissa, vaikka nimi on komeillut August-kirjallisuuspalkintoehdokkaana sekä kasvot eri medioissa. Ajatus tunnettuudesta on Lindasta niin vieras, että se saa hänet nauramaan ääneen.

– Minä? Tunnettu? En kai minä nyt…

– Minähän olen hyvin yksityinen ihminen, eikä julkisuus ole vaikuttanut olemiseeni mitenkään. Sitä paitsi, kirjani ovat heijastumia eletystä elämästä, eivät suoraa todenkuvausta sanasta sanaan.

Kylppärilaulaja karanteenissa

Tänään Lindan sairaus on hallinnassa ja hän voi niin hyvin kuin nyt koronan keskellä voidaan. Yksi tyttäristä on käymässä äitinsä luona Skånessa, eikä kirjailija malttaisi silloin työskennellä vaan haluaisi omistaa aikansa täysin Annalle. Linda kuvailee uran ja vanhemmuuden yhdistämistä tasapainoiluksi kahden maailman välillä: lasten seurassa omistaudutaan heille eikä ajatella töitä, ja työssä sitten kadotaan luvan kanssa omiin maailmoihin.

– Lasten kanssa aina sattuu ja tapahtuu, mutta minulla on paljon malttia ja olen kärsivällinen. Ajattelen olevani aika hyvä äiti.

Viime vuosina arki on jakautunut kahteen maahan, Ruotsiin ja Iso-Britanniaan, missä Knausgårdien neljä lasta asuvat isänsä ja tämän uuden kumppanin kanssa. Myös Linda muutti Lontooseen ollakseen lähellä lapsiaan. Viime kesän kynnyksellä hän palasi Ruotsiin juuri ennen kuin Iso-Britannia aloitti lockdowninsa ja arki siellä muuttui hankalaksi. Linda ehti hoitaa vain murto-osan kirjansa markkinointimatkoista, kunnes pandemia pisti kiertämiselle stopin.

– Ehdin suunnilleen viimeisellä koneella Ruotsiin ja sitten sairastuin itsekin. Ensin ajattelin vain potevani flunssaa, kunnes vointini muuttui rajusti. Makasin kuumeessa ja olin varma, että yskin keuhkoni ulos kehostani. Se oli tosi pelottavaa, Linda kuvailee.

– Mikä pirullinen tauti!

 Minut tekee onnelliseksi tavalliset pienet asiat, kuten lauleskelu kylpyhuoneessa tai se, kun saan seurata vuodenaikojen vaihtumista luonnossa.

Vain vähän ennen puheluamme Ruotsissa on uutisoitu runoilija ja näytelmäkirjailija Lars Norenin menehtymisestä koronaan. Tutun taiteilijan kuolema on järkyttänyt Lindaa.

– Vaikea ymmärtää, ettemme kuule hänestä enää. Kauhistuttaa ajatella, että tällaisia uutisia tulee vielä lisää ja lisää.

Linda ikävöi myös arjen tuttuja menoja: konsertteja, käymistä elokuvissa, ystävien tapaamista.

– Minut tekee onnelliseksi tavalliset pienet asiat, kuten lauleskelu kylpyhuoneessa tai se, kun saan seurata vuodenaikojen vaihtumista luonnossa. Haluaisin niin päästä käymään teatterissa ja kohdata ihmisiä fyysisesti – kaipaan sellaista ilmaa ja iloa. Kirjoittajana istun muutenkin paljon kotona, ja nyt kaikki on vain sitä.

Vastoinkäymisistä huolimatta Linda sanoo elävänsä hyvää elämää, johon on mahtunut paljon onnea ja iloa.

– Teen parhaani pysyäkseni terveenä. Sairaus on pysyvä osa minua, eikä tilanteelle ole vaihtoehtoja. En voi sulkea sitä pois ja sanoa, että tämä ei nyt käy minulle, hän miettii.

– Sitä paitsi kirjoittaminen tuntuu auttavan minua. Sen avulla hahmotan asioita, käsittelen kokemaani ja muistan seikkoja, joita en edes tiennyt unohtaneeni. Minulla on siinä mielessä hirmu jännittävä ammatti.

Linda Boström Knausgård

48-vuotias kirjailija ja runoilija on työskennellyt myös radiossa. August-ehdokkaana vuonna 2016.

Neljä 7–17-vuotiasta lasta norjalaiskirjailija Karl Ove Knausgårdin kanssa. Pari oli yhdessä 2007–2017.

Viimeisin romaani Lokakuun lapsi (Like).

Lindan saama sähköhoito tunnetaan lyhenteellä ECT. Vuonna 2019 Ruotsissa tehtiin ECT-käsittelyjä 4 013 potilaalle.

Tuoreimmat

Luitko jo nämä?