Kati Outisen ja Vesa Vierikon opetustavat saivat Chike Ohanwen jättämään Teatterikoulun kesken: ”Meitä käsiteltiin kuin lasiesineitä” - Ihmiset & suhteet - Ilta-Sanomat

Kati Outisen ja Vesa Vierikon opetustavat saivat Chike Ohanwen jättämään Teatterikoulun kesken: ”Meitä käsiteltiin kuin lasiesineitä”

Jussi-palkittu Chike Ohanwe palasi Teatterikorkeaan vasta, kun professorit vaihtuivat. – Jos minun ei anneta uida syvässä päässä, miten ikinä opin olemaan siellä ja uimaan takaisin pintaan?

Näyttelijä Chike Ohanwe ei ole koskaan arastellut sanoa ääneen, että tavoittelee suuren luokan menestystä.­

21.2. 13:30

Kun lokakuisessa Jussi-gaalassa julistettiin miessivuosan palkinnon voittaja, hymy Chike Ohanwen, 31, kasvoilla leveni. Jussin Aurora-elokuvasta saanut Chike kiipesi lavalle ja tarttui pystiin.

”Vuonna 2020 Suomi sai ensimmäisen tummaihoisen Jussi-palkinnon voittajan”, hän aloitti kiitospuheensa.

Chike ei ole koskaan arastellut sanoa ääneen, että tavoittelee suuren luokan menestystä. Nyt kun käsissä oli kenties alan arvostetuin palkinto Suomessa, hän oli silmin nähden liikuttunut.

– Voittoni on ikuisesti osa Suomen elokuvahistoriaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni koin, että alalla ollaan oikeasti sitä mieltä, että tummaihoinen voi esittää ihmistä ihmisryhmän sijaan, sanoo Chike, jonka isä on syntynyt Nigeriassa ja äiti Suomessa.

– Sen tilanteen eteen jokainen ei-valkoinen kolleganikin on tehnyt työtä. Tuntui, että voittoni jälkeen ihmisyys ei enää ikinä unohdu.

Chike kertoo, että Aurora-leffan teko antoi kuitenkin myös jotain vielä paljon Jussi-palkintoa tärkeämpää: toista pääosaa näytelleestä Amir Escandarista tuli yksi hänen läheisimmistä ystävistään.

– Ehdottomasti suurin anti elokuvasta on ystävyys Amirin kanssa sekä kunnioitus tuottaja Max Malkaa ja kuvaaja Arsen Sarkisiantsia kohtaan. Jos pitäisi valita, vaihtaisin Jussini niihin helposti, Chike sanoo.

Sitten hän puhkeaa nauruun.

– Luojan kiitos, ei tarvitse.

Ihminen ei ole keskiarvo

”Ajattelen, että kaikki on mahdollista. Jos haluaa jotain, kannattaa miettiä haluamansa mahdollisimman yksinkertaiseen muotoon ja jättää kaikki turhanpäiväinen jossittelu pois. Ei ole oikeastaan merkitystä, onko tavoitteen saavuttaminen vaikeaa, pitää vain keksiä oikea keino. Jos järkeilee, että oma haave on niin iso, että vain harva voi saavuttaa sen, ajatuksen takana puhuu monesti pelko. Pelko kannattaa kohdata ja todeta sille, että et auta minua.

 Jos haluaa ­jotain, ­kannattaa ­jättää jossittelu pois.

Päätin 11-vuotiaana, että pääsen Suomen parhaaseen teatterikouluun ykkösellä, vaikka en edes tiennyt, mikä Teatterikorkeakoulu on. Sitten tein duunia sisäänpääsyn eteen ja sinne mentiin. Sisäänpääsyprosentit ovat hyvin pienet, mutta ihmisen pitää muistaa, että ei ole keskiarvo. On ihan mahdollista kuulua parhaaseen yhteen prosenttiin.

Haluan tehdä mageita juttuja, joista tietenkin myös maksetaan hyvin. Se on suurin unelmani, eikä minua pelota puhua siitä. Jos ei uskalla myöntää itselleenkään, että haluaa hyvää palkkaa, niin miten sitä voisi saada? En näe mitään syytä, miksi en voisi päästä duunaamaan siistejä proggiksia myös ulkomaille.

”Ajattelen, että kaikki on mahdollista. Jos haluaa jotain, kannattaa miettiä haluamansa mahdollisimman yksinkertaiseen muotoon ja jättää kaikki turhanpäiväinen jossittelu pois.”­

Kortit eivät kuitenkaan ole olleet samat minulle kuin jollekin valkoiselle tyypille. Kun elää maassa, jossa ­suunnaton määrä ihmisiä on halunnut kertoa, mitä olen tai en ole, monen asian taustalla vaikuttaa väistämättä väri tai erilaisuus, niin myös kunnianhimoni. Jos en olisi vahva, moni olisi helposti onnistunut lyttäämään minua ihan vain ulkonäköni tähden. Minun on pitänyt määritellä itse itselleni, mitä olen ja mitä haluan. Minulla ei ole ollut edes mahdollisuutta olla jotain semisti. Minun on pitänyt tavoitella päämääriäni hyvin tarkasti ja taidolla, koska en ole koskaan edustanut ainoastaan itseäni.

Elämä on epäreilua, mutta ei se haittaa. Eivät haasteet ole huono juttu. Kun kulkee vähän painavammissa saappaissa, on vähän vahvemmat jalkalihakset. En vaihtaisi omaa matkaani ja oppimiani taitoja mihinkään.

Perheen tuntee sydämessä

Kasvoin Vantaan Jokiniemessä. Asuimme kerrostalon alimmassa kerroksessa ja meillä oli oma piha, jossa kasvoi isoisoäitini Kyllikki-mummon raparpereja. Vaikka asunnot olivat opiskelijakämppiä, siellä oli ihan suunnaton määrä lapsiperheitä, ja kavereita oli hirveästi.

Tsygäilimme ympäri isoa, monesta pihasta muodostuvaa aluetta omin päin täysin turvassa. Oli rajat, joiden sisällä sai vapaasti kulkea, ja sovittuun aikaan piti tulla kotiin. Vaikka sitä ei silloin ajatellut, niin siinä oppi kantamaan vastuuta.

Lapsuudenkodin ympäristössä Vantaalla pääsi seikkailemaan turvallisesti omin päin. ”Siinä oppi kantamaan vastuuta.”­

Minulla on kaksi nuorempaa sisarusta, sisko ja veli. He ovat minulle suunnattoman läheisiä. Meidän sisarusten välinen solidaarisuus on ollut tosi tärkeää. Olemme pitäneet toisistamme huolta taloudellisestikin sen mukaan, miten olemme pystyneet. Minulla ei ole ikinä ollut huolta, miten saan vaikka puhelinlaskun maksettua. Varsinkin opiskeluaikoina raha on ollut liikkuvaa massaa välillämme.

Hyvin pitkään en ymmärtänyt, kun ihmiset puhuivat perheestä ja suvusta erikseen. En hahmottanut niiden eroa, enkä vieläkään ymmärrä, mitä hyötyä erottelua on tehdä. Minulla on afrikkalainen käsitys perheestä. Jos olemme samaa verta, olet perhettäni.

Jotkut muutkin ihmiset ovat minulle niin läheisiä, että lasken heidät sydämessäni perheeksi. Sellaisia ystäviä on runsas kourallinen. Muutama on tullut elämääni jo lapsuudessa, ja tuorein on Amir Escandari. On suunnaton rikkaus löytää inspiroivia ihmisiä, joita ihailee ja joihin luottaa, ja jotka kokevat samoin. Jos joku kysyy, kuka minä olen, minun tarvitsee vain osoittaa ystäviäni.

Lasken perheekseni myös perhetutut Naantalin suunnalla. Olimme siellä perheen kanssa paljon kesäisin. Kävimme tosi paljon Muumimaailmassa ja Väskin seikkailusaarella, missä pääsimme sisarusten kanssa ampumaan jousipyssyllä ja seikkailemaan kallioilla. Ne ovat ihan parhaita lapsuusmuistojani.

Väskin seikkailusaarella oli kesäteatteri parhaimmillaan kolmesti päivässä. Olin joka kerta katsomassa esitystä ja apumerirosvona aina, kun yleisöstä pyydettiin ihmisiä auttamaan. En muista, että olisin ikinä kyllästynyt siihen.

Tytär pehmensi

Nyt kun minulla on lapsi, ymmärrän, kuinka paljon omat vanhempani ovat rakastaneet minua. Lapsi ei tule ikinä rakastamaan vanhempiaan yhtä paljon kuin vanhemmat rakastavat lastaan – ja hyvä niin. Sanon viisivuotiaalle tyttärelleni joka päivä, että rakastan häntä.

Vanhemmuus on antanut elämälle uudenlaisen merkityksen ja tehnyt minusta kaikin puolin paremman ihmisen. Koska haluan olla muksulleni paras isä, minun pitää näyttää hänelle parasta esimerkkiä. Siihen ei kuulu täydellisyyden tavoittelu, vaan se, että olen sujut itseni kanssa. Jos en onnistu kaikissa jutuissa heti tai edes kolmannella kerralla, minun pitää osata olla itselleni yhtä armollinen kuin olisin muksulleni. Lapset omaksuvat vanhempiensa tavat.

Tytär on pehmentänyt isäänsä. Hän on niin pieni, kaunis ja jotenkin myös hauras. Koska lapseni on tyttö, en projisoi häneen omia tarpeitani tai traumoja poikalapsuudestani. Kasvamiseni vaati kovuutta sekä ulkomaailmaa että itseäni kohtaan. Olisin tarvinnut enemmän tukea ja huolenpitoa niihin haasteisiin liittyen. Olen kuitenkin huomannut, ettei tyttäreni tule kokemaan samoja haasteita, eikä minun tarvitse valmistella häntä samanlaiseen maailmaan, jossa itse kasvoin. Tiedän, että jos nyt saisin pojan, olisin hänelle huomattavasti parempi faija kuin olisin ollut ensimmäisellä isyyskierroksella.

 Kasvamiseni vaati kovuutta sekä itseä että ulkomaailmaa kohtaan.

Lapsen myötä minusta on tullut paljon rennompi työssäni, mikä on yllättäen tehnyt minusta paremman näyttelijän. Vaikka en haluaisi myöntää sitä, taiteellinen onnistuminen on ennen määrittänyt minua tosi paljon. Enää se ei määritä koko identiteettiäni.

Ero lapsen äidistä oli elämäni vaikein hetki. Minulla oli toiveita ja odotuksia, että olisimme yksikkö. Siitä ajatuksesta irti päästäminen oli vielä vaikeampaa kuin itse ero. Se oli kuitenkin oikea ratkaisu.

Teimme eron jälkeen hyvää duunia. Puhuimme rehellisesti ja otimme vastuun omista tunteistamme. Lapsella pitää olla kummatkin vanhemmat ja hyvä olla. Ajatus siitä, että haluaisin lapseni äidille jotain pahaa, tarkoittaisi minulle oman muksuni kaltoinkohtelua.

Meillä on edelleen lapsen äidin kanssa tosi hyvät välit ja asumme lähekkäin. Tuemme toisiamme ja vietämme aikaa yhdessä myös perheenä.

Elämässä pitää olla leikkiä

Tykkäsin junnuna teatterista, koska lavalla määritin itse todellisuuden. Se todellisuus saattoi olla millainen tahansa, piti vain itse uskoa, että se on totta.

Koko tämä ammatti on leikkimistä, eikä sinänsä poikkea siitä, kun lapsena leikimme vaikka ritareita ja prinsessoja. Minulle leikkiminen on helppoa ja suhtaudun kaikkein rankimpiinkin rooleihin leikkinä. Se auttaa syventymään niihin.

Teatteri on kiinnostanut Chikeä pienestä asti.­

Olen omistanut elämäni näyttelemiselle, eikä se suinkaan ole vaiva. Työtä siitä tekee se, että saan siitä rahaa. Työ vie kahdeksan tuntia valveillaoloajasta. Jos ajattelee, ettei se saisi olla hauskaa, rima oman onnellisuuden suhteen on matalalla.

Leikkimielisyys tekee elämästä kivaa. Lauleskelen ja tanssin itsekseni, jos siltä tuntuu. Kerran viihdytin itseäni kiinnittämällä askartelusilmiä katumainokseen. On hölmöä, jos tarvitaan erikseen syy hassutella. Pitäisikö minun odottaa sydänkohtausta ennen kuin uskallan avata sydämeni maailmalle? Elämä on lyhyt, ei minulla ole aikaa sellaiseen.

Syvään päähän

Teatteriharrastus oli mummin ehdotus, mutta uskon, että olisin joka tapauksessa päätynyt esiintyjäksi. Omistin teini-ikäisenä kaiken valveillaoloaikani näyttelemiselle. Se näkyi tavassani katsoa maailmaa koko ajan teatterimoodissa. Otin ympäröivästä maailmasta impulsseja ja käsikirjoitin niistä mielessäni tarinoita.

Molemmat vanhempani ovat akateemisesti koulutettuja. He ovat olleet tosi iloisia taideharrastuksestani, eikä minua ei ole yritetty työntää mihinkään tiettyyn suuntaan. Faija on kyllä patistanut, että käyn koulut loppuun.

Tavastialla. Chike ja Signmark ovat tehneet yhteistyötä jo kymmenen vuotta ja ovat myös ystäviä.­

Kun menin Teatterikorkeakouluun vuonna 2010, Jouko Turkan haamu oli siellä vielä hyvin todellinen. Koska Turkka on kuulemma tavallaan rikkonut oppilaitaan, minusta tuntui, että opettajat halusivat pitää huolen, ettei niin vahingossakaan kävisi meille. Koin, että meitä käsiteltiin lasiesineinä. Pelättiin, että menisimme rikki, jos meitä kannustettaisiin viemään itsemme äärirajoille. Minusta se oli ihan paskaa. Jos minun ei anneta uida syvässä päässä, niin miten ikinä opin olemaan siellä ja sitten uimaan takaisin pintaan?

Lähdin Teakista kahden vuoden jälkeen, koska en kokenut saaneeni haluamaani teatteriopetusta. Isä jaksoi nalkuttaa koulusta, mutta tiesin, mitä teen. Pidin huolta, että saisin haluamani, vaikka en ikinä kävisi Teakia loppuun. Tein musikaalia Åbo Svenska Teaterissa, toimin räppäri Signmarkin hovikirjoittajana ja duunasin tv-sarjoja. Perustimme myös kaverien kanssa filmituotantoyhtiön.

Kun proffat Vesa Vierikko ja Kati Outinen lähtivät pois Teakista ja tilalle tulivat H-P Björkman (Hannu-Pekka) ja Elina Knihtilä, tuntui, että meininki muuttui. Päätin palata kahden vuoden tauon jälkeen. Sen jälkeen koulu oli erilaista, ja pystyin ottamaan sen antimia paremmin vastaan. Olen iloinen, että vein sen loppuun.”

Chike Ohanwe

Vuonna 1989 syntynyt näyttelijä on kotoisin Vantaalta. 5-vuotias lapsi.

Parhaan miessivuosan Jussi-palkinto elokuvasta Aurora.

Nähdään parhaillaan Elisa Viihde Viaplayn Mister8-sarjassa. Näytellyt myös mm. elokuvissa Jos ­rakastat ja Hevi reissu sekä sarjoissa Ivalo ja Aallonmurtaja.

Levyttänyt ja kiertänyt ­maailmaa räppäri ­Signmarkin (Marko Vuoriheimo) kanssa.

Tuoreimmat

Luitko jo nämä?