Marco Bjurström kertoo hulluista menestysvuosistaan – lähti Kreikkaan joogaretriitille, josta karkasi juomaan viiniä

Marco Bjurström on oivaltanut, miten helposti vauraus hupenee, ettei perheen tarvitse olla verisukua ja että hyvästejä seuraava suru ei koskaan katoa, mutta jossain vaiheessa siinä lakkaa rämpimästä.

Koronatauolla Marco on siirtänyt video- ja kuva-arkistonsa sähköisiksi. ”Nauhoilla on hirveästi töitä, joita en edes muista. Huomaan hulluimpina vuosina juosseeni kuin aropupu keikasta toiseen. On tehnyt hyvää pysähtyä hetkeksi muistelemaan.”

Tässä juttusarjassa tunnetut suomalaiset kertovat elämänsä tärkeimmistä oivalluksista.

IKÄ

”Nuoren ja vanhan keskellä on outo välivaihe”

”Sana eläke tuntuu todella oudolta. Kun toukokuun lopussa täytän 55 vuotta, voin kuitenkin alkaa nostaa yrittäjänä maksamaani vapaaehtoista eläkettä. Oman tulevaisuuden turvaaminen kuulosti kauhean fiksulta 21-vuotiaana uutena yrittäjänä. Oikeasti tämä vuosi ja ikä tuntuivat silloin niin kaukaisilta, etten kuvitellut kenenkään elävän näin vanhaksi.

Mutta tässä sitä nyt ollaan. Päättynyt vuosi pisti minut monella tavalla polvilleni. Ilman sen helvettiä ikä ei tuntuisi vielä miltään. Tiedän, että paljon kivaa on edessä, mutta tämä aika on pakottanut pysähtymään eri tavalla kuin koskaan aiemmin. Kun on tahtomattaan pitkiä aikoja ilman tekemistä, sellainen alkaa syödä itsetuntoa.

 En ole riittävän seniori ihmeteltäväksi, että onks toikin yhä hengissä.

Olen keskellä kummallista elämänvaihetta. En ole ikäloppu, mutta saattaa olla, että työt loppuvat. Ainakin suurin osa hommista on jo takana. Joihinkin tv-juttuihin olen liian vanha, ja tilalle tulevat uudet nuoret. Toisaalta en ole riittävän seniori ihmeteltäväksi, että onks toikin yhä hengissä.

Olin pitkään se nuori suunnannäyttäjä, joka toi alalle uutta ja erilaista. Nyt olen usein ryhmän kokenein, joka ainoana muistaa, miten ennen tehtiin. Hulluimpina menestysvuosina totuin olemaan jonossa ensimmäisenä ja pinossa päällimmäisenä. Yhtäkkiä puhelin ei soikaan samaan tahtiin. Se on hämmentävää, mutta en ole sitä itkeskellyt. Olen saanut tehdä niin paljon, etten koe kauheasti jääneen tekemättä.”

KEHO

”Ura voi löytyä sieltäkin, mitä aluksi inhoaa”

”Kun työ Step Up -tanssikoulussa on koronan takia ollut tauolla, olen siirtänyt vanhoja kuvia ja vhs-kasetteja sähköiseen muotoon. Joitakin videoita olen katsonut, että ai tommostakin olen pystynyt tekemään! Olen notkea, mutta en se lahjakkain tanssija. Se johtuu osin perusluonteestani: olen aika laiska. Kun parikymppisenä hajotin polveni, sain tekosyyn ja oikeutuksen olla tähtäämättä huipulle tanssijana. Sovin opettajaksi ja ohjaajaksi, koska en joudu piiskaamaan kehoani samanlaiseen kuntoon kuin he, joita opetan.

Inhosin koululiikuntaa enkä innostunut kilpailusta tai tulosten jahtaamisesta. Kun 12-vuotiaana menin tanssitunneille, se muutti kaiken. Yhtäkkiä liikunta olikin väline ilmaista, kokea ja tuntea. Tanssi vei mukanaan, ja minusta, joka olin koulussa inhonnut liikuntaa, tulikin se, joka on saanut palkkansa liikunnasta. Näinhän se menee.

 Muistan paineet siitä, miltä miehen pitäisi näyttää.

Tein kasvupyrähdykseni murrosiässä ja näytin lähinnä jumppaavalta spagetilta. Muistan paineet siitä, miltä miehen pitäisi näyttää. Kävin punttisalilla, mutta minua tympivät ukkojen rasvaiset jutut, heidän käyttämänsä aineet ja salin paha haju. Se maailma ei tuntunut yhtään omalta.

16-vuotiaana aloin opettaa Aira Samulinin tanssikoulussa, ja Airan Suomeen tuomasta aerobicista räjähti muoti-ilmiö. Tunneillani kävi ihan hirveästi naisia. Osa silmäili minua, nuorta opettajaa, jotkut kävivät kampaajalla ennen tuntia ja moni hankki sen ajan pyllyvälijumppapukuja. Olisipa silloin puhuttu #metoosta! Koin monia hämmentäviä mutta vieläkin enemmän huvittavia hetkiä.

1986 Helsingin Jäähalli. Step Upin perustajiin kuuluva Ari-Pekka Saanio ja Marco esiintyivät Aira Samulinin show’ssa.

1995, Kreetan eteläosissa. Joogaretriitin hiljaisuus oli välillä liikaa. ”Karkasimme naapurikylään viinille.”

Minua on aina kiehtonut mielen ja kehon tasapaino. Siitä olen luennoinutkin ystäväni Ritva Enäkosken kanssa, ja aihe oli heti menestys. Jossain vaiheessa hurahdin joogaan niin, että houkuttelin Ritvan Kreikkaan joogaretriittiin. Kahden viikon kurssilla ei saanut käyttää puhelimia ja syötiin vain vegaaniruokaa. Se oli aika rankkaa. Välillä karkasimme naapurikylään syömään kalaa ja juomaan viiniä.

Kehonhuolto, power stretch ja kropan kuunteleminen ovat auttaneet kehoani ikääntymään smoothisti. Nyt viiskytplussana olen tavallaan paremmassa kunnossa kuin koskaan. Tylsää on vain toipumisen hitaus. Kun akillesjänne kesällä kipeytyi, se parani kunnolla vasta nyt talvella.”

PERHE

”Perhettä voi olla ilman yhteistä dna:ta”

”Lapsuudenperheessäni yhdistyy kokoelma erilaisia sukutarinoita. Äidin tausta menee Riihimäen lasin perustajiin, isän takaa löytyy muun muassa vanhoja aatelisia. Sukutarinat ovat kuin Kauniista ja rohkeista, yksi sun toinen on eronnut eikä uusissa liitoissa ole ollut mitään ihmeteltävää.

Olen kaksikielisestä perheestä, mutta käynyt suomenkieliset koulut. Nimeen liittyy erityinen tunne, koska sitä on saanut aina tavata ja selitellä. Aku Ankassa olen ollut Marko Pyrstöniemi sekä Jarco J.U. Gurtström.

 En ole kaivannut omaa perhettä tai tuntenut halua isäksi. Ehkä hyvä niin.

Vanhempieni erottua jäin asumaan äidin kanssa hänen vanhempiensa naapuriin. Isoäiti oli minulle läheinen ja otti paljon vastuuta arjestamme. Isä pysyi läheisenä, ja hän on ollut vahva tukijani erityisesti lapsuuteni jälkeen.

1960-luvun lopulla iskän sylissä Helsingin Etelä-Haagassa. Marcon isää kutsutaan Nalleksi.

Minulle perhe tarkoittaa paitsi verisukulaisia myös läheisiä, lapsuudenystäviä ja työryhmiä. Matkoilla puhun hotellistakin kotina – miksi en siis tärkeistä ihmisistä perheenäni? En ole kaivannut omaa perhettä tai tuntenut halua isäksi. Ehkä hyvä niin. Olisi varmasti ollut kivuliasta haluta lapsia, kun se nuoruudessani ei ollut yhtä mahdollista kuin nykyään tai ainakin se olisi vaatinut erityistä rohkeutta.”

KUOLEMA

”Suru muuttuu pysyväksi osaksi ihmistä”

”Lapsuudenperheestäni on jäljellä enää minä ja faija, onneksi hyvässä kunnossa. On luonnollista, että isovanhempani ovat jo menneet, mutta äidin ja viimeksi pikkuveljeni Janekin kuolema viime keväänä tuntuvat yhä suurelta surulta.

Kuolema kosketti ensi kerran läheltä, kun olin 12-vuotias. Ukkini menehtyi yhtäkkiä sydänkohtaukseen, ja ehdin nähdä hänet siinä kodin lattialla elvytyspiikin jälki kaulallaan. Hänen kuolemastaan alkoivat perheen hankalat ajat, ja se kaikki tuntui värjänneen kuolemankokemuksen rumaksi pitkäksi aikaa.

 Tuntui jotenkin rauhalliselta hyvästellä ja todeta, että mene vain.

Viime keväänä istuin veljeni vieressä, kun hän nukahti viimeisen kerran kotonaan rakkaittensa ympäröimänä. Janek makasi sairaalasta tuodussa sängyssä, lääkkeet lieventämässä kipuja, ja vaikka syöpä loppuvaiheessa muuttaa ihmistä fyysisesti, silmistä kyllä näki, milloin hän oli läsnä. Janek sanoi olevansa sujut lähtönsä kanssa ja ymmärsi, ettei sairaudesta ollut paluuta. Siksi tuntui jotenkin rauhalliselta hyvästellä ja todeta, että mene vain.

Läheisen kuolema on erilainen kokemus, kun siihen ehtii valmistautua. Janek itse sanoi olleensa onnenpoika, koska sai jutella kaikesta rakkaittensa kanssa. Siksi ajattelen, että mekin olimme onnentyyppejä. Se kuitenkin tuntuu kohtuuttomalta, että hänen lastensa pitää jo nuorina olla tuttuja kuoleman kanssa.

Alan jollain tasolla hyväksyä Janekin kuoleman, mutta tuskin koskaan kokonaan. Suru on jännä tunne, miten se muuttuu pysyväksi osaksi minua. Suru ei ikinä häviä, mutta jossain vaiheessa siinä lakkaa rämpimästä.

Pidän itseäni rohkeana ihmisenä, koska menen päin pelkäämiäni asioita. Jos möröille vain kääntää selkänsä, ne kasvavat ja lopulta hotkaisevat sisäänsä. Mutta jos niitä tuijottaakin silmiin, ne pienenevät niin, että mahtuvat tuohon kämmenelle. Sitten mörön voi puristaa nyrkkiin ja sujauttaa taskuun. Se ei koskaan häviä, mutta pysyy siellä aisoissa.”

Vuosi 1973. Pikkuveli Janekin syntymäpäivänä. Janek menehtyi toukokuussa 2020, mutta perheen Pompier-ravintolat jatkavat hänen työtään. ”Siinä pätee sama kuin elämässä muutenkin: hiljalleen on mentävä eteenpäin.”

1981 PELLINGISSÄ. ”Olen käynyt tutussa saaristossa lapsesta asti. Tässä mennään famon veneellä.”

ÄIDIN MALLI

”Ihminen riutuu, jos ei toteuta unelmiaan”

”Kaikkine komplekseineen ja ongelmineen mutsi oli tärkeä tiennäyttäjä minulle ja Janekille. Hän kannusti toimimaan oman pään mukaan. Ole aina omanlainen, äiti sanoi.

Äiti itse oli alistunut vanhempiensa toiveisiin. Hän ei saavuttanut juttuja, mitkä koki tärkeiksi. Hän riutui ja tuhosi elämänsä alkoholilla, koska ei uskaltanut elää sitä elämää, jota hänen sielunsa oli halunnut. Me näimme läheltä, mitä tapahtuu ihmiselle, joka ei toteuta unelmiaan.

Äitimme oli tanssinut Oopperan balettikoulussa ja harrastanut taitoluistelua. Ensin sen ajan balettiopettajat kielsivät luistelun, ja sitten vanhemmat päättivät, että tanssi oli humpuukia. Onneksi äiti ei jatkanut heidän malliaan, vaan päinvastoin rohkaisi meitä omille poluillemme.

Vain silloin mutsin ymmärrys oli koetuksella, kun muutin yhteen pojan kanssa. Asia ei vaikuttanut väleihimme, mutta oli se äidille shokki. Isä suhtautui aiheeseen rennommin.”

RAHA

”Kun tietää rahan vaarat, siitä ei sekoa”

”Raha on joskus ollut minulle tärkeämpää kuin nyt. Yrittäjäsuvussamme on ollut köyhiä ja vauraita vaiheita, ja rahasta on puhuttu, mutta sitä ei ole silmittömästi ihailtu. Äidinisäni ehti luoda bisneksillään mittavan omaisuuden, mutta hänen kuoltuaan perintökuvio ei mennyt kuin Strömsössä. Mummilla ei ollut ukin taloustaitoja, ja viimeistään lama tuhosi omaisuudesta loput. Jäljelle jäivät riidat ja katkeruus.

 Tiesin, että jos en sijoita rahoja, ne häviäisivät Guccin liikkeisiin ja huippuhotelleihin maailmalla.

Isoäiti tuki minua harrastuksissani, mutta uralla halusin pystyä hoitamaan kaiken itse. Tein ahkerasti töitä tanssijana, mutta kun 1990-luvulla ryhdyin kouluttaja-konsultiksi ja aloin juontaa Bumtsibumia, astuin ihan uuteen tuloluokkaan. Palkkani perään ilmestyi nolla lisää. Onneksi ymmärsin jo, mitä hyvää ja huonoa varallisuudesta voi seurata enkä seonnut täysin. Tiesin, että jos en sijoita rahoja, ne häviäisivät Guccin liikkeisiin ja huippuhotelleihin maailmalla. Niihinkin riitti, vaikka samalla hoidin asunto- ja mökkilainani.

Uunituore toimitusjohtaja vuonna 1994. ”Kuva otettiin Hype-musikaalin ilmestyttyä ja pian sen jälkeen alkoivat uran hullut vuodet.”

Pellinki. Näkymä omalta saarelta. ”Se ihanin maisema!”

En tunne huonoa omaatuntoa kaikista kokemuksista, elämyksistä ja palkoista, joita olen saanut. Kaiken takana on vimmatusti työtä. Jankutankin nuorille, ettei menestys tule olemalla ihana, työ pitää tehdä. Onnekkaimmillaan se on hauskaa ja nautinnollista – en minäkään koe raataneeni.

Osaamme Peterin kanssa nauttia kodistamme ja puitteista, jotka meillä on. Vaikka korona on pakottanut kotiin, siellä on tilaa ja rauhaa ajatuksille ja töille. Moni kerää omaisuutta lapsilleen. Minä ajattelin jättää jotain tanssille.”

MIELI

”Optimismi kantaa menestyksissä ja menetyksissä”

”Olen mieleltäni optimistinen realisti. Kaoottiselta näyttävän elämän ytimessä järjestys on tärkeää. Minussa on tosikkoa ja millimetrityyppiä, mutta tykkään räjäytellä, kokeilla ja soveltaa. Sitä voi tehdä turvallisesti, kun perustana on selkeät raamit.

Asioiden tuunaaminen omanlaiseksi toistuu kaikessa tekemisessäni. Eihän mikään kehity, jos vanhaan ei sekoita jotain uutta tai omaa, on kyse sitten tanssityyleistä, luennoista, juonnoista tai ruuanlaitosta. Minua ahdistaa, jos yritetään rajata putkeen – sieltä pitää saada pompsahdella ulos.

Optimismi on suuri kantava voimani. Se, että pidän katseeni eteenpäin, kyllä tää tästä. Olen kokenut huikeita menestyksiä mutta myös suuria menetyksiä, joista en olisi selvinnyt ilman uskoa tulevaan. En ole koskaan hoidattanut mieltäni ammattilaisella, esimerkiksi terapiassa. Hoidan henkistä jaksamistani sillä, etten ole yksin. Minulla on ollut ihania ihmisiä ympärilläni sekä hävytön etuoikeus puhua itsestäni tällaisissa haastatteluissa.

Mieli tarvitsee monenlaista tekemistä. Tanssi on parhaimmillaan tosi terapeuttista. Välillä luen, välillä tuijotan Netflixiä, touhuan ihmisten kanssa ja nautin yksinäisistä hetkistä omassa saaressani. Puuhat ovat vähän kun vitamiinit: valitse oikea senhetkiseen tarpeeseen.”

PELLINKI

”Sielunmaisemia voi olla monia”

”Minulla on saari Porvoon Pellingissä, paikassa, johon isäni suku meni jo 1930-luvulla. Nykyään suvun ryppäässä oma saareni on uloimpana kohti ulkomerta. Vaikka saaristo on aina ollut vain kesänviettopaikka, koen olevani puolipellinkiläinen, sillä seutu vastaa niin sielunmaisemaani. Tosin niitä voi olla monia, yhtä hyvin viihdyn New Yorkin vilinässä.

 Merta pitää kunnioittaa, mutta sen äärellä on aina helppo hengittää.

Kun menen saareen keväisin ensimmäisiä kertoja, hetkeen liittyy erityistä autuutta, vapautta sekä jännitystä siitä, miten askeettinen mökki on selvinnyt talvesta. Saarella on jyrkkiä kallioita, sen edustalla meri syvenee nopeasti ja aallot muuttuvat korkeiksi ja teräviksi. Monia meri pelottaa, mutta minulle sen läheisyys on luontevaa. Merta pitää kunnioittaa, mutta sen äärellä on aina helppo hengittää. Saaren rantaa lähestyessä nousee kotiin tulemisen tunne.”

Marco Bjurström

54-vuotias ohjaaja, juontaja, kouluttaja, tanssija. Hallituksen puheenjohtaja perustamassaan tanssikoulu Step Upissa sekä Espan Sokeri -ravintolayhtiössä.

Asuu Helsingissä kumppaninsa Peter Pihlströmin kanssa.

Ohjaa A Chorus Line -musikaalin suomenkielisen debyytin, ensi-ilta 19.5. Aleksanterin teatterissa.

Juonsi BumtsiBum!-ohjelmaa 1997–2005. Nelosen uutisankkuri 2012–2014.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Tuoreimmat

Luitko jo nämä?