Kroppaansa kirurgilla korjaillut Riina-Maija Palander: ”Ajattelen kehoani temppelinä enkä halua, että se romahtaa” - Ihmiset & suhteet - Ilta-Sanomat

Kroppaansa kirurgilla korjaillut Riina-Maija Palander: ”Ajattelen kehoani temppelinä enkä halua, että se romahtaa”

Hyvän olon eväät -haastattelussa Riina-Maija Palander kertoo rakastavansa naururyppyjä ja hyvän elämän jälkiä. Vaikka kehoa on korjailtu kirurgilla, Riinis suhtautuu ikääntymiseen armollisesti. – Kaikista tulee aikanaan vanhoja rusinoita, mutta sen voi tehdä kauniistikin.

Riina-Maijan mukaan vapaus on suurinta rakkautta. ”Toista ihmistä ei voi omistaa tai kahlita lähelleen. Jos Kalle tarvitsee nyt aikaa elää itselleen, totta kai hyväksyn sen.”­

2.2. 19:00

Tee mulle jotain radikaalia, Riina-Maija Palander pyysi kampaamon tuolissa pari kevättä sitten. Ulkoinen muutos alkoi siinä saksien ja hiusvärien keskellä, mutta sisällä oli myllertänyt jo pidempään. Kun pitkät vaa­leat kutrit oli lakaistu roskikseen ja peilistä katsoi musta, napakanoloinen polkkapää, Riina-Maijasta kuva vihdoin vastasi sitä, miltä omissa nahoissa tuntui.

Pikkulapsiarjessa Riina-Maijaa ei ollut ehtinyt kiinnostaa, millaisena hänet oli nähty puolisonsa Kalle Palanderin rinnalla. Lasten kasvaessa ja itsenäistyessä tunne oli kuitenkin muuttunut.

– Yhtäkkiä en tunnistanut itseäni kuvista. Näin viljanvaalean Elovena-tytön kiharoineen ja kelasin, että kuka tuo tyyppi on. Tuoltako oikeasti näytän? Apua, haluan eroon hänestä! Olin kuin väärän ihmisen kuoressa.

Riina-Maijalle lookin päivitys ei ollut vain tyylileikittelyä. Se oli osa isompaa elämänmuutosta ja itsenäistymistä.

– Olin ollut vähän surullinen siitä, että liikkuessamme yhdessä kukaan ei katsonut tai ollut kiinnostunut minusta. Tuntui, että Kalle sai aina kaiken huomion ja kunnian. Minä en ollut näkyvä, olin vain joku hang around siinä taustalla, Riina-Maija kuvailee.

– Sitten elämässäni alkoi vaihe, jossa tuli minun vuoroni tulla näkyväksi ja irrottautua hänen varjostaan. Aloin tehdä asioita omana itsenäni, en vain Kallen puolisona tai lasteni äitinä. Kun lapset ovat hiljalleen vähemmän riippuvaisia minusta, se pakottaa miettimään oman roolini uusiksi.

Riina-Maijan sydämen asia ja työ on vuosia ollut hevostallin pyöritys ja kouluratsujen ratsutus. Samalla tilalla Viron Ontikassa, puolentoista tunnin päässä Tallinnasta, Palanderit pyörittävät kesäisin majataloaan. Kallen ura pujottelun maailmanmestarina on vaihtunut urheilukommentaattoriksi ja lumetusalalle.

Muuttuva elämäntilanne on ladannut paineita myös parisuhteelle. Se on parhaillaan keskellä kriisiä, jonka syistä osapuolet ovat eri mieltä. Loppuvuodesta Kalle suivaantui huhuista, joiden mukaan Riinalla olisi toinen mies, ja Riina-Maija sammutteli leimahduksia julkisuudessa. Hässäkän seurauksena Riina-Maija vietti joulun ilman lapsiaan ja kertoo olleensa vastoin tahtoaan kuukauden erossa nuorimmista näiden lomaillessa isänsä luona. 4.1. Kalle jätti avioerohakemuksen Lapin käräjä­oikeuteen kertomatta siitä vaimolleen.

– Arvelen, että Kallen pitää nyt saada elää hetki itselleen. Vapaus on suurinta rakkautta, ja jos toinen tarvitsee aikaa itsekseen, se pitää sallia. Ehkä ihmisiin toimii sama taktiikka kuin hevosiinkin, ettei niiden perässä kannata juosta, Riina-Maija pohtii.

Riinan mukaan tiukimmissa riitatilanteissa Kalle on aiemminkin laittanut eropapereita vetämään ja perunut ne sitten. Nyt on vielä epäselvää, miten yhteinen elämä aikanaan sujuu, mutta Riina-Maija ei vaikuta hätääntyneeltä.

– Olen tottunut elämään epävarmuudessa ja selviämään tukiverkostoni avulla.

Palanderien liitossa on aiemminkin eletty vaikeita vaiheita, kuten pitkissä suhteissa usein on tavallista.

– Sen olen oppinut, että armollisuus itseä kohtaan on avain hyvään oloon. Vaikeuksissa saa keskittyä huolehtimaan omasta jaksamisesta ja hyvinvoinnista.

Riina-Maija ei yllättynyt kuultuaan miehensä jättämästä avioerohakemuksesta asianajajaltaan. ”Kalle aina suutuspäissään laittaa paperit vetämään. En tiedä, miten tällä kertaa käy, se päätös ei ole minun käsissäni.”­

Riina-Maijan hyvän olon eväät

Rakkaat lähellä

”Olen sosiaalinen luonne ja onnellisimmillani, kun ympärilläni on perhettä ja ystäviä. Koska meillä on kodit kolmessa eri maassa ja Kallella liikkuva työ, olen tottunut pyörittämään arkea yksin. Jos karkeasti summaa, olen ollut liitostamme kymmenen vuotta käytännössä yksin. Pahimmillaan jatkuva yksinäisyyden tunne syö henkisesti sisältä. Ei siihen kuole, mutta pidemmän päälle se käy todella raskaaksi.

 En aio enää suostua yksinäisyyteen.

Minulla on liuta tyttökavereita, jotka ovat olleet ystäviäni lapsesta asti. He ovat tukiverkkoni. Ulkomailla asuessa ikävöin porukkaamme, mutta sen tärkeyden tajusin vahvimmin vasta palattuamme Suomeen. On suurinta henkistä pääomaa tuntea, että vointisi kiinnostaa jotakuta toista ja että ihmiset ympärillä välittävät.

Jatkossa en aio enää suostua yksinäisyyteen. Läheisten tärkeys korostui uudella tavalla viime vuonna, kun lähipiiriini osui monta menetystä: ystäviä, näiden sukulaisia sekä rakkaan pikkusiskoni mies. Hänen äkillinen kuolemansa oli raju muistutus elämän rajallisuudesta.”

Koti kuin pesä

”Kiinnostukseni sisustukseen on syntynyt monen asian summana. Kun työskentelin kiinteistönvälittäjänä Espanjassa, sisustin asiakkaitteni ostamia kohteita ja tein heille suunnitelmia, mitä asunnoista voisi kehitellä. Olen myös laittanut perheellemme monta kotia ja majatalonkin Virossa.

Olen esteetikko ja saan nautintoa kauniista yksityiskohdista ympärilläni. Arjessa pitää tehdä asioita, jotka auttavat viihtymään ja tuottavat mielihyvää.

Sisustaminen vaatii enemmän oivallusta kuin rahaa. Teen löytöjä kirppiksiltä ja huutokaupoista. Usein hemmotteluun tarvitsee vain ihanaa teetä tai viimeisillä hiluilla ostettuja leikkokukkia. Nyt olen ihastunut huonetuoksuihin ja hyvää mieltä tuottaviin väreihin. Sievän asetelman voi tehdä vihreistä kuulista tai värikkäistä karkeista, ei siihen ihmeitä tarvita.

Kaikkiin koteihimme olen viritellyt pehmeän ja kotoisan tunnelman. Ihan ensimmäiseksi pitää olla kutsuva sohva, johon haluaa upota ja käpertyä. Ranskan-kodissa meillä oli aikoinaan hienot italialaiset nahkasohvat, joissa pysyäkseen piti pönöttää. Niissä ei voinut olla rennosti tai olisi valahtanut lattialle. Samanlainen tunne tulee liian hienoissa hotelleissa, joissa haluaa vain kieltää lapsia koskemasta mihinkään tai kohta on sormenjälkiä kaikkialla. Kyllä elämässä pitää saada röhnöttää.

 En ole koskaan kieltänyt itseltäni mitään.

Seuraavaksi haaveilen sisustusarkkitehdin opinnoista Tallinnassa ja toivon, että siitä voisi joskus tulla ammatti. En ajattele koulua haasteena vaan satsauksena itseeni. Haasteet ovat niitä, joissa ihminen joutuu epämuka­vuusalueelleen, ja sitä yritän välttää. Keskityn mieluummin tekemisiin, joista nautin. Itseään ei tarvitse rääkätä kehittyäkseen.”

Armolliset valinnat

”Olen kulinaristi ja rakastan ruokaa. Olen onnessani ravintoloissa ja haluaisin tilata listalta kaikkea, vaikka eihän ne muhun mahdu. Kalle aina sanoo, miten ihminen voi olla noin ahne ja kuitenkin syödä niin vähän.

En ole koskaan kieltänyt itseltäni mitään, noudattanut dieettejä tai pitänyt detox-kuukausia. Mitä hemmettiä, miksi rääkkäisin itseäni niin? Kun mieleni tekee, otan lasin hyvää viiniä ruuan kanssa tai bileiltana poltan yksittäisen savukkeen, vaikka en pidäkään itseäni tupakoitsijana. En ole ikinä potenut fyysistä riippuvuutta.

Ajattelen kehoani temppelinä ja syön sitä, mitä se toivoo voidakseen hyvin. Kun kehoaan malttaa kuunnella, se kyllä kertoo, mitä ihminen tarvitsee. Jos enimmäkseen seuraa sen ääntä, on hyvällä tiellä. Kun ajattelen ruokaa, useimmin minun tekee mieli salaattia. Ehkä olen kuin hevoseni, jotka niitylle päästessään etsivät sieltä tarvitsemiaan yrttejä.

Aviokriisistä huolimatta Riinis suunnittelee innoissaan majatalon kesää: laajennuksia ja ulkoilmatapahtumia. ”Minulla on tapana pitää fokus tulevassa. En voi pudottaa hanskoja joka kerta, kun on vaikeuksia.”­

En ole terveysintoilija, ja välillä syön Mäkkärillä hampurilaisen ja ainakin yhdeksän nugettia, mutta ei niitä joka päivä halua vetää. Suklaasta en juuri välitä, mitä nyt joskus otan After eightin kahvin kanssa. Tähän minulla on teoria lapsuudestani, jonka leikeissä minä olin yleensä koira. Sisarukset syöttivät minulle koiransuklaata, ja muistan vieläkin, miten sen rasva tamppautui kiinni kitalakeen ja piti raaputtaa sieltä kynnellä pois.

Minua on vissiin siunattu hyvillä geeneillä, ainakin siinä mielessä, ettei kroppani ole juuri muuttunut teinivuosista. Minuun ei tartu mikään, ei ole jäänyt edes yhtä ainoaa kiloa neljästä raskaudestani.

Hyvä olo tulee armollisuudesta, en usko itsensä piiskaamiseen. Ajattelen, että jos vaikkapa treenaa väkisin salilla veren maku suussa, huonot endorfiinit kostautuvat jossain myöhemmin.”

Temppeli, joka ei romahda

”Minua on korjailtu kahdesti. Silmäni laserleikattiin 16 vuotta sitten, jotta pääsin eroon silmälaseista. Nykyään tarvitsen laseja taas, mutta tykkään sihteerilookistani eivätkä rillit enää haittaa. Rintani palautettiin ryhtiin muutama vuosi sitten korjausleikkauksella. Nyt ne näyttävät samanlaisilta kuin ennen neljän lapsen imetyksiä. En ole ajatellut tehdä muuta – eikö näin ole ihan ookoo?

 Eihän kukaan osta Ferrariakaan ja parkkeeraa sitä suolle.

Tykkään pukeutua niin, että vaatteet istuvat hyvin, värit rimmaavat keskenään ja habitukseni on kohtelias muille. Pukeudun nätisti tallillekin, sillä kunnioitan työtäni ja muita ihmisiä siellä. Tallipuitteet ovat arvokkaat ja hevoset kalliita. Eihän kukaan osta Ferrariakaan ja parkkeeraa sitä suolle.

Haluan näyttää hyvältä, mutta en kerää huomiota tai hyväksyntää paljastamalla ruumiinosiani. Jos ulkonäköäni kehutaan, se tuntuu hyvältä, mutta itsetuntoni ei ole siitä kiinni – se on aika rautainen muutenkin. Parasta on kehu naiselta toiselle, en koe kauniita naisia kilpailijoiksi. Mitä sitten, jos mulla jokin roikkuu ja toisella ei?

Naisellisuus ja ulkonäkö ovat asioita, joista saa nauttia ja joilla voi leikkiä. Äitinikään on tuskin koskaan käynyt postilaatikolla laittamatta ensin vähän huulipunaa.

Virossa kasvohoidot ja kauneuden ylläpito ovat arkisempi ja yleisempi tapa kuin Suomessa, ja minullakin on pari luottokosmetologia. Yleensä en edes tiedä, mitä hoitoja he tekevät. Minulle riittää, että temppelini ei romahda ja ettei minun tarvitse stressata siitä. Pidän myös rakennekynsiä, sillä hevosten kanssa läträtessä ne kestävät parhaiten siistinä.

”Kaikista tulee aikanaan vanhoja rusinoita, mutta sen voi tehdä kauniistikin”, Riinis sanoo ikääntymisestä.­

Täytän helmikuussa 44 vuotta enkä vielä ole ottanut ulkonäköpaineita ikääntymisestä. Rakastan naururyppyjä ja hyvän elämän jälkiä. Kaikista tulee aikanaan vanhoja rusinoita, mutta sen voi tehdä kauniistikin.

Esikoiseni on nyt 20-vuotias, ja se tuntuu ihmeelliseltä. Kun liikumme yhdessä, Pyry nauraa joskus itsekin, että meitä varmasti luullaan pariskunnaksi: Toi mamma on saanut kaksikymppisen kundin!”

Tärkeä vanhemmuus

”Minulla on neljä lasta: Pyry-Emil, 20, käy armeijaa Santahaminassa, Oda-Sofialla, 13, on kissoja, ja kaksoset Romeo ja Mona-Lisa ovat kahdeksanvuotiaita. Välillä mietin, kenen lapsia nämä ovat, missä välissä kaikki tapahtui! Olen hirmu ylpeä kaikista lapsistani sekä siitä, että olen aina ollut heille läsnä. Olen tehnyt isoimmat valintani heidän parhaakseen.

Omat vanhempani tekivät kovasti töitä, ja sisarusteni kanssa tulimme koulusta aina tyhjään kotiin. En minä siitä kärsinyt, mutta muistan tunteen hyvin enkä ole halunnut samaa lapsilleni. Päätin satsata lapsiin, koska se on ollut mahdollista.

En ole leikittäjä-äiti, mutta olen turvana ja läsnä. Vaikka kaksoset välillä purnaavatkin, kävelemme käsikynkkää heidän koulumatkansa. Yhteys lapsiin syntyy arkisista jutuista. Loppupeleissä sellaiset asiat merkitsevät.

 Isä kirjaimellisesti lähti suoraan joulupöydästä, emmekä nähneet häntä kahteen vuoteen.

Vanhempani erosivat, kun olin 14-vuotias. Isä kirjaimellisesti lähti suoraan joulupöydästä, emmekä nähneet häntä kahteen vuoteen. Tilanne oli hämmentävä, mutta muistan, kuinka siskoni kanssa puhuimme, että mehän selvitään tästä. Puhuin erosta isäni kanssa vasta myöhemmin aikuisena ja sanoin, ettei hän hoitanut eroa hyvin. Isä on nykyään naimisissa Ranskassa, ja tulen hyvin juttuun toisen perheeni kanssa siellä. Päätin kuitenkin, että oman vanhemmuuteni hoidan paremmin. Vanhemmuudessa onnistuminen olisi elämäni palkitsevimpia juttuja.”

Riina-Maija Palander

43-vuotias yrittäjä ja neljän lapsen äiti emännöi hevos- ja matkailutilaa Viron Ontikassa. Kodit kolmessa maassa puoliso Kalle Palanderin kanssa.

Perheeseen kuuluu kolme kouluratsastustammaa, kolme koiraa ja kaksi kissaa.

Käynnistelee Arjen pientä luksusta -podcastia ystävänsä Petri Voutilaisen kanssa. Aiver Sport Equestrianin markkinoija.

Tuoreimmat

Luitko jo nämä?