Jere Karalahti tyhjensi isänsä asunnon, jotta sai rahaa huumeisiin – niihin aikoihin Arto-isä alkoi pelätä puhelimen ääntä

Isä on eläköitynyt huumepoliisi, poika entinen huippujääkiekkoilija, jonka ura NHL:ssä katkesi päihteisiin. Vaikka Jere Karalahden elämä on jo monilta osin asettunut, Arton huoli pojasta ei ole hellittänyt.

Nuorena Jere tyhjeni isänsä asunnon, jotta sai rahaa huumeisiin. Arto auttoi poikaansa pitkään. ”Kunnes ymmärsin, ettei kaveria voi kukaan ulkopuolinen pelastaa.”

23.1.2021 7:00

Tulkaa heti, jos haluatte nähdä poikanne elossa, lääkäri sanoi.

Sitä puhelua Arto Karalahti oli pelännyt koko elämänsä – ja osannut odottaa viimeiset kymmenen vuotta. Hän heitti takin niskaansa, juoksi autolleen ja aloitti ikuisuudelta tuntuneen ajomatkan Pohjois-Helsingistä Meilahteen.

Teho-osastolla, laitteisiin ja letkuihin kytkettynä, makasi hänen poikansa, jääkiekkoilija Jere Karalahti. Diag­noosi oli rankasta alkoholinkäytöstä aiheutunut, pitkälle edennyt haimatulehdus. Jere oli vaivutettu keinotekoiseen koomaan. Lääkärin mukaan henkiinjäämisen mahdollisuudet olivat 50/50.

Arto muistaa noista hetkistä vain epätodellisen olon. Tapahtuuko tämä oikeasti?

– En meinannut edes tunnistaa miestä. Urheilijasta oli tullut iso, pöhöttynyt mötkö, Arto sanoo.

– Että se olisi pojan loppu.

Kuoleman porteilla

Siinä he nyt istuvat, isä ja poika.

Vierekkäisillä sohvilla, kahvia hörppien ja keskinäisestä penkkituloskisasta vääntäen. Jere on onnistunut edellisenä kesänä lyömään isänsä ennätyksen, 137 kiloa.

– Veihän se 46 vuotta, että taisi olla aikakin, Arto heittää ja virnistää ilkikurisesti.

– Olisin pystynyt siihen jo paljon aiemmin, mutta annoin äijälle vähän armoa, Jere vastaa.

– Mutta tenniskentällä et tule voittamaan minua ikinä!

– Sehän nähdään.

Kahdentoista vuoden takaiset muistot Meilahden teho-osastolta tuntuvat niin kaukaisilta, että ne voisi melkein kuitata painajaisunena.

Isä ei kuitenkaan ole unohtanut. Eikä lakannut pelkäämästä.

Jereä pidettiin koomassa yhteensä kahdeksan päivää. Arto kävi katsomassa poikaansa jokaisena niistä tietämättä, avaisiko poika vielä joskus silmänsä. Kahdeksantena päivänä Jere irrotettiin hengityskoneesta. Se oli kohtalon hetki: lähtisikö hengitys kulkemaan itsekseen?

Rinta kohosi. Ja laski. Ja kohosi.

– Lääkäri sanoi, että jos kyseessä olisi ollut tavallinen kaduntallaaja, se olisi ollut menoa. Jere selvisi ainoastaan huippu-urheilijan kuntonsa takia.

Kuoleman porteilla käyminen sai Jeren tekemään täyskäännöksen. Hän jätti alkoholin kokonaan ja alkoi kuntouttaa itseään. Tavoite oli kirkas: hän halusi takaisin huippujääkiekkoilijaksi.

Yhdeksän raittiin vuoden aikana Jere raivasi tiensä takaisin pelin huipulle, aina maajoukkueen kapteeniksi asti. Myös yksityiselämässä tapahtui positiivisia asioita. Jokereissa pelatessaan hän tapasi tulevan vaimonsa Nannan. Pari sai kaksi lasta ja muutti omakotitaloon Keravalle.

Kiekkouran jälkeen alkoi rauhaisa perheenisän elämä Keravalla. Sittemmin Jere on tehnyt töitä kuntosali- ja päiväkotiyrittäjänä.

Takana on yli vuosikymmen seesteisiä vuosia, joiden aikana isäkin on uskaltanut laskea hartiansa alas – ainakin melkein.

Tekeekö räyhähenki paluun?

Olisipa ihanaa nauttia lasi hyvää viiniä ruuan kanssa.

Tuo ajatus ei jättänyt Jereä rauhaan. Hän koki muuttuneensa ihmisenä niin paljon yhdeksän raittiin vuoden aikana, että paluu ongelmakäyttäjäksi tuntui mahdottomalta. Mutta kestäisikö elimistö?

Niinpä Jere otti yhteyttä lääkäriin, joka lupasi tutkia, miten kaksi lasia viiniä joka toinen viikonloppu nautittuna vaikuttaisi miehen terveyteen. Otettiin verikokeet ennen viinitestiä ja muutaman kuukauden testijakson jälkeen.

– Veriarvot olivat vain parantuneet, Jere kertoo.

Sitten määrä nostettiin neljään lasiin.

– Välillä on tullut oltua pidempiä aikoja ilman yhtään lasia, joskus on otettu enemmänkin kuin neljä.

Arto on entinen huumepoliisi ja murharyhmän tutkinnanjohtaja. Nykyään hän on eläkkeellä.

Arto hautaa kasvot kämmeniinsä.

– Tuollaiselta lääkäriltä pitäisi ottaa luvat pois. Kyllähän idioottikin tajuaa, ettei alkoholisti voi juoda yhtään, saati itseään nousuhumalaan!

Jere nojaa taaksepäin sohvalla ja huokaisee syvään.

– Olen ihan eri ihminen kuin ennen tuota Meilahden keikkaa. Ei ole enää tarvetta samanlaiselle maailmanlopun meiningille, mitä oli nuoruudessa. Se olisi vienyt taatusti hautaan.

Arto muistuttaa poikaansa teho-osaston lääkärin tuomiosta. Haima ei palautuisi koskaan ennalleen. Jo yksi annos alkoholia voisi tappaa.

– Totta kai ymmärrän isän huolen, kun taustalla on noin paha kokemus. Se on varmasti jäänyt kummittelemaan.

Arto nostaa esille vuosi sitten Levillä sattuneen välikohtauksen. Jere oli juonut ja ajautunut kärhämään yökerhon ovimiesten kanssa. Ilta päättyi lopulta putkaan.

– On kaksi Jereä. Selvinpäin hän on kiltti ja sydämellinen ihminen, kännissä taas rähjäävä tappelija, jolle mikään ei merkkaa mitään, Arto sanoo.

– Pelkään, että jälkimmäinen on tekemässä paluuta.

Mihin ne miljoonat hävisivät?

Isän mukaan pojan jalat ovat aina olleet puoli metriä irti maasta.

Niin oli silloinkin, kun Arto halusi Jeren menevän urheilulukioon. Yhdeksännen luokan joulutodistuksessa Jeren keskiarvo oli 6,9, sisäänpääsyyn tarvittiin 7,2. Isä ja poika löivät kättä päälle, että viisi numeroa nousee pykälällä.

– Kevättodistus tuli ja keskiarvo oli viisi pinnaa huonompi kuin jouluna.

Arto myöntää pettyneensä. Hän olisi halunnut, että poika kouluttautuu ja hankkii itselleen päivätyön. Jereä puolestaan harmittaa, ettei hän nuorempana uskaltanut sanoa isälleen, ettei opiskelu kiinnostanut häntä pätkän vertaa.

– Minun jalkani ovat aina olleet maassa, mutta täysin eri planeetalla kuin isällä.

Eri planeetalta, totta tosiaan.

Arto on eläkkeelle jäänyt rikosylikomisario, joka teki 44 vuoden mittaisen uran muun muassa huumepoliisina ja murharyhmän tutkinnanjohtajana. Yhteiskunnan tukipilari, kuten Jere kuvailee.

– Kunnioitan suuresti isän uraa ja kaikkea sitä, mitä hän on saavuttanut. En vain itse olisi ikinä voinut olla poliisi. En ikinä.

Jereä yhteiskunnan normit ovat aina ahdistaneet. Hän on halunnut tehdä omat valintansa välittämättä siitä, mitä auktoriteetit yrittävät sanoa. Jere on tuntenut olevansa ennen kaikkea lähiön kasvatti, kapinallinen. Kapina on johtanut komeisiin saavutuksiin urheilu-uralla, mutta myös huumeiden käyttöön, alkoholismiin ja mittavaan rikosrekisteriin. Mitään hän ei kuitenkaan kadu.

– Kaikki tuo on johtanut siihen, missä olen tänä päivänä. Olen oikeasti onnellinen ja saan elää omannäköistä elämää.

Arto ei usko poikaansa.

– Ihan varmasti kaduttaa ainakin se NHL.

Jere ehti pelata maailman kovimmassa liigassa melkein neljä kautta vuosina 1999–2002. Käsistä riistäytynyt alkoholinkäyttö toi lopulta puolen vuoden pelikiellon. Seura laittoi Jeren selkä seinää vasten: joko hän menisi neljän kuukauden päihdekuntoutusjaksolle tai saisi lähtöpassit liigasta.

Jere päätyi jälkimmäiseen.

– En olisi jaksanut sitä kyttäämistä ja rajoittamista.

”Mitä aiot tehdä työksesi, kun joskus kasvat isoksi?” Arto kysyy. ”En aio ikinä kasvaa isoksi”, poika vastaa.

Isä pyörittelee päätään. Hän uskoo, että Jere olisi pelannut pitkän ja menestyksekkään uran NHL:ssä ilman päihteitä. Nyt hänellä olisi tilillään miljoonia. Jere kohauttaa hartioitaan ja toteaa, ettei rahalla ole hänelle merkitystä. Hänen onnellisuutensa ei riipu materiasta.

– NHL:ssä Jere sai neljä miljoonaa kaudessa. Mihin ne rahat menivät?

– Oli hienot autot, asunnot ja ravintolat. Siihen päälle vielä juhliminen, johon paloi helposti kymppitonni viikonlopussa, Jere selittää.

Lisää isällistä päänpyörittelyä.

– Mitä teet työksesi nyt? Tai mitä aiot tehdä, kun joskus kasvat isoksi?

Jeren kasvoille leviää ilkikurinen hymy.

– En aio ikinä kasvaa isoksi.

Viinan viemät miehet

Ilmiselvien erojen lisäksi isässä ja pojassa on paljon samaa.

Rouheaa karismaa ja suorapuheisuutta. Samanlainen, sarkasmiin taipuva huumorintaju. Ja vauhtia. Vaikka eläköitynyt poliisi vaikuttaa nyt rauhalliselta, nuorempana hän oli kaikkea muuta.

– Rauhoituin vasta viisikymppisenä. Sitä ennen tuli törttöiltyä kunnolla. Tuli päädyttyä kännipäissään lehtien sivuillekin, Arto paljastaa.

– Sanotaanko näin, että viina ei sovi kenellekään meidän suvussamme.

Vauhtia riitti myös pojalla. Vaikka Jere oli pienenä luonteeltaan kiltti ja muut huomioon ottava, itsesuojeluvaisto tuntui puuttuvan täysin. Ensi­avussa ravattiin välillä niin tiuhaan tahtiin, että jossain vaiheessa Artolta kysyttiin suoraan, pahoinpidelläänkö poikaa kotona.

– Lastensuojeluilmoituksellakin ne taisivat uhata, ­Arto muistelee ja saa Jeren repeämään röhönauruun.

Isä ja pojat 70-luvun loppupuolella Kuopion torilla. Perhe reissasi kesäisin ympäri Suomea Volkswagenin Kleinbussilla. Yöt nukuttiin leirintäalueilla teltassa.

Teini-iässä kierrokset kiihtyivät vaarallisen koviksi. Sekä isä että poika ajattelevat nyt, että osatekijä siihen oli Arton ja Jeren äidin Merjan ero.

Jere oli 11-vuotias, kun Arto muutti pois perheen yhteisestä kodista. Oikeasti ero oli tullut jo kaksi vuotta aiemmin, mutta ex-pari oli päättänyt jäädä asumaan saman katon alle Jeren ja hänen isoveljensä Mikan takia. Jere muistaa, että isän lähtö oli lopulta helpotus.

– Isä ja äiti eivät juuri riidelleet minun edessäni, mutta eivät he myöskään osoittaneet rakkautta toisilleen. Se jätti varmaan jälkensä.

Artosta tuli viikonloppuisä.

Hän kyllä näki poikaansa päivittäin kuskatessaan tätä jääkiekkotreeneihin ja -peleihin, mutta kun Jeren piti tulla isälleen viikonlopuksi, ei nuorta miestä näkynyt missään. Hän hengaili mieluummin kavereidensa kanssa.

– Oli väistämätöntä, että etäännyimme toisistamme. Ikävä oli, mutta eihän kaveria voinut köyttää kiinni.

Etääntyminen sattui pahaan aikaan. Teini-iässä Jeren kaveriporukassa alettiin kokeilla päihteitä. Ensin alkoholia, sitten pilveä, lopulta amfetamiinia ja heroiiniakin.

Jere rakastui päihteisiin heti.

Arto on myöhemmin tuntenut syyllisyyttä erosta. Jos hän olisi edelleen ollut mukana pojan arjessa, olisivatko asiat menneet paremmin? On tullut harmiteltua sitäkin, että miksi perhe sattui saamaan asunnon juuri Helsingin Tapulikaupungista, jossa Jere päätyi päihteistä kiinnostuneeseen kaveriporukkaan.

Jere itse näkee lähiötaustansa pikemmin vahvuutena.

– Tapulin tausta toi peliini sopivasti aggressiivisuutta.

Poika tyhjensi isänsä asunnon

Pojan päihteidenkäyttö valkeni isälle karulla tavalla.

Jere oli 18-vuotias ja tehnyt juuri läpimurtonsa kotimaisen jääkiekon huipulle. NHL-seura Los Angeles Kings oli tehnyt kiekkolupauksesta varauksen.

Tulevaisuus näytti valoisalta.

Arto oli lähdössä vuoden pituiselle rauhanturvaaja­komennukselle Bosniaan. Hän päätti tarjota yksiötään Jerelle siksi aikaa, kun oli itse poissa.

– Jotta poika saisi kokeilla siipiään, Arto muistelee perustelleensa asiaa Jeren äidille.

Kun Arto palasi parin kuukauden päästä ensimmäiselle lomalle Suomeen, vastassa oli tyhjennetty asunto. Esimerkiksi televisio, kasettisoitin ja cd-levyt olivat hävinneet.

– Kun kysyin Jereltä, että mikä on homman nimi, kundi hävisi ovesta. Ei tullut takaisin kahteen viikkoon, ei ennen kuin lähdin takaisin Bosniaan.

Jeren huumeidenkäyttö oli kaikessa hiljaisuudessa riistäytynyt käsistä. Hän oli myynyt isänsä tavarat saadakseen lisää aineita.

Noihin aikoihin Arto alkoi pelätä puhelimen ääntä.

Jere ei soittanut koskaan itse, mutta hänestä huolissaan olevat läheiset sitäkin enemmän. Usein soittaja oli Jeren silloinen puoliso, joka pyysi Artoa avuksi etsimään ryyppyretkelle jäänyttä miestään.

– Kun puhelin soi, tiesi, että taas mennään.

Vuosia Arto jaksoikin ajella katuja ja etsiä poikaansa milloin mistäkin. Jossain vaiheessa oli kuitenkin luovutettava.

– Ymmärsin, ettei kaveria voi kukaan ulkopuolinen pelastaa.

Palaneen käryä Minskissä

Kaikesta on kuitenkin pystytty puhumaan, ennemmin tai myöhemmin ja tavalla tai toisella.

Ja isä on usein osannut aavistaa, että jokin on pielessä, vaikka Jere ei ole puhunut. Ammattivika, Arto epäilee.

Niin oli silloinkin, kun Jere pelasi vuonna 2012 toista kauttaan KHL:ssä Valko-Venäjällä. Ensimmäisellä kaudella Arto ja Jeren pikkuveli Keni olivat käyneet Minskissä Jeren luona. Arto järjesteli uutta reissua, mutta Jerellä oli toinen toistaan ihmeellisempiä selityksiä sille, miksi isä ja veli eivät voisi tulla.

– Ensin hän satuili, ettei ole asuntoa. Sitten kertoi asuvansa hotellissa. Sanoin, että sehän on loistavaa: voimme ottaa huoneen samasta hotellista! Sekään ei sopinut, Arto muistelee.

– Haistoin palaneen käryä.

Kuukausia myöhemmin alkoi ilmestyä kohuotsikoita. Niissä julistettiin, että Jerellä oli ollut Minskissä toinen perhe, tyttöystävä ja tytär. Jere huokaa syvään.

– Ei todellakaan ollut toista perhettä. Se oli salasuhde, hän sanoo.

Juuri ennen kuin Jere oli palaamassa takaisin Suomeen, nainen tuli raskaaksi. Jere oli asunut silloisen vaimonsa ja Ronja-tyttärensä kanssa Suomessa kahdeksan kuukautta, kun hän sai tietää tyttövauvan syntymästä.

– Jos jotain elämässä katuisin, niin se olisi tuo syrjähyppy. Toisaalta sekin on opettanut paljon ja tuonut minut tähän onnelliseen pisteeseen, jossa olen nykyisin elämässäni, Jere sanoo.

– Olen jankuttanut, että tyttöön pitäisi olla yhteydessä, mutta ei… Arto sanoo.

– Kaikkeni olen tehnyt, mutta tilanne tytön äidin kanssa on mahdoton.

Välillä ilmaa on puhdistettu perinteisin suomalaisin keinoin.

Pahimpien huumesekoiluiden jälkeen Arto päätti puhua asiat halki. Hän varasi sitä varten pullon venäläistä vodkaa. Mukana oli myös Jeren isoveli Mika. Jossain vaiheessa iltaa Jeren tunteet kuumenivat siinä määrin, että tämä täräytti tuvan jakkaralla lattiaan. Parkettiin tuli kaksi syvää lommoa.

– Tulipahan sanottua asioita suoraan, Arto sanoo.

Jere ei muista, että hän ja isä olisivat koskaan riidelleet. Ei huutamista, eikä ainakaan mitään jakkaran tömäyttämistä fyysisempää. Arto toteaa, ettei ole koskaan pelännyt poikaansa – ei edes pahimpina huumeaikoina.

– Ei riitely olisi mitään auttanut. Enkä ole ollut Jerelle vihainen, lähinnä vain surullinen.

Sama vauhti, eri kaista

Viimeisin virstanpylväs isän ja pojan suhteessa on ollut Jerestä kertova Karalahti-niminen dokumenttielokuva, jossa Arto on mukana. Hän on yksi viidestäkymmenestä henkilöstä, jotka kertovat elokuvassa raa’an rehellisen mielipiteensä Jeren elämästä. Arto on jo nähnyt alkuvuodesta ilmestyvän dokumentin.

– Se on auttanut näkemään asiat Jeren näkökulmasta.

Välit ovat lämpimät, mutta yhteistä aikaa ei ole viime vuosina juuri ollut. Jere on perheineen viettänyt pitkiä aikoja Espanjassa, ja perheen elämä on muutenkin ollut viime vuodet melkoista haipakkaa. Työprojektit, pienet lapset ja treenaaminen vievät kaiken ajan.

Isä-Karalahdellakin on menneisyytensä. ”Sanotaanko näin, että viina ei sovi kenellekään meidän suvussamme”, Arto muotoilee.

Lisäksi Jere kertoo tähtäävänsä crossfitissä 50-vuotiaiden Suomen-mestariksi. Arto huokaa.

– Sama vauhti jatkuu. Kaista vaan on eri.

Arto kertoo pysyvänsä Jeren perheen elämästä kärryillä lähinnä vaimonsa Instagramin kautta. Niin, ja tietenkin kohuotsikoita lukemalla.

– Meillä on ollut Nannan kanssa mahtava kasvutarina, Jere toteaa.

– Matkan varrelle on kertynyt yhteisiä kokemuksia, sekä hyviä että huonoja. Olen itse oppinut puhumaan asioista vasta nyt, ja siitä on suurelta osin kiittäminen Nannaa.

Ikä on tehnyt hyvää sekä isälle että pojalle, sen myöntävät molemmat. Tärkeintä on nyt perhe.

Jeren lapset Ronja, 20, Jax, 4, ja Alexia, 2, kutsuvat Artoa poliisivaariksi.

– Äijästä on tullut lastenlasten myötä ihan pehmeä, Jere sanoo virnuillen.

Arto on ollut Jerelle roolimalli isyydessä. Hyvä, luotettava isä. Sellainen, joka on valanut poikaansa itseluottamusta ja opettanut raamit siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Nuo opit Jere on halunnut iskostaa myös omiin lapsiinsa.

– Valintoja ei voi tehdä jälkikasvun puolesta, mutta on tärkeää, että he tietävät eron hyvän ja pahan välillä.

Arto nyökyttelee. Hän tietää erinomaisen hyvin, mistä poika puhuu.

Jere Karalahti

45-vuotias entinen huippujääkiekkoilija, joka pelasi yli 20-vuotisella urallaan mm. NHL:ssä, KHL:ssä ja SM-liigassa.

Toimii nykyisin kunto­sali- ja päiväkoti­yrittäjänä.

Perheeseen kuuluvat vaimo Nanna sekä lapset Ronja, 20, Jax, 4, ja Alexia, 2. Perhe asuu Keravalla.

Jerestä kertova Karalahti-dokumenttielokuva tulee ensi-iltaan 5. helmikuuta.

Arto Karalahti

70-vuotias eläkkeellä oleva rikosylikomisario, joka teki pitkän uran huumepoliisina ja murharyhmän tutkinnanjohtajana.

Perheeseen kuuluvat vaimo, Arton aikuiset pojat Mika, Jere ja Keni sekä vaimon kaksi tytärtä.

Asuu Helsingissä.

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Tuoreimmat

Luitko jo nämä?