Marianne Heikkilä on tehnyt töitä 5-vuotiaasta lähtien – rahoillaan hän on tukenut äitiään ja tekee sitä edelleen - Ihmiset & suhteet - Ilta-Sanomat

Marianne Heikkilä on tehnyt töitä 5-vuotiaasta lähtien – rahoillaan hän on tukenut äitiään ja tekee sitä edelleen

Kiitos kodin oppien, en pelkää olla johtaja. Minua eivät vastuunkanto tai riskinotto pelota, Marianne Heikkilä sanoo.

”Ismo on humoristinen ja lempeä tyyppi, jossa asuu yhä pikkupoika. Minä olen välillä kuin vanha mummo, joka huolehtii koko maailmasta”, Marianne Heikkilä vertaa puolisoa ja itseään.

24.1. 7:00

Tässä juttusarjassa tunnetut suomalaiset kertovat elämänsä tärkeimmistä oivalluksista.

VELJEN KUOLEMA

”Ikävän määrää ei voi aavistaa”

”Veljeni Marko kuoli juhannuksen tienoilla täysin yllättäen rakenteelliseen aivoinfarktiin.

Soitin hänelle heti, kun sain kuulla hänen joutuneen sairaalaan. Hän vaikutti väsyneeltä. Sanoin: ’Älä huoli. Kyllä tässä kaikki kääntyy hyväksi. Mä rakastan sua, Marko.’ Hän vastasi: ’Ja mä sua, sisko’. En tiennyt silloin, että se on hänen viimeinen lauseensa. Hän kuoli tunti puhelumme jälkeen. Hän oli 50-vuotias.

Vaikka veljeni on tiennyt koko ikänsä, että rakastan häntä hirveän paljon, oli tärkeää, että sain sanottua sen. Näissä tilanteissa todella tajuaa, että jokainen hetki voi olla viimeinen.

Hautajaiset olivat koronan vuoksi minimaaliset. Vain läheisimmät 20 omaista saivat olla paikalla. Suurin osa luokkakavereista, ystävistä ja sukulaisista oli mukana verkon välityksellä. Tallennetta on katsottu satoja kertoja.

Minulle oli itsestään selvää, että siunaan veljeni hautaan. Kukaan ei varmaan sitä odottanut, mutta minulle se oli viimeinen palvelus ja velvollisuus häntä kohtaan. Siunaus oli minulle ihana ja eheyttävä kokemus. Annoin tulla kaikki itkut. Oma surutyöni alkoi vasta hautajaisten jälkeen.

Heinäkuu 2020. ”Siunasin veljeni hautaan Hietaniemen kappelissa.”

Saimme Hietaniemestä sukuhaudan, mikä on todella tärkeä asia meille omaisille. Jos tuhka olisi laitettu mereen tai muualle, ei olisi paikkaa, missä surra. Käyn veljeni haudalla lähes joka päivä. En voi vieläkään ymmärtää, että veljeäni ei enää ole täällä maailmassa.

En ole ikinä kokenut tällaista. Olen aina tuntenut hänen tuskansa ja kipuilunsa omassa kehossani. Kaipaus kovertaa ja menee luihin ja ytimiin. Öisin tuntuu kuin raajani olisi amputoitu irti. En voinut edes aavistaa, miten voi olla ikävä toista ihmistä. Se on toisenlaista ikävää kuin puolisoa kohtaan, jos hän on pois, tai lapsia kohtaan, kun he eivät enää asu kotona.

Olen miettinyt, että juuri tällaisissa kohdissa punnitaan myös se, mihin on pappina kouluttautunut ja mikä on elämän kantava voima. Jos sellaista ei olisi, en kyllä tiedä, jatkuisiko elämä. Tuntuisi irrationaaliselta ja nihilistiseltä ajatella, että elämä olisi vain tässä. Yhdelle annetaan muutama vuosi, toiselle kymmenen, jollekin koko pitkä elämä.

Ajattelen, että kuolema on vain väliverho, huntu, joka erottaa meidät ja pois lähteneet. Se on minulle suuri lohdutus ja turva. Kuolemaa ei ole.”

KOTI

”Pitää olla läsnä ja läheisten tavoitettavissa”

”Perheeni ja sukuni ovat yrittäjiä molempien vanhempieni puolelta. Isäni oli ekonomina koulutusbisneksessä, äitini Roswitha Möhring muotibisneksessä, isovanhempani Tampereella vaatebisneksessä ja isoäiti parturikampaaja.

Elämä oli työntäyteistä. Ihmisiä tuli ja meni. Helsingin Laajasalossa lasitalossa asuessamme kotimme alakerta oli isäni kurssilaisten käytössä.

Vanhempieni aikataulut olivat tiukat, ja elannon eteen piti tehdä töitä sitkeästi. Vanhempani olivat välillä uupuneita ja välillä todella innostuneita, kun saivat jonkin uuden bisnes­ajatuksen. Kotona ideat lensivät – tuntui, että vain taivas on rajana.

Vuosi 1995. ”Valmistuin teologian maisteriksi. Äitini Roswitha Möhring onnittelemassa.”

Opin vanhemmilta vastuunkantamisen. Näin, mitä se yrittäjälle käytännössä tarkoittaa: jostakin oli aina saatava rahat työntekijöiden palkanmaksuun, veroihin ja laskuihin. Opin, että sukupuoli ei aseta rajoja tekemiselle, ei myöskään sosio­ekonominen tausta. Emme olleet mistään hienostoperheestä. Vanhempani olivat ihan tavallisia duunareita.

Olin yhdeksän, kun vanhempani erosivat. Jäimme kaksi vuotta nuoremman veljeni kanssa asumaan isän luo, mikä oli tuona aikana harvinainen järjestely. Äiti asui lähellä, mutta reissasi muotinäytösten ja koulutusten vuoksi ympäri Suomea. Hänen uudesta puolisostaan tuli minulle tärkeä ihminen.

Minä olen halunnut olla läsnä oleva vanhempi, toisin kuin oma suku. Ruuhkavuosinakin pidin kiinni siitä, etten ikinä ole läheisteni tavoittamattomissa – en henkisesti enkä fyysisesti. Sen takia en ole halunnut lähteä ulkomaille opiskelemaan tai töihin.”

TYÖ

”Taloudellisen turvan tunne on tärkeä”

”Taloudelliset huolet varjostivat lapsuuttani. Huolia oli vanhemmillani ja isovanhemmilla sekä yrittäjätutuilla. Jos teit konkurssin ja ajauduit vaikeuksiin, takasit sen kaiken koko omaisuudella. Monilla ne 90-luvun varjot ulottuvat tähän päivään asti.

Näin, miten paljon vanhempani ottivat riskejä yrittäjinä. Itse olen halunnut tehdä omassa elämässäni toisin. Halusin vakituisen työn, jotta minulla on perustoimeentulo ja turva, ja tiedän, että perheelle on aina ruokaa pöydässä ja pystyn maksamaan laskut. Ettei perheellä ole tällaisista asioista huolta.

Olen tukenut äitiäni taloudellisesti koko työurani, ja toivon, että pystyn sitä tukea jatkamaan.

Kotiväki kannusti tekemään töitä jo kouluaikana ja ansaitsemaan omat taskurahat. Ensimmäisissä mallikuvauksissa olin 5-vuotiaana. Siitä lähtien olen tehnyt töitä vanhempien ja läheisten yrityksissä: ollut torimyyjänä, videoinut ja buukannut malleja äitini mallitoimistossa ja ollut toimittajana Ylen lasten ja nuorten toimituksessa. Sittemmin olen tehnyt töitä kirkossa, järjestöissä, yrityksissä, ministeriöissä ja säätiöissä.

Nuorena aloitetut työt opettivat, että vastuuta annetaan iästä riippumatta, jos osoittaudut luotettavaksi, osaavaksi, rohkeaksi ja uteliaaksi.

Vuosi 1984. ”Työskentelin kesän Pariisissa mallitoimisto Eliten kautta. Kesä opetti itsenäisyyttä ja pärjäämistä.”

Kiitos kodin oppien, en pelkää olla johtaja. Minua eivät vastuunkanto tai riskinotto pelota. Epäonnistumisten ja epäuskon hetkissä suvun esimerkki on ollut, että aina kannattaa yrittää nousta ylös eikä jäädä pyörimään epävarmuuteen, epäonnistumisiin ja virheisiin.

Minun onneni on se, että puolisoni on ollut aina lähellä. Tsemppaamassa huonoimpina hetkinä ja tuomassa asioihin toisen perspektiivin.

Meillä asiat on hoidettu tasa-arvoisesti. Minä menin töihin, kun esikoisemme oli puoli vuotta, ja mieheni jäi pojan kanssa vuodeksi kotiin. Kotonamme on ollut auttamassa lukuisia, ihania opiskelijanuoria, koska meillä ei ole ollut tukiverkostoja lähellä.

Lasten saaminen on ollut elämäni tärkein tehtävä, ja näen sen nyt vanhemmiten kirkkaammin. Jos en olisi ollut niin työorientoitunut ja vastannut läheisten toimeentulosta, olisin ehkä voinut jäädä vielä pidemmäksi aikaa kotiin ja toivonut enemmän lapsia.”

HYVÄNTEKEVÄISYYS

”Vastuunkanto muista tuo merkitystä ”

”Vanhempani tekivät paljon hyväntekeväisyyttä lahjoituksin. Minä olen halunnut tehdä sitä ammattimaisesti kolmannen sektorin puolella, auttaa ja tukea ihmisiä. Se on ollut vahvin perintö, jonka lapsuuden bisnesmaailma minussa herätti: sosiaalisen ja oikeudenmukaisen vastuunkannon kanssaihmisistä ja kansalaisista. Se, ettei tee bisnestä vain osakkeenomistajille tai rikastuakseen, vaan työllä on sosiaalista ja työllistävää merkitystä.

Isäni rakkaus olivat pultsarit, syrjäytyneet miehet ja osattomat. Muistan, kun veimme koteihin tai sillan alle vaatteita, tavaroita ja rahaa. Äitini puolestaan järjesti muotinäytöksiä ja kirpputorihuutokauppoja hotelli Kalastajatorppaa myöten. Hänellä oli vahva auttamisen halu. Kerätyt varat hän lahjoitti kokonaisuudessaan syöpäsairaille tai eri uskonnollisille yhteisöille. Tämä oli heidän vastapainonsa glamour- ja rahamaailmalle.

Aina kun menen asunnottomien asuntolaan Sininauhaan, tulee isä mieleen. Olen Sininauha Oy:n puheenjohtaja.

Perheelleni oli yllätys, kun lähdin opiskelemaan teologiaa. Se oli vastakulttuuria sille, mitä oma sukuni oli tehnyt. Mutta he tunsivat minut ja tiesivät, että kaipaan humanistista, inhimillistä ja eettistä otetta ja koulutusta, joka tarjoaa yleissivistystä, jolla voi suuntautua mihin vain. Kaipasin myös ihmisestä laajempaa perspektiiviä – sitä, että on myös jotain arkireaalitodellisuutta syvempää.

Minulla ei ole uskoontulon kokemusta, kuten äidilläni amerikkalaisen herättäjäpappi Billy Grahamin aikaan. Toki äitini uskoontulo vaikutti vahvasti minuunkin. Hän oli kaikissa vapaissa uskonnollisissa liikkeissä mukana, nauruherätyksestä lähtien. Itse olen ollut aina perusluterilainen. Teen yhä papin töitä freelancerina.”

”Meillä vanhemmilla naisilla on vastuu tukea nuoria naisia ja kehottaa heitä kiinnittämään huomio avioehtoihin eikä vain testamentteihin.”

RIIPPUMATTOMUUS

”Avioehto ei ole epäluottamusta”

”Riippumattomuus on vapautta. Jo isoäitini opetti, että naisella pitää Virginia Woolfin tapaan olla oma työpöytä, työt, omat rahat, pankkitili ja oma kauppakassi. Olen aina ollut feministi siinä mielessä.

Vaikka olemme mieheni kanssa tasa-arvoisia ja jaamme paljon asioita, olen huolehtinut niin, että jos jotakin tapahtuisi – jos hän sairastuisi, kuolisi tai lähtisi pois – minulla on sellainen pohja, että en ole riippuvainen hänen pankkitilistään, toimeentulostaan tai elämästään, vaan pystyn elämään myös itsellisesti. Meillä on hyvinvointiyhteiskunnassa mahdollisuus tehdä näin.

Tämän mallin haluan antaa tyttärelleni. Se ei ole vapauden, itsenäisyyden ja riippumattomuuden ihannointia, vaan realismia.

Meillä vanhemmilla naisilla on vastuu tukea nuoria naisia ja kehottaa heitä kiinnittämään huomio avioehtoihin eikä vain testamentteihin. Että taloudelliset asiat on puhuttu ennen mahdollista avioeroa. Asioiden juridinen läpikäynti ei tarkoita sitä, etteikö luota puolisoon tai että ollaan eroamassa. Se vain on asia, joka pitää hoitaa kuntoon osana talouden ja arjen hallintaa sekä itsenäisyyttä.”

PARISUHDE

”Arjessa parisuhde punnitaan”

”Tapasimme mieheni Ismon (Heikkilä) kanssa vuonna 1991, kun olin tekemässä Ylen Menomonoa. New Kids on the Block -yhtye perui viisi minuuttia ennen suoraa lähetystä, ja otin lennosta seuraavana esiintyvän rap-yhtye Raptorin Izmon haastatteluun. Se oli siinä. Jalat meni alta. En kyllä näyttänyt sitä.

Kohtaamisesta jäi polte. Minun piti nähdä vaivaa saadakseni Izmon numeron tietooni. Soitin hänelle työasioissa. Puhelun lopuksi hän pyysi minua kahville. Siitä lähtien olemme olleet yhdessä.

Pitkä parisuhde ei ole koskaan helppo, mutta se voi olla todella rikas aikuiseksi kasvamisen matka. Uskon, että juuri arjessa parisuhde koetellaan. Meilläkin on ollut lähipiirissä kaikenlaista: sairastumisia, masennusta, kuolemaa, taloudellisia menetyksiä ja eroja. Tai tiukkaa työelämässä.

”Ismolla ja minulla on ollut pitkä parisuhde, mutta en ole koskaan pitänyt sitä itsestäänselvyytenä.”

Onneksi meillä on ollut rakkautta, onnea ja tukea toisistamme elämän eri vaiheessa. Olemme siitä kiitollisia emmekä pidä suhdettamme koskaan itsestäänselvänä.

Ismo on humoristinen ja lempeä tyyppi, jossa asuu yhä pikkupoika. Minä olen välillä kuin vanha mummo, joka huolehtii koko maailmasta. Kun olen väsynyt, Ismo pitää pinnalla. Hän sanoo aina, että ’ei sinun tarvitse pelastaa koko maailmaa’.

Tradenomiksi valmistunut poikamme asuu naapurissa, ja tytär muutti lukion vaihto-oppilasvuoden jälkeen omaan asuntoon. Teemme nyt kahdestaan kaikkea sitä, mitä ruuhkavuosina emme ehtineet: käymme syömässä, katsomme leffoja ja ulkoilemme. Joillekin pareille lasten muutto kotoa on kriisin paikka. Meille tämä on ollut hieno elämänvaihe. On ihanaa, että kasvatustehtävämme on tehty.

Elämme myös aika paljon läheistemme arkea. Omat ja puolisoni vanhemmat, jotka ovat aina olleet dynaamisia, tekeviä, spontaaneja, intohimoisia ja temperamenttisia työssä olijoita, alkavat hidastua. Vaikka tietää, että tämä on osa elämän kiertokulkua, se tekee kipeää.

Jokainen meistä on menossa samaa kohti. Sen vuoksi hetket, jotka täällä saa elää, tulevat entistä arvokkaammiksi. Ihmisen elämä on niin ohikiitävä.”

Marianne Heikkilä

52-vuotias Marttaliiton pääsihteeri, Martat-lehden päätoimittaja, rovasti.

Naimisissa Bauer Median luovan johtajan, Ismo Heikkilän, kanssa.

Lapset 23-vuotias poika ja 19-vuotias tytär.

Puheenjohtaja Sininauha Oy:ssä, Parisuhdekeskus Katajassa ja muun muassa lukuisissa ministeriöiden neuvottelukunnissa.

Tuoreimmat

Luitko jo nämä?