Maria Kuusiluoma on tiukka äiti, joka välillä vaikka pakottaa lapsensa harjoittelemaan soittoläksyt: ”Yritän opettaa lapsilleni velvollisuudentuntoa” - Ihmiset & suhteet - Ilta-Sanomat

Maria Kuusiluoma on tiukka äiti, joka välillä vaikka pakottaa lapsensa harjoittelemaan soittoläksyt: ”Yritän opettaa lapsilleni velvollisuudentuntoa”

Näyttelijä Maria Kuusiluoma on oivaltanut, että sisu voi olla myös rasite, että ihmisten johtaminen on hankalaa ja että vasta rakkaus tekee ihmisestä näkyvän.

”Kauneus ei tule purkista, veitsestä eikä levitoimalla, vaan fyysisen ja henkisen kunnon ylläpitämisestä.”­

17.1. 18:00

Tässä juttusarjassa tunnetut suomalaiset kertovat elämänsä tärkeimmistä oivalluksista.

ÄITI

”On tietoinen valinta, onko katkera vai ei”

”Lapsuuteni oli monin tavoin erikoinen. Asuimme maatalossa, joka oli vain neljän kilometrin päässä Porin keskustasta. Meillä oli sikatila ja maanviljelyä, ja varhaislapsuudessani tilalla oli myös lampaita ja lehmiä.

Erikoisinta oli se, että maatalon emäntä, Ritva-äitini, oli pyörätuolissa. Hän oli saanut lapsuudessaan poliotartunnan lastenhoitajaltaan, ja silloiseen tapaan hänen jalkansa kipsattiin. Jalat jäivät kymmenvuotiaan alaraajojen kokoisiksi, eikä kuntoutusta tunnettu ollenkaan. Äiti joutui viettämään kymmenen vuotta sairaalassa Harjavallassa ja sitten Helsingissä Diakonissalaitoksella. Kohtelu oli julmaa – jos hän ei suostunut syömään ajallaan, häntä rankaistiin sulkemalla pimeään hissikuiluun. Se oli silkkaa sadismia.

Se, että äiti pystyi opiskelemaan pääaineenaan yksinlaulua Sibelius-Akatemiassa ja työskentelemään Porin tyttölyseon musiikinopettajana, oli yksi osoitus hänen lahjakkuudestaan ja luonteensa vahvuudesta. Hän opetti laulua ja pianonsoittoa myös yksityisesti.

Ensimmäinen kesä. ”Synnyin marraskuussa, ja tämä kuva on otettu seuraavana kesänä. Kuvassa koko perhe: äiti, isä, veli ja minä.”­

Äitini perusti Porin vihreiden aluejaoston, oli kaupunginvaltuutettu ja mukana aktiivisesti myös Kalevalaisten naisten sekä Maaseudun Sivistysliiton toiminnassa.

Äiti opetti minulle tärkeimpiä elämänarvoja. Sen, että ihmisistä kannattaa pikemminkin pitää kuin tuomita heitä ja sen, että on tietoinen valinta, onko katkera vai ei.

Isäni Tauno oli hiljainen, hieman vetäytyvä palvelijaluonne, eikä hän valittanut sitä, että joutui kantamaan liikuntakyvytöntä vaimoaan. Heidän keskinäinen kemiansa oli luontevaa.”

MENETYKSET

”Jokainen meistä nojaa historiaansa ja sukuunsa”

”Äitini kuoli vuonna 2000, ja kolme vuotta ennen häntä oli kuollut isäni. Vuonna 1903 syntynyt äidinisäni, joka asui lapsuudenkodissani, kuoli kolme kuukautta isäni jälkeen.

Ne vuodet olivat minulle äärimmäisen rankkoja. Meidän piti veljeni Antti-Pekan kanssa ottaa vastuu maatalosta. Tiesimme, miten jäätävää työntekoa tilan pitäminen oli ollut. Päivän tinki piti tehdä joka päivä, sen ankara isoisäni oli opettanut. Sitä periaatetta noudatettiin viimeiseen asti.

Isoisä oli mukana kaikissa itsenäisyyden ajan sodissa ja alaikäisenä vapaussodassakin. Isänmaallisuus oli lapsuudenkodissani keskeinen arvo, mutta sotakokemuksistaan isoisäni puhui vasta viimeisinä elinvuosinaan.

2-vuotias. ”Rakas äitini Ritva ja minä parivuotiaana kyläilemässä Pohjois-Satakunnassa, Karvialla. Siellä asui isän sukulaisia.”­

Menetysten keskellä tunsin kuin elämä ja menneisyys olisivat pyyhkiytyneet pois. Läheiset ihmissuhteet revittiin yllättäen. Jokainen meistä nojaa historiaansa ja sukuunsa, ja tunsin putoavani tyhjyyteen. Olin äidin kuollessa vasta 30-vuotias. En ollut kuvitellut menettäväni vanhempiani niin nuorena.

Minulle jäivät kaksi vuotta itseäni vanhempi veljeni ja silloinen puolisoni, joka hänkin poistui elämästäni, kun tein ratkaisun erosta. Erosimme vuonna 2005, mutta asuimme jo sitä ennen vuoden erillään.

Eropäätös oli suuri helpotus ja tunsin vapautuneeni kahleista, joihin suhteemme oli päätynyt.”

LÄHIMMÄT

”Rakkaus tekee meistä näkyviä”

”Ihminen tarvitsee elääkseen ruokaa ja lepoa, mutta vasta rakkaus tekee meistä näkyviä, olipa se äidin, lapsen, puolison tai kenen tahansa lähimmäisen rakkautta. On suurin tarve tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on.

Puolisoni on ollut vierelläni nyt viisitoista vuotta. Hän on puoliksi italialainen isänsä puolelta ja puoliksi suomalainen äitinsä puolelta. Itse asiassa hän on ihan stadin jätkä, Itä-Helsingin miehiä. Tarvitsisin välillä hänen kanssaan slangisanakirjan!

Meillä on räiskyvä suhde, mutta vuodet ovat tehneet tehtävänsä. Parisuhdetta rauhoittavat lapsemme, 11-vuotias poikamme Luca ja 10-vuotias tyttäremme Luna. Suhteessamme puolisoni kanssa on jotenkin sisäänrakennettuna, että tärkeä päämäärä elämässä on tasapainoinen arki ja elämä lastemme kanssa.”

VANHEMMUUS

”Mikä on sovittu, siitä pidetään kiinni”

”Olen tiukka ja ehkä hieman ylisuojeleva äiti ja yritän opettaa lapsilleni velvollisuudentuntoa ja sitä, että mikä on sovittu, siitä myös pidetään kiinni. Meillä ei hengailla kauppakeskuksissa, mutta meille saavat kaverit aina tulla.

Valehtelua en siedä lainkaan. On tärkeää opettaa lapsille jo pienestä pitäen se, että kaikesta voidaan keskustella. Myös vaikeista asioista.

Lapsemme harrastavat paljon. Molemmat pelaavat jalkapalloa ja harrastavat maantiepyöräilyä, Luca soittaa alttoviulua, Luna pianoa. Liikunnan ohella musiikin harrastus on sellaista perussivistystä, jonka haluan lasteni oppivan. Se vaatii myös minulta työtä, kuuntelen soittoläksyt neljänä päivänä viikossa.

Välillä lapset ovat kyllästyneitä soittamiseen, mutta kuka olisi katunut aikuisena sitä, että oppi lapsena soittamisen taidon! Niin kauan kuin pystyn jopa pakottamaan heitä harjoittelemaan ja soittamaan, teen sen.

Kuskaamme jatkuvasti lapsia harrastuksiin ja urheilemme myös koko perhe yhdessä.”

KEHO

”Ihminen on monesti itsensä pahin este”

”Kehon kunnon ylläpitäminen tulee kotoa, maatalon elämästä. Liikuntakyvytön äitini korosti aina, että terve sielu asuu terveessä ruumissa. Hän näki ruumiin pyhän hengen temppelinä.

Harrastin urheilua monipuolisesti, pelasin pesäpalloa ja jalkapalloa, kävin jazzbalettitunneilla ja judossa. Henkistä urheilua oli pianon ja kanteleen soitto, joka ikävä kyllä jäi. Lausuntaa harrastin Helkanuorissa.

Teatterikorkeakoulussa vuosina 1990–1994 liikuttiin paljon. Nyt harrastan triathlonlajeja, lenkkeilyä, pyöräilyä ja uintia, joka on minulle vaikein laji. Käyn Jani Sievisen uintikurssilla Helsingin Allas Sea Poolissa ja olen vasta aikuisena oppimassa oikeaa uintitekniikkaa. Uimaan minut aikoinaan opetti entinen kilpauimari Sebastian Dannberg! Se tapahtui lastenaltaassa.

Uimataito on kansalaistaito. Olin lapsena hukkua kaksi kertaa, kotitalomme viereisessä joessa ja toisen kerran Ruotsin-laivan pienessä uima-altaassa. Siitä jäi luultavasti jokin veden pelko, ja sen haluan voittaa. Nykyään käyn jopa avannossa.

Opin uimisesta koko ajan, vaikka oikean tekniikan oppiminen on vaikeaa ja haastavaa. Ihminen on monesti itsensä pahin este, ja kovan sisuni takia yritän välillä puskea apinan raivolla eteenpäin. Ei vettä voi kuitenkaan tappaa! Olen lukenut viime aikoina urheilulääkäri Aki Hintsan Voittamisen anatomia -kirjaa ja allekirjoitan monia hänen ajatuksiaan.

Viidenkympin iässä sitä huomaa, miten katse ei enää pysähdy kohdalla. Sen hyväksyminen ja ymmärtäminen on tärkeää. Kauneus ei tule purkista, veitsestä eikä levitoimalla, vaan loppujen lopuksi fyysisen ja henkisen kunnon ylläpitämisestä.”

Vuosi 2019. ”Vietin 25-vuotistaiteilijajuhlaani Lokki-näytelmässä. Jos luulee olevansa vielä nuori, tunne häviää, kun katsoo nuorta ja komeaa vastanäyttelijääni Miro Lopperia!”­

EPÄMUKAVUUSALUE

”Pitää kyetä myöntämään, ettei osaa kaikkea”

”Luulin tietäväni teatterista kaiken, mutta perustettuani Porin Kirjurinluotoon kesäteatterin vuonna 2008 sain tuta, että liiketoiminnan pyörittäminen vaatii taitoja, joita minulla ei ollut. Ei ollut koulutusta siihen, ei osaamista eikä älyä.

Onneksi veljeni auttoi, samoin Porin silloinen apulaiskaupunginjohtaja, joka neuvoi minua tekemään liiketoimintasuunnitelman. Viime kesänä teatterissa ei koronan takia ollut toimintaa, mutta ensi kesänä toivottavasti on. Mika Myllyaho ohjaa sinne Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja -näytelmän. Pääroolia näyttelee Vesa Vierikko.

Ihmisten johtaminen on hankalaa, senkin olen nyt huomannut. Kansallisteatterissa olen työntekijä, mutta kun tilannetta katsoo toiselta puolelta, se on aivan erilainen.

Vuosi 2003. ”Käenpesä-tv-sarjaa oli tosi kiva tehdä. Olin juuri eronnut ja asuin Helsingin ydinkeskustassa. Vastanäyttelijästäni Turkka Mastomäestä tuli kuin toinen veljeni.”­

Olin epämukavuusalueella myös Porin kaupunginvaltuuston vihreissä. Pääsin sinne vuonna 1994 ja olin nuorin valtuutettu. Kaikkien, jotka pyrkivät luottamustoimiin, pitäisi käydä puolen vuoden kurssi. Olisi tärkeää tietää miten toimia ja miten rakenteet ja valtasuhteet toimivat. Olen aina ollut kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista ja politiikasta, mutta se oli minulle kasvun paikka.

Kasvun paikka on ollut myös laskettelun opettelu. Lapseni osaavat sen paremmin. Minä opin laskettelemaan vasta aikuisena. Kasvamista on se, että pystyn myöntämään olevani huono ja sanomaan, etten tule vaikeimpaan rinteeseen, koska en nauti siitä.

Muita ei tarvitse jatkuvasti miellyttää. Olen opetellut hyväksymään itseni ja tunnistamaan omat rajani. Niiden venyttäminen lähtee itsestä, ei tarpeesta miellyttää muita.”

HAAVEET

”Työteliäisyys voi olla vahvuus ja heikkous”

”Kuten liiketoiminnassa, myös haaveissa ja unelmissa voisi olla kolme- tai viisivuotissuunnitelmia. Minulla ei ole kauhean konkreettisia unelmia tai haaveita, mutta toki haaveilen parista näytelmästä, jotka haluaisin tehdä. Tunnen, että nyt niihin olisi paukkuja.

Ehkä tämä kuulostaa naiivilta, mutta toivon, että meillä on viiden vuoden kuluttua ikioma talo. Nämä seuraavat viisi vuotta ovat lastemme kanssa äärettömän tärkeitä, ja haluan turvata heille tasapainoisen lapsuuden, joka saattaisi heidät turvalliseen ja hyvään teini-ikään. Matkaevästä on annettava, mutta lapsista on osattava myös jossain vaiheessa irrottaa.

Rakas harrastus. ”Kerran vuodessa Alpeille tyttöporukalla! Meitä on noin 20 naisen joukko, ikähaitari 25–58 vuotta.”­

Haaveilen välillä joutilaisuudesta, mutta tiedän, ettei se toteudu tässä elämässä. Joutilaisuus ei ole huono asia, mutta se on persoonani ja elämäntapani vastaista. Tiedän, että minun pitäisi oppia antamaan itselleni aikaa, mutta haave kesäpäivästä, riippumatosta ja kirjasta – ei se vain onnistu minulta! Suorittaminen on sekä vahvuuteni että heikkouteni.

Koronapandemian keskellä voin vain unelmoida lomamatkasta etelään, jonnekin pois kotoa. Tarpeeksi kauas lähteminen on ainoa tapa ratkaista loputon suorittaminen. Joutilaisuus tosin ei ole perheessämme lomallakaan keskeinen asia, sillä yleensä urheilemme silloinkin paljon.”

TYÖ

”Akkuja on välillä pakko ladata”

”Nyt näyttelemisessä on ollut koronan takia pakollinen tauko. Emme saaneet Juha Jokelan Dosentit-näytelmää ensi-iltaan, ja se tuntui samalta kuin lapselta olisi viety jouluaatto.

Rakastan tosi paljon työtäni. En osaa sanoa miksi minusta tuli näyttelijä. Olen jälkeenpäin miettinyt sitä, että johtuiko se äitini tarinasta, siitä kivusta ja tunteiden prosessoinnista, mitä olen joutunut käymään läpi. Näyttelijähän joutuu käsittelemään monenlaisia tunteita. Tämä on terapeuttista työtä, mutta ei silti mitään terapiaa.

Virkavapaani ja äitiyslomani ovat olleet tarpeen. Ihminen on luontaisesti muutosvastarintainen, koska muutoksissa joutuu aina haastamaan itsensä uudelleen. Siksi akkuja on välillä pakko ladata.

On vaikeaa tunnustaa, etten aina enää jaksa painaa 110 lasissa, mutta ehkä olen työssäni oppinut olemaan edes vähän armollisempi itselleni.”

Maria Kuusiluoma

Syntynyt 2.11.1969 Porissa.

Näyttelee Suomen Kansallisteatterissa. Seuraava ensi-ilta Dosentit-näytelmä.

Perheeseen kuuluvat puoliso Andy ja lapset Luca ja Luna.

Tuoreimmat

Luitko jo nämä?