Turun tuore piispa Mari Leppänen toivoo, että kirkossa vihittäisiin myös samaa sukupuolta olevia pareja: ”Näin tämä ei voi jatkua” - Ihmiset & suhteet - Ilta-Sanomat

Turun tuore piispa Mari Leppänen toivoo, että kirkossa vihittäisiin myös samaa sukupuolta olevia pareja: ”Näin tämä ei voi jatkua”

Suomi on Pohjoismaista ainoa, jossa kirkko ei vihi samaa sukupuolta olevia pareja. – Toivoisin, että kirkossa osattaisiin puhua seksuaalivähemmistöistä kauniisti ja kunnioittaen, Turun piispa Mari Leppänen sanoo.

Kun Mari Leppänen vihittiin aikanaan papiksi, hänet erotettiin vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä. Taustastaan johtuen hän uskoo tunnistavansa herkästi ihmiset, jotka kokevat ulkopuolisuutta. ”Koen heihin yhteyttä.”­

14.1. 7:00

Turun uusi piispa Mari Leppänen, 42, koppaa kainaloonsa auton takapenkiltä paksun pinkan onnittelukirjeitä ja lähtee kipuamaan hiekkatietä kohti kotia. Korttimeri jatkuu olohuoneessa, ja kukkia on lähetetty Liedossa sijaitsevaan kotiin niin paljon, että maljakot loppuivat kesken. Onneksi on puutalokorttelin naapurit, joiden kanssa jaetaan niin kukkavaasit kuin yhteiset elokuvaillatkin.

Mari istahtaa tuolille ja avaa yhden paketeista.

– Kirkkovuoden väriset sukat! Ihanat.

Piispanvaalin voitosta on vain muutama päivä. Ajatukseen on vielä totuttelemista. Yksi asia on yllättänyt erityisesti.

– Aika monen viesti on ollut: ”Nyt minusta tuntuu, että minullekin on kirkossa paikka.” Kommentti on samaan aikaan sekä puhutellut että mietityttänyt minua.

Mari pohtii, liittyvätkö kommentit hänen ikäänsä: kokevatko ihmiset, että nyt kirkolla on samastuttavat kasvot? Vai onko kirkon julkikuva koettu niin torjuvaksi?

– Siitä ajatuksesta tulee vähän suru, sillä se ei vastaa kirkon arkista todellisuutta.

”Pitää olla rohkeampi”

Kun Marista tuli Suomen kolmas naispiispa joulukuun alussa, perheen kuopus, 14-vuotias poika, huikkasi: ”Onnee. Mä meen nyt ulos.”

– Arkiset asiat ovat arvokkaita, kolmen lapsen äiti nauraa.

Ihan helpolla hän ei ole tähän pisteeseen päätynyt. On pitänyt rikkoa rajoja ja tehdä paljon työtä.

Vaikein askel oli ryhtyä papiksi vanhoillislestadiolaisena naisena. Asian kypsyttely vei vuosia. Mari oli Suomen ensimmäinen vanhoillislestadiolainen nainen, joka vihittiin papiksi. Liike ei hyväksy naispappeutta, ja Mari erotettiin liikkeen piiristä. Se oli kova paikka.

Keväällä Maria kyseltiin monesta suunnasta piispanvaaliehdokkaaksi, mutta hän ei aluksi lämmennyt ajatukselle. Lopullisen niitin päätökselle antoi 80-vuotiaan seurakuntalaisen soitto.

– Rouva sanoi, että kuules nyt – kyllä sinun pitää olla rohkeampi. Se pysäytti.

Turun piispanvaaleissa ehdolla oli kaksi naista ja kaksi miestä. Sukupuolesta puhuttiin Marin mukaan todella vähän.

– Minusta se oli hyvä. En halunnut itsekään korostaa sukupuolta, koska toivon, että piispa tulee valituksi oman osaamisen ja ajattelun kautta.

Toisella äänestyskierroksella Marin kanssa oli Turun Mikaelinseurakunnan kirkkoherra Jouni Lehikoinen.

Kun äänestyksen tulos selkisi, Mari huomasi tunteneensa kiitollisuutta kaikkia niitä tienraivaajia kohtaan, jotka ovat vuosien varrella tehneet kirkossa töitä yhdenvertaisuuden eteen.

– Myös ihmisten reaktiot kertoivat, kuinka merkittävä asia naispiispan valitseminen symbolisesti oli. Turussa on ollut 900 vuotta miespiispoja. Nyt on täällä ensimmäinen nainen. Onhan se.

Lapsuus Käpylässä

Suomen ensimmäiseen naispiispaan, Irja Askolaan, Marilla on ollut kontakti jo vuosia. Askola tuki Maria jo pappisvihkimyksen aikaan 2012. Hauska yhteensattuma liittyy Espoon piispaan Kaisamari Hintikkaan. Hän asui lapsuudessaan Käpylässä – viereisellä kadulla, Marin lapsuudenkodin naapurissa.

– Hän muistaa, kun minua on työnnetty lastenrattaissa.

Seitsemän lapsen sisarusparvessa elänyt Mari on perheen kolmanneksi nuorin. Saman perheen vesoja ovat Helsingin Sanomien entinen päätoimittaja ja nykyinen Suomen Yrittäjien toimitusjohtaja Mikael Pentikäinen sekä sovinto­prosessien asiantuntija ja tutkimusprofessori Antti Pentikäinen.

Perhe oli vanhoillislestadiolainen, ja molemmat vanhemmat olivat uskonnontutkijoita. Isä tutki maailman­uskontoja – välillä alkuperäiskansojen uskonnollisuutta, välillä karhuja tai shamanismia.

– Hänellä oli sisäänrakennettu kunnioittava suhde kaikkeen, mitä hän tutki. Millekään ei ilkuttu ja naurettu. Perusajatuksena oli, että suuret elämänkysymykset lähtevät avautumaan eri tavoin eri puolilla maailmaa.

Sellaisessa ajatteluilmapiirissä oli hyvä kasvaa.

Talvisin piispa pulahtaa mielellään lähijärven avantoon. Se on yksi keino pitää pää kunnossa.­

Helsingissä ystävät ja koulukaverit tulivat uskonnollisten piirien ulkopuolelta. Pääkaupunki ei ollut vahvaa vanhoillislestadiolaista aluetta, mutta matkusti Mari minne tahansa kotimaassa tai maailmalla, aina löytyi ystäviä tai tuttuja oman liikkeen piiristä.

– Lapsi aina ajattelee, että oma perhe on kaikkein tavallisin, mutta ehkä se ei kuitenkaan ollut. Mutta se oli hyvä ja turvallinen koti kasvaa.

Kesät perhe vietti Pohjois-Savossa vanhalla kansakoululla. Marin äiti on sieltä kotoisin.

Naispappeus veti ilmeet vakaviksi

Lukion jälkeen Mari lähti opiskelemaan kulttuurien tutkimusta yliopistoon. Hän tutki naisten elämäkertoja ja opiskeli viestintää ja ajatteli ryhtyvänsä kulttuurintutkijaksi tai kulttuuritoimittajaksi.

Puolisoonsa Risto Leppäseen Mari oli tutustunut jo rippikoulun isosena.

Lietoon, nykyiseen pihapiiriinsä, he muuttivat ensimmäistä kertaa 18 vuotta sitten. Välillä perhe kävi asumassa Helsingin Munkkivuoressa ja Espanjan aurinkorannikolla ja palasi takaisin. Puoliso on nykyään Liedon kirkkoherra.

– En ollut ajatellut, että voisin olla kirkossa töissä, Mari toteaa.

Vanhoillislestadiolaisena hän oli ajatellut, että hänellä ei ollut naisena kirkossa paikkaa. Kun seurakunnassa tuli tiedottajan virka auki, Mari innostui.

– Näin, miten merkityksellistä työtä kirkko tekee ja miten vähän ääntä se siitä pitää.

Keskustelut pappisharjoittelijoiden kanssa jättivät jäljen. Silmät oman herätysliikkeen naisten roolille ja naiskuvalle avautuivat.

– Yllättävän pitkään olin elänyt niin, että se suhde ei ollut kriisiytynyt. Se johtui siitä, että olin elänyt Helsingissä – tasa-arvoisessa ympäristössä ja turvallisessa hengellisessä kodissa.

Hän alkoi pohtia papiksi ryhtymistä.

Kun Mari puhui asiasta läheisille, joka kerta hän näki huolestuneen ilmeen kohoavan heidän kasvoilleen.

– Kaikki tiesivät, että pappeudestani seuraa konflikti. Ei niin, etteivätkö he olisi kannustaneet, mutta kukaan ei koskaan sanonut, että sinusta tulisi hyvä pappi, vaan kaikkien ilmeet vakavoituivat. Se kertoo siitä maailmasta.

Mari oli vähällä luovuttaa. Hän mietti pitkään, palaisiko takaisin kulttuurintutkimuksen pariin. Mutta ajatus ei jättänyt häntä rauhaan. Eräänä päivänä hän soitti Kupittaan asemalta äidilleen ja sanoi: Olen ajatellut, että haen teologiseen ja minusta tulee pappi. Saanko tulla sinne lukemaan pääsykokeisiin?

– Äiti ei sanonut mitään, mutta hän laittoi minulle neljä päivää hyvää ruokaa. Minua tuettiin hiljaisilla tavoilla.

Tärkeä tukija oli myös oma aviomies, joka oli kasvanut saman herätysliikkeen piirissä.

– Minusta tuntuu, että Risto oli monessa asiassa omaa ajatteluani edellä. Hän on käynyt omat prosessinsa ennen minua.

Ulkopuolisuus on tuttua

Papiksi vihkiminen oli Marille tärkeä etappi, mutta myös kylmäävä vaihe. Julkinen keskustelu kävi vilkkaana.

– Oman herätysliikkeen johdosta ilmoitettiin, että en ole enää osallinen Jumalan valtakunnasta, eli herätysliikkeen tulkinnan mukaan en pääse taivaaseen.

Omasta hengellisestä piiristä löytyi myös tukijoita, mikä merkitsi Marille paljon. Mutta elämän taitekohta se oli.

– Elämässäni on aika ennen sitä ja aika sen jälkeen.

Kipeimmältä tuntui tulla rajatuksi ulos omasta hengellisestä kodista.

– Jokainen ihminen toivoo, että on rakastettu ja hyväksytty omassa elämänpiirissään. Ihmisen syvin kauhu on, kun tulee rajatuksi ulos. Kun se toteutuu, on aika yksinäinen.

Lohtua ja voimaa toivat läheiset ja työ. Hiljaisuus ja rauha. Tukea tuli kirkon sisältä.

– Kannan ulkopuolisuuden kokemusta loppuelämäni. Siitä on tullut osa identiteettiä.

Tämä kokemus on auttanut häntä ymmärtämään hengellisiin ja inhimillisiin yhteisöihin liittyvää ulossulkemisen mekanismia.

– Tunnistan sen herkästi. Tunnistan helposti ihmiset, jotka kokevat ulkopuolisuutta. Koen heihin yhteyttä.

– Viime kesänä oivalsin, että ehkä ulkopuolisuuden haavan ei pidäkään mennä umpeen. Kun se pysyy avoimena, säilyy myös herkkyys ihmisten ja Jumalan suhteen.

Marin lapsuudenperheessä oli seitsemän lasta, ja perhe asui Helsingin Käpylässä. Kummatkin vanhemmat olivat uskonnontutkijoita.­

Nuoret naiset vieraantuvat

Tällä hetkellä kirkkoa puhuttaa paljon nuorten ja nuorten naisten kirkosta vieraantuminen.

– He kokevat vieraaksi sen, jos kirkko ei elä niin kuin opettaa ja jos tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskysymyksissä ei olla johdonmukaisia. Monille tällaiset kysymykset ovat luovuttamattomia.

Suomi on Pohjoismaista ainoa, jossa kirkko ei vihi samaa sukupuolta olevia pareja. Tuleva piispa aikoo edistää ratkaisun löytämistä avioliittokysymykseen.

– Toivon, että kaikki parit voitaisiin vihkiä kirkossa ja toivoisin, että kirkossa osattaisiin puhua seksuaalivähemmistöistä kauniisti ja kunnioittaen. Samalla ajattelen, että on tosi tärkeä kuulla ihmisiä, jotka ajattelevat asioista toisin ja etsiä ratkaisuja yhdessä heidän kanssaan.

Mari toteaa nähneensä, että myös toisin ajattelevilla on tahtoa löytää ratkaisu.

– Se on toivon merkki. Näin tämä ei voi jatkua.

Vaikka perinteisten instituutioiden rooli on muuttunut, uskontojen ja hengellisyyden rooli ei yhteiskunnassa vähene, Mari toteaa.

– Tämä aika on täynnä elämän merkityksen etsimistä: henkisyyttä ja hengellisyyttä. Englannin kielessä nämä käsitteet ovat lähempänä toisiaan. Niitä ei edes erotella sanana.

Marista kirkon pitäisi vastata tähän kaipuuseen.

– Jokainen meistä kaipaa yhteyttä toisiin ihmisiin, kysyy elämän merkitystä ja kysyy, onko jotain suurempaa olemassa.

Korona toi keskusteluun oman lisänsä. Suurin osa ihmisistä joutui kysymään, mitkä asiat ovat itselle arvokkaita.

– Länsimainen kulttuuri on ruokkinut kuvitelmaa, että me hallitsemme omaa elämäämme ja maailmaa. Siinä ajattelussa uskonnolla ei välttämättä ole paikkaa.

Kun elämä osoittautuukin hyvin hauraaksi, tärkeäksi muodostuu se, että silti voi kokea olevansa turvassa ja tuntea sisäistä rauhaa, Mari summaa.

– Eivät ihmisiä kiinnosta opilliset väännöt, vaan se yksinkertainen kysymys: näkeekö joku minut, kelpaanko minä. Jos minulla on hätä, onko joku, jonka puoleen voin kääntyä ja joka kantaa.

Joogaa ja ikonimaalausta

Ihmisiä puhuttelevat nyt retriitit, luontohengellisyys ja pyhiinvaellus. Niin Mariakin. Hän on ollut edistämässä Turun kaupungin pyhiinvaellusprojektipäällikön toimea. Turkuun aiotaan myös avata Suomen ensimmäinen pyhiinvaelluskeskus.

– Hiljaisuudessa ihmiset tunnistavat syvimmin omat tarpeensa.

Välillä Mari käy hiljaisuuden joogassa.

– On muitakin keinoja, jotka koskettavat ihmisen sielua ja sisintä kuin pelkästään sanat.

Myös esteettisyydessä hän näkee pyhyyttä. Olohuoneen seinillä on neljä hänen maalaamansa ikonia. Yhden ikonin valmistuminen kestää vuoden. Mari on jäänyt koukkuun ikonimaalauksen hitaisiin siveltimenvetoihin ja tarkkuuteen.

– Tässä keskeytysten, loputtomien ärsykkeiden ja kiireen maailmassa se tekee päälle hyvää. Se on samaan aikaan hiljaista vuoropuhelua ja rukousta.

Ikonimaalaus on yksi asia, jonka Mari aikoo säilyttää senkin jälkeen, kun hän aloittaa piispan tehtävät 1. helmikuuta.

Oman äidin ohje vastavalitulle piispalle oli: pidä kiinni tavallisista asioista. Mari aikoo totella. Lenkkeillä ja touhuta perheen kanssa jatkossakin. Tavata ystäviä, sukulaisia ja vanhempiaan. Kesällä vaeltaa ja meloa, talvella pulahtaa kotijärven avantoon.

– Ajattelen, että levon ja työn, pyhän ja arjen rytmi on välttämätön, että ihminen jaksaa.

Piispan virka-asunto on Turun puolella, mutta päätöstä sinne muutosta ei ole vielä tehty. Siitä pitää keskustella koko perheen voimin.

– Eka reaktio on, että mihin sitä kotoaan lähtisi.

Eikä ihme. Viehkeä, kolmikerroksinen puutalo on vanhan tehdasalueen kupeessa. Entinen Naimattomien naisten talo. Kun etupihan kalliolta laskeutuu alas, pääsee rantareitille ja järveen. Sisällä talon historiasta muistuttavat punainen tiiliseinä ja paksut hirret. Kynttilät palavat, ruutuikkunoista näkyy asunnoiksi kunnostettu tehdasrakennus ja sen komea torni.

Mari katsoo ulos ja kaappaa sohvalta syliinsä jättimäisen tilkkupeiton. Se on Lahjapeitto (Älä kerro Marille) -Whatsapp-ryhmän tekemä.

Peittoa on ollut kutomassa iso joukko Marin tukijoita. Joillakin ovat olleet neulepuikot ensimmäistä kertaa hyppysissään.

Piispa rutistaa peittoa ja hymyilee.

– Sitten joskus, kun tulee tiukkaa, niin ai että tuntuu ihanalta kääriytyä tähän.

Mari Leppänen

Turun hiippakunnan dekaani. Vihitään 7.2.2020 Turun arkkihiippakunnan piispaksi. Toiminut useissa kirkon tehtävissä, niin Kirkkohallituksessa kuin mm. pappina Aurinkorannikolla. Asuu Liedossa, naimisissa Liedon kirkkoherran Risto Leppäsen kanssa. 14-, 17- ja 18-vuotiaat lapset.

Tuoreimmat

Luitko jo nämä?