”Työskentelin 15 vuotta kampaamoyrittäjänä Tampereella yhdessä ystäväni kanssa. Pidin työstäni todella paljon, mutta viimeiset seitsemän vuotta minulla oli olo, että haluan tehdä elämässäni jotain muuta.
Päivät kampaamossa olivat tosi pitkiä. Kilpailu alalla on kovaa, ja siksi illat ja viikonloputkin piti olla töissä. Muulle elämälle ei ollut oikein tilaa. Jos halusin viettää viikonlopun kotiseudullani Savossa, töitä piti tehdä etukäteen entistäkin enemmän.
Kampaamoyrittäjän työ on myös hirveän sitovaa. Jos asiakkaalla oli juhannushäät tulossa, se määritteli minunkin juhannukseni. Piti mennä muiden ehdoilla.
Vuosien varrelle mahtui useita hetkiä, kun olin aivan uupunut tehtyäni liikaa töitä. Raha sai kuitenkin jatkamaan, ajattelemaan, että sitä täytyy olla, jotta joskus pääsisi tästä oravanpyörästä pois, vaikka sitten eläkkeellä. Tarve rauhoittaa elämää oli niin kova, etten heti edes tajunnut vastauksen olevan ihan lähellä.
”Luovuus rupeaa pulppuamaan kunnolla vasta silloin, kun on levännyt.
Olen maalannut aina. Se on keino ilmentää itseäni, sitä kaikkein syvintä olemusta itsessäni. Unelma taidemaalarin ammatista jäi kuitenkin vähän puolivahingossa sivuun. Viitisen vuotta sitten aloin vähentää viikonlopputöitä ja keskittyä enemmän maalaamiseen. Pidin myös useamman näyttelyn, ja töitäni ostettiin.
Tein pitkään kahta työtä. Jossain vaiheessa työhuoneenikin oli kampaamon yhteydessä, ja silloin olin kyllä lähellä uupumista. Luovuus rupeaa pulppuamaan kunnolla vasta silloin, kun on levännyt. Maalaaminen on minulle positiivisuuden lähde, enkä koskaan esimerkiksi maalaa, kun olen surullinen.”
Takaisin kotiin
”Kun kaksi vuotta sitten tapasin kumppanini Iinan, unelmat saivat yhteisen suunnan. Molemmilla oli vahvistunut samanlainen tunne siitä, ettei kaupunkielämä enää napannut. Iinakin on Savosta syntyisin.
Kaupungin elämänrytmi, hektisyys ja aikataulut eivät millään tavalla sovi meille. Palautuminen siitä oli välillä todella vaikeaa.
Olen kotoisin täältä Rantasalmelta, Kolkontaipaleen kylästä. Vuosi sitten aloin ajatella, että voisin ostaa mummolan kodikseni. Teimme yhdessä laskelmia ja totesimme, että 1700 euroa käteen kuussa riittäisi. Täällä maalla kulutkin tosin ovat ihan erilaiset kuin kaupungissa. Asuminen on halvempaa ja muut kulut ovat pienempiä.
Reetta Immonen (oik.) kunnostaa mummolaa yhdessä kumppaninsa Iina Martikaisen kanssa.
Kun korona keväällä hiljensi kampaamoalan, minulla oli taas enemmän aikaa maalata. Huomasin, että teen taiteilijana ihan normaalia työaikaa, minulla oli niin paljon tilauksia rästissä. Koronasta tuli lopulta se kauan kaivattu muutos, merkki siitä, että nyt saan päästää kampaamosta irti. Vappuna tein talosta viralliset kaupat. Ystäväni osti kampaamoyrittäjyyden.
Aluksi ajattelin Suppumäkeä vain lomanviettopaikkana, mutta nyt asumme täällä pysyvästi. Iinalla on vielä asuntonsa Tampereella. Siskoni asuu naapurissa miehensä kanssa, vanhempani kilometrin päässä. Kylällä on useampi kymmenen taloa, ja suurimman osan ihmisistä tunnen jo lapsuudesta.”
Aamut alkavat uunien lämmityksellä
”Hirsitalo on terve ja tosi hyvässä kunnossa. Välipohjan eristyksestä löytyneistä lehdistä vanhimmat olivat 1920-luvun alusta. Olemme uusineet lattiat ja uunin ja vaihtaneet alimmat hirret. Olemme remontoineet paljon itse ja saaneet paljon tietoa ja apua myös tutuilta ja naapureilta.
Meillä ei ole vielä kunnon keittiötä, vaan tiskaamme käsin. Kaksi ensimmäistä kuukautta kokkasimme nuotiogrillillä. Kun kaverit tulivat kesällä käymään, he totesivat, että herranjumala, ette te nyt tuossa voi sateella kokata. Sähköinsinöörikaveri asensi meille lieden. Tammikuussa saamme oikean keittiön. Sisävessa meillä jo on, ja vesi tulee hanasta.
”Olen oppinut, että asiat hoituvat nyt, tai sitten joskus ensi viikolla.
Aluksi täälläkin oli vaikea olla aloillaan. Haastavinta näin yrittäjänä on ollut tottua kiireettömyyteen, ja tekemään vähemmän. Suorittaminen ja kiire ovat olleet tavallaan turvallisia. Nyt on mennyt puoli vuotta, ja adaptoituminen on tapahtunut. Olen oppinut, että asiat hoituvat nyt, tai sitten joskus ensi viikolla. Kun soittaa apua naapurista, tunnin sisällä on vaikka peräkärry pihassa. Jos auto jää jumiin, isä tulee traktorilla vetämään.
Täällä aamuni alkavat aina uunien lämmittämisellä ja kahvinkeitolla. Siitä tulee ihanan seesteinen olo. Vuodenaikojen vaihtelunkin huomaa täällä ihan eri tavalla kuin kaupungissa. Vuodenajat nivoutuvat paremmin yhteen. Tulee samoja fiiliksiä kuin lapsena, kun siitä kaikesta oli aikaa nauttia. Enää ilmassa ei ole suorittamista, sitä fiilistä, että loma loppuu ja kohta täältä pitää lähteä pois.
En ole juuri kaivannut esimerkiksi elokuvia tai shoppailuja. Jos saa itse päättää talonsa värin, se antaa enemmän kuin vaikka jonkin uuden ostaminen. Talosta tulee haalean roosa. Välillä kyllä harmittaa se, että rautakaupoissa on täällä paljon suppeammat valikoimat kuin kaupungissa. Mutta palvelu on mahtavaa ja tilaamalla saa, ja täällä on aikaa odotella.”
Stressi vaihtui läsnäoloon
”Yrittäjänä sitä on kauhean tunnollinen. Tietty etäisyys töihin on välttämätöntä, jotta niitä jaksaa. Rakkaimmat kanta-asiakkaat eivät ole laskeneet minusta irti. Käyn toistaiseksi parin viikon välein Tampereella tekemässä kampaajan töitä. Teen kampaamotöitä 4–6 päivää kuukaudessa. Puolisoni tekee uniikkeja puukkoja ja huonekaluja ja haaveilee arkkitehdin ammatista. Hän on aiemmin ollut rakennusmaalari.
Tuloistani noin puolet tulee kampaamotöistä, puolet taiteesta. Taidepuoli näyttää tällä hetkellä tosi positiiviselta, vaikka ainoa myyntikanavani on vielä Instagram. Maalaan erilaisia tilaustöitä asiakkaille: abstrakteja teoksia, eläimiä ja esimerkiksi lemmikkien muotokuvia. Maalaukset maksavat 200 eurosta ylöspäin koosta ja tekniikasta riippuen.
Haluaisin keskittyä täysipäiväisesti maalaamiseen ja kuvanveistoon. Se vaatii paljon läsnäoloa. Olen puhtaasti itseoppinut. Haluaisin myös suorittaa kuvataiteilijan ammattitutkinnon, mutta toisaalta, miten paljon se taidettani muuttaisi mihinkään suuntaan?
”Jos ajatus maalla asumisesta on yhtään kutkutellut, rohkaisisin kaikkia menemään sitä kohti. Maalla on niin paljon tyhjillään olevia taloja.
Olen huomannut, että pystyn nykyään paremmin elämään hetkessä. En ota enää niin helposti stressiä asioista. Stressi oli tullut kaupungissa niin isoksi osaksi itseä, ettei sitä oikein edes tajunnut. En usko, että ihmistä on luotu kaupunkielämään. Olen niin henkeen ja vereen maalaistyttö.
Vaikka rakastan ravintoloita ja tykkään silloin tällöin käydä kaupungin yössä ja matkustella, en koe joutuneeni luopumaan elintasostani. Olen saanut päivittäiseen elämääni luksusta, jota jahtasin rahan kautta tuloksetta. Nykyään luksus tarkoittaa minulle aikaa, aikaa huolehtia itsestä, kodista, mennä metsään, viettää aikaa perheen ja ystävien kanssa, maalata. Tätä ei parin, kolmen viikon Balin-reissu silloin tällöin voi koskaan minulle korvata.
Jos ajatus maalla asumisesta on yhtään kutkutellut, rohkaisisin kaikkia menemään sitä kohti. Maalla on niin paljon tyhjillään olevia taloja. Täällä maalla, ainakin meidän kylällä, autetaan ja ollaan yhteisöllisiä. Kuntakin on ottanut meidät avosylin vastaan. Sain täältä tosi hyvät työtilat.
Kun korona hellittää, haluan myös ystäväni tänne kylään tupaantuliaisiin. Jos niin tapahtuu, niin sitten täällä on täydellistä. Olen täällä jäädäkseni.”
