Ellen Jokikunnas kertoo lapsettomuuden kipeistä vaiheista ja vastauksesta, jonka päätti antaa kyselijöille: ”Enää ei tarvinnut mennä vessaan itkemään, minä olin tilanteen päällä” - Ihmiset & suhteet - Ilta-Sanomat

Ellen Jokikunnas kertoo lapsettomuuden kipeistä vaiheista ja vastauksesta, jonka päätti antaa kyselijöille: ”Enää ei tarvinnut mennä vessaan itkemään, minä olin tilanteen päällä”

Kun Ellen Jokikunnas puolisoineen aloitti adoptioprosessin yli kolme vuotta sitten, vanhemmuus tuntui ensimmäistä kertaa todennäköiseltä. Sitä oli edeltänyt seitsemän vuotta lapsettomuushoidoissa ja muiden turhauttavat kyselyt. – Sain mielettömästi voimaa, kun vihdoin kekkasin, ettei lapsettomuutta tarvitse hävetä tai salailla.

”Vuosien varrella olemme käsitelleet ja hyväksyneet senkin, että jäisimme kaksin. Olemme jo perhe näinkin. On ollut ihanaa huomata, että voi olla kokonainen, vaikka lasta ei vielä ole”, Ellen sanoo.­

2.1. 8:00

Vuosikymmenessä ehtii kaikenlaista. Edellisten kymmenen vuoden aikana Suomi on ottanut kaksi jääkiekon maailmanmestaruutta, ehtinyt nähdä seitsemän pääministeriä sekä Länsimetron ensimmäisen vaiheen valmistuvan. Nyhtökaura valloitti kasvisruokamarkkinat ja Vain Elämää -artistit Hartwall Areenan.

Koko sen ajan Ellen Jokikunnas on yrittänyt saada lasta. Takana on seitsemän vuotta epäonnistuneita lapsettomuushoitoja ja niiden päätyttyä yli kolme vuotta adoptioprosessissa.

Projekti on edelleen kesken, mutta vuosien pettymykset ovat sentään muuttuneet toiveikkuudeksi ja todennäköisyyksiksi. Sävy muuttui yhdessä lauseessa kesken keskustelun, kun pöydän toisella laidalla istuivat Ellen puolisonsa Jarin kanssa ja toisella adoptioneuvontaa ohjannut sosiaalityöntekijä.

– Juttelimme siinä ja aloitin, että sitten jos me jonain päivänä saadaan lapsi. Virkailija keskeytti ja oli että ei! Se ei ole jos vaan kun te saatte lapsen. Se oli mieletön suunnanmuutos, Ellen, 44, muistelee käänteentekevää hetkeä.

– Tajusimme kumpikin, että nyt alkoi vähän erilainen meininki kuin ne loputtomat pettymykset, joihin olimme lapsettomuushoidoissa tottuneet. Äkkiä hatara toive muuttuikin varmuudeksi.

Perhe se on kaksikin

Ajatus omasta perheestä on ollut luontevana Ellenissä aina. Omat vanhemmat olivat perustaneet perheensä nuorina, ja niin Ellenkin kuvitteli tekevänsä.

– Lapsi on ollut tärkeä ja rakas asia, ja varmaan samalla tavalla luonnollinen valinta kuin niillä, jotka haluavat elää ilman lasta. Jo parikymppisenä, ollessani vielä yksin, pyörittelin ajatusta adoptiosta, koska ajattelin, ettei sillä biologialla ole niin väliä.

Elämä menikin toisin. Alle kolmikymppisenä Ellen sai tiedon, ettei saisi lapsia perinteisellä menetelmällä ja että vain hulluntuurilla lapsettomuushoidoissa saattaisi tärpätä. Tavatessaan Jarin kymmenen vuotta sitten hän oli jo vahvasti kallellaan adoptioon, mutta yhdessä pari päätti kokeilla hoitoja.

Ellen rohkaisee adoptioita harkitsevia sulkemaan korvansa huhuilta, joiden mukaan ikä, yrittäjyys tai vaikkapa lastenhuoneen puute estäisivät adoption. ”Mekin epäilimme, kelpaisimmeko perheeksi, mutta puolet jutuista oli ihan kuulopuhetta. Ei adoptioon tarvitse olla superihminen.”­

– Tavallaan suhteemme alkoi miestäni kohtaan epäreilusta asetelmasta. Hän sopeutui minun tilanteeseeni ja toiveeseeni ja teki siitä myös omansa. Hän ei häipynytkään vaan ehdotti, että katsotaan, mitä voisimme yhdessä tehdä. Aloitimme lapsettomuushoidot jo muutaman kuukauden seurustelun jälkeen, Ellen kertoo.

– Ajattelen, että hän se on tässä tehnyt isoimman päätöksen halutessaan pysyä kanssani, vaikka en olekaan toimiva peli.

Lapsettomuushoidot ovat fyysisesti ja henkisesti rankka putki tutkimuksia, lääkityksiä, toiveita ja pettymyksiä. Harva haluaa, saa tai jaksaa niitä pitkään, ja Ellenin seitsemän ja puolen vuoden jakso oli todella poikkeuksellinen.

 Lapsettomuus ei ole mukana laahaava musta repaleinen aukko.

– Ainahan sitä haluaa uskoa ihmeeseen edes vähän. Ensin oli aina toive, sitten tuli pettymys ja meni usko kunnes taas aloitettiin uudelleen, Ellen sanoo.

– Vuosien varrella olemme käsitelleet ja hyväksyneet senkin, että jäisimme kaksin. Olemme jo perhe näinkin. On ollut ihanaa huomata, että voi olla kokonainen, vaikka lasta ei vielä ole. Meille lapsettomuus ei ole jokin kaikkea varjostava suru tai mukana laahaava musta repaleinen aukko. Tuskin kukaan jaksaisi näin pitkään sellaista säröä arjessaan.

Ellen ymmärtää hyvin, että moni parisuhde siihen myös kaatuu. Kymmenessä vuodessa muuttuvat sekä ihmiset, toiveet että elämäntilanteet.

– Ollaan me sitä ihmetelty itsekin, miten meillä on niin hyvä meininki edelleen. Olemme käyneet läpi tosi kipeitä asioita yhdessä, ja silti vain hitsautuneet tiiviimmin yhteen. Ennemminkin on asenne, että anti tulla vain, me kyllä kestetään.

Välillä tunteet menevät eri tahtiin. Kun toinen uppoutuu kiireisiinsä, toiseen ehtiikin iskeä kärsimättömyys ja eikö mitään tapahdu -tuskailu.

– Silti koskaan ei ole tullut ajatusta, että jätetään homma kesken tai ettemme jaksaisi enää. Fokus on pysynyt kirkkaana.

Eikö se jo tule?

Karkeasti tiivistämällä kansainvälinen adoptioprosessi menee näin: käydään läpi adoptioneuvonta, valitaan palveluntarjoaja ja haetaan adoptiolupaa, päästään kohdemaan adoptoijarekisteriin ja sitten odotellaan. Neuvontaan menee suunnilleen vuosi, lupahakemusbyrokratiaan Suomessa ja kohdemaassa helposti kuukausia.

– Sitten alkaa se pitkältä tuntuva lapsen odotus, joka kestää keskimäärin kuudesta kuukaudesta kolmeen vuotta, joissakin maissa viisikin vuotta, kertoo Marjo Mäenpää, Pelastakaa Lapset ry:n Kansainvälisen adoptiopalvelun esimies.

Odotukselle on kuitenkin syynsä. Mäenpään mukaan kohdemaissa tehdään tarkkaa selvitystyötä ja varmistetaan, että kaikki tapahtuu oikein eikä asiaan liity esimerkiksi lapsikauppaa. Lapsen synnyinmaa on aina ensisijainen kohde, ja kansainvälinen adoptio tulee kyseeseen vasta, jos lapsi on siihen vapaa.

– Lapsia ei myöskään adoptoida vanhemmille jonojärjestyksessä vaan kaikki valinnat tehdään lapsilähtöisesti. Lapselle etsitään sopivimmat mahdolliset vanhemmat hänen etuaan ajatellen, Mäenpää sanoo.

– Adoptioon liittyy tunteita ja usein odottajilla on taustalla raskaita vaiheita. Ne lisäävät tunnetta, että lapsen saanti kestää.

 Mehän ollaan jo paljon lähempänä sitä, että jonain päivänä tapahtuu.

Sen tietää myös Ellen. Hänen kymmenvuotisen lapsitoiveensa aikana ystävät ympärillä ovat perustaneet perheitä, ja vauvoista, joiden suunniteltiin kasvavan Ellenin lapsen kavereina, on jo varttunut leikittäjiä hänen vielä saapumattomalle lapselleen.

– Välillä minä saan hyssytellä ystäviäni, jotka tuskailevat, että eikö se teidän lapsi jo tule. Kun aloitimme adoptioprosessin, siihen kuuluva odotus tuntui kuitenkin kevyeltä jutulta vuosien hoitoihin verrattuna. Mehän ollaan jo paljon lähempänä sitä, että jonain päivänä tapahtuu, Ellen sanoo.

– Silloinkin, kun lapsettomuus oli vielä kipeä möykky itselle, olin aina onnellinen toisten onnistumisista. Minusta on ollut ihana seurata muiden vanhemmuutta ja sitä, että ystäväni ovat säilyneet samanlaisina sekoilija-pyllyilijöinä, vaikka heistä on tullut isiä ja äitejä.

Läheiset ovat kommentoineet Ellenin lapsitoiveeseen liittyvää pitkää odotusta kohtuuttomaksi ja miljoonien kodittomien lasten tilannetta epäreiluksi. ”Sitä kokonaiskuvaa ei voi kantaa harteillaan. Pitää keskittyä vain oman perheen tulevaisuuteen. Muuten tällainen yömärehtijä ei nukkuisi koskaan.”­

Lapsettomuuden kipeimmät vaiheet sijoittuvat Ellenillä aikaan, kun hän ei vielä halunnut puhua siitä muille. Tuntui kohtuuttomalta lukea raskaushuhuistaan samalla, kun taas uusi kierros lapsettomuushoitoja oli päättynyt epäonnistumiseen.

– Oli tuskaa vaieta, kun kyseltiin, miksi en ollut hankkinut lasta: olinko niin itsekäs, urakeskeinen vai pelkäsinkö pilaavani kroppani. Kerran, kun eräs toimittaja kysyi kommenttiani raskaushuhuihin, lupasin vastata, jos hän ensin kysyisi kiertohaastattelussa viisikymppisiltä miehiltä, vieläkö heillä seisoo. Sitten voitaisiin keskustella munasarjojeni tilasta, Ellen napauttaa.

– Sain mielettömästi voimaa, kun vihdoin kekkasin, ettei lapsettomuutta tarvitse hävetä tai salailla. Kyselijöille aloin vastata olevani lapseton, onko sulla muita kysymyksiä sisäelimistäni. Oivallus tuli kuin ryöppynä: enää ei tarvinnut mennä vessaan itkemään, vaan minä olin tilanteen päällä ja sain sanoa, ettei tapasi udella ole kiva juttu.

Perheeksi tulemisen korkeakoulu

Vaikka hoitoihin kulutettuja vuosia voisi pitää hukkaan heitettyinä, Ellen ajattelee niiden valmistelleen häntä myös adoptioprosessiin.

– Ainakin se on opettanut kärsivällisyyttä ja ehkä antanut työkaluja kohdata erilaisia vastoinkäymisiä. Sanonkin, että olemme käyneet perheeksi tulemisen korkeakoulua.

Ellen huomauttaa, että adoptioon liittyy paljon urbaaneja legendoja, mutta kyselyt ja syynäys ovat kyllä totta. Jarin kanssa he ottivat ne hauskana haasteena ja muistuttivat toisiaan kotiläksyistä. Elämäänsä piti avata perhe- ja ystäväsuhteista, seksikumppaneista, lapsuudesta, työelämästä ja rahatilanteesta.

– Kyllä siinä pengotaan kaikki henkilökohtaisuudet, joista ei välttämättä puhuisi edes ystävilleen. Selvitys palvelee sitä, että lapselle löydetään hyvä ja turvallinen koti, mutta ymmärrän myös, että sen voi kokea raskaaksi. Jotkut ystävistämme ovat jättäneet prosessin kesken, koska heistä se on ollut liian tungetteleva.

Suomen kansainvälisiä adoptointeja järjestävät Pelastakaa Lapset ry sekä Interpedia. Marjo Mäenpään mukaan adoptioita tehdään nyt eniten Thaimaasta, Etelä-Afrikasta, Filippiineiltä sekä Kolumbiasta. Joillakin mailla on spesifejä vaatimuksiaan hakijavanhemmille esimerkiksi näiden terveydentilasta. Huomattava ylipaino ja liian korkea rasvaprosentti saattavat johtaa tekemään terveydenhoitosuunnitelmaa asiantuntijalääkärin ­kanssa. Lisäksi perheen taloustilanne ja moni muu seikka painavat hakijaperusteissa.

Ellenin ja Jarin kohdemaa edellytti lausuntoa myös työnantajalta. Kahden yksinyrittäjän perheessä se särähti korvaan: keneltä lausuntoa edes kysyttäisiin? Mitä jos työpaikalla ei haluaisi etukäteen kertoa lapsitoiveestaan saati lapsettomuudestaan?

– Ja miksi joku työtuttu ylipäätään olisi pätevä arvioimaan kyvykkyyttäni vanhempana? Se tuntui absurdilta ja vieraalta meidän kulttuurissamme.

Ellen ei vielä tiedä adoptioprosessinsa lopullista hintaa, mutta arvioi sen olevan noin 20 000 euron luokkaa. Pistää miettimään, määrittääkö ihmisen ylipaino tai varallisuus hänen kykyään olla hyvä vanhempi. Ellen muistuttaa, että koska lapset eivät tule tasapainoisista oloista, heitä pitäisi odottaa mahdollisimman pysyvä ja turvallinen koti.

– Nämä lapset ovat joka tapauksessa traumalapsia. Taustalla on hylkäämistä ja ties mitä. Ymmärrän, että meistä on siksi tiedettävä kaikki.

Ajatusta puoltaa myös Marjo Mäenpää. Hänen kontaktinsa, pääasiassa valtiolliset yhteistyökumppanit, pitävät tarkoituksella rimaa korkealla adoptiolasten parhaaksi. Nyt myös korona on hidastanut prosesseja. Esimerkiksi Thaimaa pisti rajat kiinni hakijoilta maaliskuusta joulukuuhun. Lykkäykset altistavat perheet uusille lupahakukierroksille, jos kahden vuoden adoptiolupa ehtii umpeutua, ja esimerkiksi yli kolmen kuukauden lomautuksista pitää ilmoittaa järjestäjille.

– Viime viikolla saimme taas ensimmäiset hakijaperheet Filippiineille sekä Thaimaahan. Siellä vanhemmat joutuvat koronan takia ensin kahden viikon karanteeniin hotellihuoneeseen. Raskainta tämä on ollut perheille, jotka saivat tiedon lapsesta juuri ennen koronaa, mutta eivät päässeet hakumatkalle pandemian takia. Tilanne on lisännyt huolta myös kohdemaissa, Marjo Mäenpää kertoo.

 Miten voisin sanoa, etten hyväksy jotain lapsessani?

Ellen ja Jari eivät tiedä tulevasta lapsesta paljonkaan, ainoastaan ikähaarukan 0–5 vuotta. Kohdemaan valintaan vaikutti muun muassa se, että siellä lapsia arvostetaan: vaikeissakin olosuhteissa joku on ehkä halunnut pitää lasta sylissä.

Vain lapsen terveydentilasta sai – tai piti – sanoa toiveensa. Ellenin mukaan se oli prosessin kovin vaihe. Eteen iskettiin lista ominaisuuksista ja sairauksista, jotka lapsessaan hyväksyisi tai ei: kitalakihalkiosta raajojen puuttumisiin, sydänsairauksista mielenterveysongelmiin, kroonisista sairauksista kehitysvammoihin ja niin edelleen.

– Meillähän se meni ihan vollaamiseksi. Miten voisin sanoa, etten hyväksy jotain ominaisuutta lapsessani? Voisihan tyyppi sairastua myöhemmin täälläkin.

Suomessa adoptioon kuuluu jälkipalvelu, jossa järjestäjä auttaa lasta halutessaan löytämään juurensa alkuperämaassa. Myös Ellen miehineen on sitoutunut suunnitelmaan. ”Haluamme perehtyä hänen synnyinmaahansa ja olemme lapsen toiveiden mukaan valmiita tutustuttamaan hänet sukulaisiinsa. Se ei ole meidän vanhemmuudestamme pois.”­

Valintatilanteessa asiantuntija rohkaisi miettimään listaa oman elämäntilanteen ja tottumusten kautta. Pärjäisikö matkaileva perhe pyörätuolilla liikkuvan lapsen kanssa? Löytyisikö heiltä valmiutta tai osaamista erityislapsen tarpeisiin?

– Me hyväksyimme ihan hirveästi asioita, koska Suomessa on saatavilla huippulääketiedettä, hoitoja ja osaamista.

Odotus ylevöittää – tai sitten ei!

Seuraavaksi pari odottaa soittoa, jota Ellen kutsuu kaaospuheluksi. Lapsiesityksessä kerrotaan heille ehdotetusta lapsesta ja kysytään, ottavatko vanhemmat tämän vastaan.

– Sitten alkaa se seinille kiipeily, Ellen nauraa.

Kotona Röykän vanhalla asemalla ei ole lastenhuonetta laitettuna, eikä sellaista viritellä ennen kuin tieto lapsesta aikanaan muuttuu todeksi. Mitä tuntemattomalle osaisi hankkiakaan: babysitterin vai polkupyörän?

– Meillä on muuten koti ja elämä valmiina häntä varten. Homma ei varmasti mene pieleen siksi, ettei ole oikeanlaista katossänkyä tai kolmeasataa pehmolelua odottamassa. Tyhjä lastenhuone olisi vain muistuttamassa, ettei lasta vieläkään ole.

Ellen ei usko, että pitkä odotus jotenkin jalostaisi hänestä ylevämpää vanhempaa. Jossain tilanteessa hermot saletisti menevät, vaikka lapsi olisi maailman odotetuin.

– Sanoin jo neuvonnassa, ettei minua sitten nähdä jääkiekkokaukalon laidalla. Tunnistan rajallisuuteni ja sen, ettei jaksamisen tasoni ole sama kuin parikymppisenä. Kyllä adoptiovanhemmatkin saavat olla joskus poikki tai tarvita apua eikä siitä tarvitse syyllistyä. En usko pätkääkään, että loputon odotus olisi tehnyt meistä jotenkin autuaita vanhempia.

Ellen Jokikunnas

44-vuotias televisio- ja radiojuontaja asuu Nurmijärvellä puolisonsa Jarin kanssa. Pari meni naimisiin syyskuussa 2017 ja odottaa adoptiolasta.

Perheeseen kuuluu yksi koira, kaksi kissaa, kolme kanaa ja kukko.

Juontaa tammikuun ajan iltapäiväohjelmaa uudessa Me Naiset Radiossa Jenni Alexandrovan ­kanssa. Me Naiset Radio korvaa Radio Aallon. Uuden kanavan ohjelmat aloittavat 11.1.2021.

”Upeaa päästä tekemään räväkkää ja älykästä naisasiaa. Edelliset reilut kolme vuotta olen juontanut yksin, joten hauskaa nähdä, miten parijuonto taas sujuu. Luotan, että Jennin kanssa työstä tulee hauskaa ja kivaa.”

Ensi vuonna Ellen jatkaa tv-töitään ja juontaa keväällä muun muassa Farmi Suomi -ohjelmaa.

Tuoreimmat

Luitko jo nämä?