Christoffer Strandberg teki teatterikoulun pääsykokeessa jotain, mitä muut eivät uskaltaneet: ”Luulen, että se oli yksi syy, miksi pääsin sisään” - Ihmiset & suhteet - Ilta-Sanomat

Christoffer Strandberg teki teatterikoulun pääsykokeessa jotain, mitä muut eivät uskaltaneet: ”Luulen, että se oli yksi syy, miksi pääsin sisään”

Näyttelijä Christoffer Strandberg on aina halunnut määritellä itse itsensä. Tehokkain tapa kohdata arvostelijat on olla avoin.

Christoffer Strandberg viihtyi nuorena tyttöporukoissa, joissa erilaisuus oli sallitumpaa.­

25.12.2020 8:00

Matkalla minuksi -juttusarjassa tunnetut henkilöt kertovat kasvusta omaksi itsekseen.

Christoffer Strandberg on aina ollut oikeassa paikassa oikeaan aikaan – kirjaimellisesti. Lapsuuden kotipaikka Siuntio oli vilkkaalle, luontoa rakastavalle pojalle ihanteellinen kasvuympäristö, mutta kun ovet Teatterikorkeakouluun 18-vuotiaana avautuivat, oli Christoffer enemmän kuin valmis nauttimaan pääkaupungin sykkeestä.

Nelisen vuotta sitten uusi Putous -tuotantokausi esitteli Christofferin koko Suomelle, ja hänestä tuli hetkessä yleisön suosikki. Vaikka takana oli jo monta vuotta ammattinäyttelijänä, vasta tuolloin koitti julkisuus. Yhtäkkiä hänen nimensä tiedettiin ympäri Suomen ja kaikki kiinnostuivat viihteen uudesta kasvosta.

Samoihin aikoihin Christoffer pakkasi tavaransa Helsingissä ja muutti puolisonsa Jannen kanssa takaisin maalle Siuntioon.

– On todella vaikea kuvitella, miten olisin hoitanut tämän elämän, jos olisin ollut Helsingin keskustassa nämä viime vuodet. Koen, että olen säästynyt monelta asialta, Christoffer sanoo nyt.

Jaksamisen rajoilla

”Minulla on ollut aika hurja tahti jo monta vuotta. Viime vuonna olin kevään Putouksessa ja näyttelin samalla Helsingin kaupunginteatterin Kinky Bootsissa, syksyllä kilpailin Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa, näyttelin teatterissa ja suunnittelin seuraavaa Putous-hahmoa. Toisinaan tuntuu vieläkin, että haluaisin vain jäädä sänkyyn ja viettää henkistä sunnuntaita Valma-koiran kanssa loikoillen.

Toisaalta rakastan työtäni, ja siksi jaksan tätä tahtia. Se ei vain ota, se myös antaa valtavasti. Olen sitä paitsi kantapään kautta oppinut, milloin on rauhoituttava.

Opintojeni neljännen vuoden vietin Ruotsissa vaihdossa. Reissasin Suomessa paljon, sillä minulla oli täällä silloinen parisuhde sekä perhe ja ystävät. Yritin venyä kaikkiin suuntiin ja olla kaikille kaikkea samaan aikaan. Lisäksi olin vakaasti päättänyt valmistua 23-vuotiaana, enkä halunnut lipsua aikataulusta vähääkään.

Kun palasin Suomeen vaihtovuoden päätteeksi, tapahtui kummia. Muistan, kuinka syksyn ensimmäisellä kurssilla melkein pyörryin luokassa. Ihmettelin, onko minulla jokin rankka flunssa, mutta myöhemmin tajusin sen olevan psykofyysistä. Kehoni reagoi uupumiseen sulkeutumalla täysin.

Vetäydyin kaikesta kuukaudeksi. Hermostutti kamalasti laittaa sähköpostia koululle, mutta siellä suhtauduttiin onneksi ymmärtäväisesti.

Tiesin myös, ettei pelkkä lepo riittäisi, vaan tämä pitäisi puhua auki. Terapeutilla pääsin purkamaan käytösmalleja, jotka tilanteeseen olivat johtaneet. Opin hölläämään itselleni asettamiani vaatimuksia ja totesin, ettei minun tarvitse aina tehdä tai kontrolloida kaikkea. En ole koskaan ollut kympin poika koulussa, mutta elämässä kyllä, ja se on toisinaan ollut raskasta. Tuon kokemuksen jälkeen olen opetellut, että joskus saa olla myös epämiellyttävä, ja että empatia on arvokas ominaisuus niin kauan kuin se ei kostaudu itselleni.

Teen yhä tolkuttomasti töitä, ja sanoisin, että viimeiset vuodet ovat olleet tietyllä tapaa elämäni raskaimmat. Luulin keväällä, että tästä vuodesta tulisi koronan takia pakollinen pysähtymisen vuosi, mutta yllättäen niin ei käynytkään. Olen kiitollinen ja onnellinen töistä, mutta samalla tiedän, ettei olisi pahitteeksi ottaa vähän etäisyyttä jatkuvaan tekemiseen. Jo se, ettei tämä tahti tunnu enää missään, on miettimisen paikka sinällään.

Uskon, että jos minulta kahden vuoden päästä kysyttäisiin, sanoisin, että tämä vuosi on ollut se raskain. Terapia tekisi varmasti hyvää kenelle tahansa. Kammottavaa kyllä olen ajatellut, että juuri nyt ei millään ehdi, mutta onneksi tukiverkkoni ovat hyvät.

Identiteetti selvillä jo nuorena

Teatterikorkeakoulun pääsykokeessa oli yksi akrobatiatehtävä, jossa piti seisoa raadin edessä ja pyörittää käsiä yhtä aikaa eri suuntiin.

Muistan, kuinka vilkuilin muita hakijoita, jotka kuolemanvakavina tekivät suorituksensa upeasti. Itse olin niin surkea siinä, en saanut käsiä edes liikkumaan kunnolla. Seisoin siinä ensimmäisenä raadin edessä, enkä vain voinut ottaa itseäni vakavasti vaan aloin nauraa itselleni. Huomasin, että raadissakin alettiin kikatella ja suupielet nykivät.

Christoffer uskoo päässeensä Teatterikorkeakouluun osittain siksi, että pystyi ottamaan kokeissa rennosti. ”Minulla ei ollut mitään menetettävää.”­

Otin tehtävät tietysti tosissani, mutten repinyt selkänahkaani irti, jos mokasin. Tiesin, että se koulu on niin rankka, että jos itseään piiskaa kaikesta, siitä ei tule selviämään elossa. Sen sijaan tärkeää oli olla armollinen itselleen.

Luulen, että se oli yksi syy, miksi pääsin sisään: monet ottavat Teakin ja sinne hakemisen hirveän vakavasti ja piiskaavat itseään siihen, mutta minä olin juuri tullut lukiosta, eikä minulla ollut mitään menetettävää. Sen sijaan olin saanut kesäteattereista arvokasta oppia ja luottamusta, ja minä yksinkertaisesti rakastin näyttelemistä.

Voi olla, että olin valmis siihen sisäiseen työhön osittain siksikin, että olin moniin muihin poikiin verrattuna aika aikaisin käynyt läpi melko syviä pohdintoja. Olin miettinyt, millainen identiteettini on, mikä minulle on tärkeää ja millaisia asioita haluan tavoitella. Kun en nuorempana oikein sopinut muotteihin tai voinut sulautua massaan, niin ehkä sitten tulin miettineeksi niitä tärkeitä aiheita varhain.

Erilaisuus testattiin yläkoulussa

Minua ei erityisemmin koskaan kiusattu yläasteella, mutta se johtui varmaankin lähinnä siitä, että minulla oli paljon ystäviä. Olisin ollut täydellinen kohde kiusaamiselle, mutta olin niin suosittu tyttöjen keskuudessa, että kukaan ei päässyt oikein käsiksi.

Ala-asteella minulla oli kaksi poikaa parhaina ystävinä, ja heidän kanssaan me temmelsimme, mutta myös puhuimme tunteista ja kaikesta muusta. Heidän kanssaan koin, että sain olla oma itseni.

Yleisesti viihdyin silti paremmin tyttöporukoissa, joista löysin kypsyyttä hyväksyä erilaisuutta. En jaksanut sitä, kuinka poikien kesken jotenkin äijäydytään, enkä jaksa sitä vieläkään. Monet niistä teinipojistakin olivat todella kivoja tyyppejä kahden kesken, mutta porukassa heistä tuli ihan kummallisia.

En sanoisi, että yläaste oli kamalaa, mutten toisaalta kokenut oikein sopivani joukkoon. Turhautti, kun erilaisuudelle ja persoonallisuudelle ei ollut sijaa. Toki itsekin olen hetkittäin murehtinut, miksen sovi siihen perinteiseen, kapeaan miehen malliin. Olen ehdottomasti käynyt läpi niitä hetkiä, kun olen miettinyt, miksen voi olla kuten muut.

Vaikka olin vilkas lapsi, oman itsen näyttäminen ujostutti silti. Varmaan osittain siksi rakastuin näyttelemiseen. Olin ehkä yhdeksän, kun seisoin ensimmäistä kertaa Siuntion kesäteatterin lavalla. Aloin jo silloin tajuta, miten paljon pitää tehdä, jotta siinä humisevien koivujen katveessa saa peräpenkissäkin istujat mukaan esitykseen.

Kesäteatteri oli minulle loistava tapa ilmaista itseäni. Lavalla sain ilmaista kaiken sen, mitä ehkä muuten jännitin näyttää. Myöhemmin juuri näytteleminen on muovannut minua paljon. Kun töissä saa olla kaikki muut erilaisissa rooleissa, jää yksityiselämässä tilaa olla oma itsensä.

Avoimuus tyrmää ilkeydet

Nuorempana minulla oli tapana lähteä vanhempieni luota lenkille, jonka varrella pysähdyin mummin ja ukin luona moikkaamassa Anita-mummiani. Vaikka ei se mitään moikkaamista ollut. Oikeasti juoksin sen neljä, viisi kilometriä suoraan pullan luokse, ja sitten me istuimme mummin kanssa kahvipöydässä tuntikausia juttelemassa.

Ne olivat minulle tärkeitä hetkiä. Vaikka mummi ei koskaan tuputtanut elämänohjeitaan, opin häneltä paljon. Tärkein hänen opeistaan on ollut nöyryys muita ihmisiä kohtaan. Ihmisille pitää aina antaa puheenvuoro ja mahdollisuus, ennen kuin päättää, mitä mieltä heistä on.

Olen samaa mieltä. Olen allerginen kaikenlaiselle kyynisyydelle ja pessimismille, ja minusta on tärkeää kunnioittaa jokaista ihmistä.

En yleensä muuten hermostu herkästi, mutta erään lehtijutun otsikosta suutuin. Siinä tehtiin iso numero siitä, että seurustelen miehen kanssa. Ikään kuin se olisi jotenkin skandaali, eikä parisuhteemme olisi ihan normaali siinä missä muutkin parisuhteet. Minua suututti, että elämästäni tehtiin roskasisältöä.

Puolisostani puhuminen on ollut minulle tiettyä aktivismia, mutta olen viime aikoina oppinut pitämään rajoistani vähän tiukemmin kiinni. Ylipäätään osaan nykyään sanoa, jos en halua olla julkkis-Christoffer silloin, kun olen vaikka ystävien kanssa ravintolassa. Jos joku yrittää esineellistää minua ja vaatii jotakin kysymättä, voin hyvin kieltäytyä. Noudatan hyviä käytöstapoja, ja odotan sitä muiltakin.

Olen suomenruotsalainen, avoimesti homoseksuaali ja teen työkseni viihdettä, jota kaikki eivät arvosta, mutta mitään yksittäisiä leimoja en hyväksy. Sen sijaan olen aina halunnut itse määritellä itseni. Päämotivaationi ei ole, että ”mä kyllä näytän niille”, mutta on sitäkin ollut. Olen kokenut väheksyntää, ja siksi olen päättänyt, etten aio suostua mihinkään rooliin, joka minulle annetaan.

Katkera en silti koe olevani mistään. Olen yrittänyt aina lähestyä haasteita positiivisesti, ja avoimuuteni tuntuu pehmentävän vaativienkin ihmisten kärkiä.

Ei suunnitelmia, vaan unelmia

Koti on ollut minulle aina tärkeä, mutta aikuistuttuani kesti aikansa, että löysin omaan kotiin. Ensimmäinen opiskeluaikojen kämppäni sijaitsi Helsingissä Merihaassa, joka on oikea betonihelvetti. Se oli kolmen hengen soluasunto, eikä sitä voinut sanoa kodiksi Siuntion järvimaiseman ja puutalon jälkeen.

Niihin aikoihin löysin kaupungin yöelämän ja uppouduin opiskeluun, ja seuraavat vuodet minulla oli hyvin kiivas tahti. Asunnolla kävin lähinnä nukkumassa ja vaihtamassa vaatteet. Lisäksi inhosin tuntemattomien kanssa asumista: ihmiset eivät siivonneet omia jälkiään keittiössä, ja joku vei eteisestä Lacosten tennarini muuttaessaan pois!

Ensimmäinen oma kotini löytyi Göteborgista, hassua kyllä. Olin siellä puoli vuotta vaihdossa ja asunnossa oli valmiit kalusteet, mutta kun astuin sinne ensimmäisen kerran, tunsin tulleeni kotiin. Ehkä se johtui siitäkin, että siellä olin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan yksin. Olin aina asunut kämppisten kanssa ja viettänyt vilkasta sosiaalista elämää. Yhtäkkiä olin hiljaisessa, tuntemattomassa kodissa kaupungissa, jossa en tuntenut ketään. Edes nettiä ei ensimmäisinä päivinä ollut, joten olin todella itsekseni. Se tuntui aika hyvältä. Silloin otin uuden askelen kohti itsenäisyyttä, ja kodin merkitys kasvoi.

Sittemmin olen ollut aikamoinen pesänrakentaja. Asuimme Jannen kanssa Punavuoressa ihanassa historiallisessa talossa viisi vuotta. Janne kuitenkin haaveili muutosta maalle. En itse ensin ollut kovin innoissani, mutta lopulta annoin ehdot. Joko asumme Helsingissä, tai sitten muutamme Siuntioon. En osannut kuvitella asuvani missään, missä minulla ei ole mitään juuria.

Siuntioon muutimme nelisen vuotta sitten, ihanaan tyylikkääseen rivitaloon. Nyt sen aika alkaa parhaillaan olla ohi, sillä ostimme juuri omakotitalon. Sekin sijaitsee Siuntiossa, ei edes kovin kaukana edellisestä asunnostamme. Mutta se on omakotitalo, siellä on pihaa laitettavana ja pientä tekemistä tiedossa. Janne saa hoitaa vaativammat huoltotoimet, minä rakastan puutarhan laittoa.

Tavallaan tämä kodin osto on osa jotain suurempaa kehitystä, jota käyn läpi. Olen tyytyväinen, ettei enää tarvitse asua Helsingin vilinässä, sillä maalla saan arkeeni hyvin vastapainoa. Liikun paljon luonnossa, koiran kanssa ja ilman. Sielu lepää, kun saa kiivetä kalliolle tai pysähtyä meren äärelle. Olen kai hyvää vauhtia keski-ikäistymässä.

Omakotitalo vie meitä myös lähemmäs mahdollista perheen perustamista. Toki, koska me olemme miespariskunta, lapsi ei noin vain tule. Tämä talon osto on kuitenkin jollakin tavalla seuraava askel, jos sitä lähdemme joskus tavoittelemaan.

En ole koskaan ollut selkeiden visioiden mies, eikä minulla nytkään ole kummempia tulevaisuudensuunnitelmia, unelmia vain. Tämä matka, jolla nyt olen, on se sama, josta haaveilin 12-vuotiaana. Toivon vain, että saan pysyä tällä vielä pitkään.

Erityisesti toivon, että mitä vain tapahtuukin, muistan aina sen 12-vuotiaan teatteria rakastavan pojan. Etten luopuisi keveydestä ja leikkisyydestä. Elämä on kuolemanvakavaa, mutta ei sitä niin pidä elää.”

Christoffer Strandberg

Syntynyt 31.8.1989.

Näyttelijä, koomikko, juontaja. Tuli tunnetuksi Putouksesta, johon hän on osallistunut kolme kertaa.

Voitti 2019 Tanssii Tähtien Kanssa -kilpailun parinsa Jutta Heleniuksen kanssa. Juontaa keväällä uuden Putous-kauden.

Perheeseen kuuluu puoliso Janne sekä Valma-koira.

Tuoreimmat

Luitko jo nämä?