”Bonusvanhemmalla on vastuu, muttei valtaa” – Näyttelijä Kristiina Halttu kertoo roolistaan äitipuolena - Ihmiset & suhteet - Ilta-Sanomat

”Bonusvanhemmalla on vastuu, muttei valtaa” – Näyttelijä Kristiina Halttu kertoo roolistaan äitipuolena

Näyttelijä Kristiina Halttu kertoo, että nykyään 28-vuotias Venla ei pidä häntä äitipuolena, vaan läheisenä ihmisenä ja sellaisena aikuisena, johon voi turvautua.

”Olen suorittajaluonne ja lisäksi hyvin vastuuntuntoinen. Välillä pitäisi vähän löysätä. Ei pidä paikkansa, että kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat. Ei ole kruunua näkynyt”, näyttelijä Kristiina Halttu sanoo.­

22.11. 7:00

Tässä juttusarjassa tunnetut suomalaiset kertovat elämänsä tärkeimmistä oivalluksista.

KOTI

”Oma tausta antaa suhteellisuudentajua”

”Tietoisuus siitä, mistä olen tullut, antaa minulle suhteellisuudentajua. Kurkela eli kotitilani Kuivaniemellä Kemin tuntumassa on minulle edelleen tosi rakas. Tunnen sieltä jokaisen kiven ja puun.

Tilalla asuivat lapsuudessani myös isovanhempani. Janne-pappa, Mosse-koira ja minä olimme tiivis kolmikko. Painelimme papan kolmipyörällä pitkin kylänraittia. Pappa oli minun paras kaverini.

Ennen kouluunmenoa en ollut hoidossa missään. Minulla on neljä vuotta nuorempi veli, ja kaksosveljeni syntyivät, kun olin 15-vuotias.

Isä ajoi koulutaksia tilanhoidon ohella ja kouluttautui myöhemmin ambulanssikuskiksi. Hän innostui ravihevosista ja poroista, joita hän hankki tilalle. Viikonloppuisin kävin isän kanssa raveissa.

Äiti oli sosiaalitoimistossa töissä. Hän muistaa yhä kaikkien lestadiolaisperheiden lasten syntymäpäivät, vaikkeivät niiden vanhemmat niitä välttämättä muista.

5-VUOTIAS. ”Äidin täti on maalannut tästä kuvasta taulun, joka on kotona seinälläni. Muistan tämän paidan. Se oli oranssi.”­

Kurkela on koko ajan mukanani. Se luo turvallisuudentunteen ja henkistä tasapainoa. Olen hyvin jalat maassa -ihminen. Kotoa olen oppinut myös sitkeyttä, en anna vähällä periksi. Teatterissa pitää olla pitkäjännitteinen.

Lukion jälkeen hain opettajankoulutuslaitokselle Rovaniemelle. Erikoistuin äidinkieleen ja musiikkiin, suoritin laulututkintoja ja menin Ylioppilasteatteriin. Rovaniemellä kuulin ensimmäistä kertaa Teatterikorkeakoulusta. En kai ollut käynyt koskaan edes teatterissa, sillä asuimme lestadiolaisseudulla.

Teatterikoulu kuulosti samalta kuin lähtisi Saharaan vaellukselle. Ajattelin, että kouluun ei voi päästä muut kuin kulttuuriperheiden lapset.

Samalla kurssillani OKL:ssä olivat Pertti Koivula ja Kaija Kärkinen. Kun he pääsivät Teatterikorkeaan, ajattelin, että ehkä se onkin mahdollista.”

1968. ”Rakas Janne-pappa ja lapsuudenystäväni Tiina. Olen saanut joululahjaksi melodikan.”­

NAISEUS

”Enää naisellisuutta ei tarvitse hävetä tai pelätä”

”Minut tunnettiin kylillä Kurkelan Kristiinana, jolla oli pitkä tukka, joka oli hyvä koulussa ja lauloi tyttökuorossa. Opiskeluaikana Rovaniemellä leikkasin tukkani pois, syljeskelin ja vedin röökiä. Se oli maalaistytön kapinaa, mutta myös sukupolviasia. En halunnut olla söpö.

Olen aina kadehtinut naisia, joilla on mutkaton tapa suhtautua siihen kaikkeen ihanaan, mitä naisen elämään liittyy. Tai olla täysin välittämättä siitä! Minulle ja monelle muullekin sukupolveni naiselle se on ollut hankalaa.

Teatterikorkeakoulussa piti olla yhtä hyvä kuin pojat. Piti juosta Cooperin testissä sama matka ja punnertaa yhtä paljon. Piti olla vähän jätkä, eikä saanut loukkaantua härskeistä jutuista.

Olen tajunnut jälkikäteen, mihin kapinani liittyi. En halunnut, että ihmiset luulevat ulkonäköni olevan minulle joku juttu – koska se ei ole. Lisäksi luonteeni on sellainen, että älkää nyt kuvitelko, että tässä ratsastetaan jollakin. Ulkonäkönihän on minusta riippumaton asia. Jos olen muiden ihmisten mielestä klassisen kaunis, niin minkä minä näille piirteille voin. Olen perinyt tällaisen ulkonäön.

Yksi tuttu sanoi muutama vuosi sitten, että nyt kun sinulle on tullut ikää etkä ole enää häikäisevän näköinen, niin nyt minä rupean ymmärtämään, että sinähän olet oikeasti hyvä näyttelijä. Ajattelin, että ööö – selvä.

Olen myös kuullut, että on helppo sanoa, ettei ulkonäöstä välitä, jos sitä on. Se on kuulemma vähän sama, ettei välitä rahasta, jos sitä riittää.

Ennen naisen kroppa oli arvosteluvapaata riistaa. Muistan ikuisesti tilanteen, kun olimme kahden ystäväni kanssa rannalla. Otimme aurinkoa, ja ohitsemme käveli jätkiä, jotka antoivat vartaloillemme pisteitä, niin että me kuulimme. Se oli ihan normi. Ole siinä sitten vapautuneesti nainen, ei se ihan helpolla käynyt.

24-VUOTIAS. ”Lissabonilainen kirjekaverini Tininha tuli Interrailille meille Kuivaniemelle. Suurkaupunkilaiselle riitti eksotiikkaa, kun hän juoksi kameran kanssa porojen perässä.”­

Kun sain lapsen, ymmärsin, mitä varten tämä kroppa on. Se ei ole kenenkään arvostelun kohde. Se ajatus vapautti minut. Hankin ensimmäiset vähän avonaisemmat mekot. Olin kulkenut siihen saakka järkyttävän isoissa vaatteissa, miesten huppareissa. Minä, 164-senttinen nainen.

Nyt ajattelen, että ei tarvitse olla täydellinen nauttiakseen naisellisuuden ihanista puolista. Kuinka ylpeydellä italialaiset ja espanjalaiset kantavatkaan itsensä. Pienissä kylissä tädeillä on leggingsit ja crocksit, eivätkä kilot ole ihan kohdillaan, mutta he eivät välitä. Tukka on laitettu, isot korvakorut ovat korvissa, ja huulissa on oranssia huulipunaa.”

TUNNOLLISUUS

”Naisten kannattaisi vähän löysätä”

”Teatterikorkeakoulusta valmistumisen kynnyksellä pelkäsin, miten pärjään. Se oli muutenkin hankalaa aikaa: olin eronnut ja asuin yksin. Se, mitä pystyin hallitsemaan, oli oma syöminen ja liikkuminen. Hyvin klassinen tapaus siis.

Ajattelin varmaan alitajuisesti, että jos olen tarpeeksi laiha ja kovassa kunnossa, niin pärjään. Juoksin kaikki matkat – oli matka miten pitkä tahansa. Välillä saatoin lähteä lenkille vielä esityksen jälkeenkin. Kirjasin kaiken ylös, syömiset ja kilometrit. En syönyt juuri mitään.

Nykyään syön aika surutta mitä haluan, minulle ei tule helposti kiloja. Ammattikin pitää painon kurissa. Lisäksi käyn rivakoilla kävelylenkeillä ja joskus salilla. Enää en jaksa rääkätä itseäni.

Lähtökuopissa 1982. ”Nyt tästä lähetään – Kuivaniemi saa jäädä.”­

Mutta minun on yhä kauhean vaikea pitää vapaata. Se pitää ansaita. Kun muutimme mieheni Teron kanssa yhteen, hän ihmetteli, miksi minun pitää sunnuntaiaamuna miettiä, menenkö ensin lenkille vai kirjastoon. Miksi vapaapäivänä pitää ylipäätään tehdä jotain?

Suorittajaluonteeni lisäksi olen hyvin vastuuntuntoinen. Välillä pitäisi vähän löysätä. Ei pidä paikkansa, että kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat. Ei ole kruunua näkynyt.

Sukupolvemme naiset ottavat helposti liian suureen vastuun koko perheen pyörittämisestä. Nainen on se työnjohtaja, joka muistuttaa ja hoitelee asiat. Ei tarvitsisi. Lopputulos on, että nainen stressaantuu ja mies kokee, ettei ole täysvaltainen hoitamaan kodin asioita.

Pyynikin kesäteatteri 1994. ”Kalle Holmbergin Akseli ja Elina -näytelmässä vedin 20 esitystä murtuneella jalalla. Tero oli kulisseissa odottamassa pyörätuolin kanssa paikanvaihtoja.”­

Kyllä minun mieheni on sanonut monta kertaa, että ’relaa – kyllä minä pystyn hoitamaan tämän. Ei sinun tarvitse organisoida kaikkea’. Mutta olen tottunut siihen, että minun pitää hallita kaikki. Se on raskas rooli. Vähempikin riittäisi.

Tällaisestahan se äitien marttyyrius tulee: ’Minä kaiken teen ja kukaan ei arvosta.’ Inhoan sitä piirrettä ihmisessä, ja itse teen kuitenkin sitä samaa. Sen voisi lopettaa. Luulen, että kaikkien elämä helpottuisi, jos lopettaisi uhriutumisen. Kaikilla olisi kivempaa.”

RAKKAUS

”Vastaan ei voi aina taistella”

”Kun näin Teron ensimmäisen kerran, ajattelin että mikä kävelevä rokkiklisee, naurettava jätkä, jolla on mustaksi värjätty tukka ja korvakorut. Olimme samassa proggiksessa Teatteri Jurkassa.

Olimme kauhean ärsyyntyneitä toisistamme. Olin tuolloin varmaan tosi rasittava teatterikoululainen.

Esityksessä oli todella vaikea stemmakohta, johon minun piti päästä yksin sisään. Tero tuli viereeni huilunsa kanssa, katsoi ruskeilla silmillään ja sanoi: ’Minä annan tästä sinulle sen äänen. Sinä otat sen tästä ja sinä pysyt siinä.’ Se oli ihmeellinen hetki.

Tiesin, että hänellä oli pieni lapsi, eikä hän ollut vapaa. Olin itse eronnut. Vähitellen produktion aikana tajusimme, että olemme rakastuneet toisiimme. Tilanne oli hankala. Vuoden ajan yritimme taistella vastaan.

Jälkeenpäin selvisi, että olimme aiemmin pyörineet samoissa porukoissa, mutta emme olleet koskaan törmänneet. Mutta proggiksen jälkeen törmäsimme koko ajan, vaikka me kuinka yritimme välttää toistemme tapaamista. Se oli vain tarkoitettu niin. Siitä ei päästy yli eikä ympäri. Nyt olemme olleet yhdessä kohta 30 vuotta.”

UUSPERHE

”Bonusvanhemmalla on vastuu, muttei valtaa”

”Olin tottunut lapsiin ja lastenhoitoon jo hoitaessani kotona 15 vuotta nuorempia kaksosveljiäni, joten Teron tyttärestä huolehtiminen ei ollut sinänsä pelottavaa. Mutta on kauheaa olla vastuussa lapsesta, joka ei ole sinun omasi. Se on todella iso se pelko. Mitä jos lapsi juoksee auton alle tai käy jotain muuta? Mitä siitä seuraa?

Bonusvanhemmalla on vastuu, mutta ei sananvaltaa, oikeutta puuttua. Biologiset vanhemmat päättävät loppupeleissä. Se ristiriita on se kaikkein hankalin.

Venla oli niin pieni, kun menimme yhteen, että hänellähän ei ollut vaihtoehtoa, hyväksyykö hän minut äitipuolekseen vai ei. Olen ollut hänen elämässään niin kauan kuin hän muistaa.

1990-LUVUN ALKU. ”Heinänteossa. Siinä tarvitaan käytännönläheistä pukeutumista: äidin tuulipuvun housut ja velipojan lippalakki.”­

Eräässä haastattelussa Venla – nyt 28-vuotias nainen – määritteli, ettei hän ajattele minua äitipuolena, vaan läheisenä ihmisenä. Vanhempien lisäksi sellaisena aikuisena ihmisenä, johon voi turvautua. Niin ajattelen itsekin.

Oma äidiksi tuloni meni tavallaan myöhään, koska opiskelin kaksi ammattia. Tein opettajankoulutuslaitokselle gradun ja päättöharjoittelun, mutta tiesin, etten tule ikinä tekemään opettajan töitä. Maisterinpapereita minulla ei sieltä ole. Tietojenkäsittely ja joku tanhukurssi jäi suorittamatta. Teakista päätin sitten saada maisterin paperit.

Olin 30, kun valmistuin näyttelijäksi. Silloin oli paha lama. Piti taistella aika paljon, jotta sai töitä. Minulla oli vielä aikamoiset opintovelat niskassa, koska olin opiskellut 11 vuotta korkeakouluissa.

Aikaa kului ja yhtäkkiä tajusin, että olen jo 36, ja jos meinaan saada lapsen, minun ehkä pitäisi tehdä asialle jotain. Se ei tapahtunut heti. Sain muutaman keskenmenon, joille ei koskaan löytynyt selitystä. Ehdin jo miettiä, että mitä jos en koskaan saa lasta. Olin 38-vuotias, kun Eelis syntyi.

Keskenmenoihin ei kiinnitetty huomiota. Lääkäristä lähetettiin vain kotiin, enkä saanut mitään tukea. Nykyään toimitaan jo toisin, mutta keskenmeno on ollut terveydenhuollossa aika pitkään asia, johon ei ole osattu kiinnittää huomiota. Kuitenkin se on tosi yleistä ja todella traumatisoiva tapahtuma!”

PARISUHDE

”Pitkä parisuhde alkaa muuttua toveruudeksi”

”Kolmekymmentä vuotta yhdessä ei ole helppoa, kenellekään. Monenlaista mahtuu mukaan, mutta tässä sitä ollaan.

Musiikki ja taiteen tekeminen ovat olleet meille se liima. Vuodet, jolloin olimme molemmat freelancereita ja lapsi oli pieni, olivat hektisiä. Tero soitti Kauko Röyhkän bändissä ja kiersi keikoilla. Piti punnita kummankin työtarjouksia sekä taiteellisesti että taloudellisesti – kummasta saa rahaa, niin että selvitään. Taiteellisesti vuorottelimme.

Tilanne rauhoittui bändin hajottua, ja Tero valmistui pianonvirittäjäksi huippupisteillä.

Nyt suhteemme alkaa olla toveruutta. Jos nyt pitäisi erota, en pystyisi elämään kenenkään muun kanssa, koska kukaan ei tiedä, miten olen tullut tällaiseksi. Kukaan ei tunne minua niin hyvin kuin Tero. Ei koskaan.

Me emme ole ikinä olleet ihan kahdestaan. Kohta ollaan. Se tuntuu aika hurjalta. Katsotaan, kuka siellä on vastassa. Eelis on nyt 18-vuotias. On pelottavaa, kun lapsi lähtee kotoa.

Viime kesänä, kun olimme Teron kanssa kahdestaan mökillä, minulle tuli muistuma menneestä. Oli kuuma kesäpäivä, ja ajelimme hiekkatietä mopolla. Yhtäkkiä oli ihan kuin 20 vuotta olisi häipynyt. Muistin, kuinka ajelimme kahdestaan pitkin Kreikkaa ja Intiaa. Ajattelin, että tässä me ollaan taas. Tällaisia me olimme joskus. Tämmöisiä me olemme joskus ehkä taas.”

Kristiina Halttu

Syntynyt 7.6.1963 ­Kuivaniemellä. Suomen kansallisteatterin näyttelijä.

Parhaillaan Kaikki äidistäni -näytelmässä ja Risto Räppääjä ja väärä Vincent -elokuvassa.

Naimisissa rumpali ja pianonvirittäjä Tero Klingin kanssa.

Perheeseen kuuluvat 18-vuotias poika ja Teron 28-vuotias tytär.

Luetuimmat

Tuoreimmat Me Naiset