Jenni Kokander näki enneunen mumminsa kuolemaa edeltävänä yönä – viesti oli selvä: ”Se on herkkyyttä” - Ihmiset & suhteet - Ilta-Sanomat

Jenni Kokander näki enneunen mumminsa kuolemaa edeltävänä yönä – viesti oli selvä: ”Se on herkkyyttä”

Jenni Kokander ajattelee, että mummi halusi sanoa hänelle unessa heippa. Sellaisia kokemuksia ei Jennin mielestä tarvitse mystifioida.

”Sukupolvien ketju tuo tunteen, että kaikella on merkitys ja minä kuulun johonkin”, Jenni Kokander ajattelee.­

21.11. 9:00

Ensin on puhuttava mammuteista. Sellainen – pieni ja muovinen – kulkee aina Jenni Kokanderin lompakossa. Se on onnenamuletti.

On myös Itä-Siperian ikiroudasta löytynyt mammutinpoikanen Dima, jonka Jenni näki ollessaan 5-vuotias. Se liikautti pienen tytön sisintä. Kohtaamisesta syntyi ajan myötä turvatarina kuolemanpelkoon.

– Voi olla vaikka 40 000 vuotta sitten kuollut, mutta silti voi edelleen olla jollekin merkityksellinen. Se ajatus helpottaa minua. Tarinat tekevät meistä kuolemattomia.

Tuorein mammutti seikkailee hänen esikoisromaanissaan Sukupuuttoon kuolleiden planeetta. Sitä kirjoittaessaan Jenni lähti tutkimusretkelle ihmisyyteen, elämän ja kuoleman kysymyksiin. Romaanissa erilaiset ja eri ikäiset ihmiset puhuvat ja tutkivat elämän merkityksellisyyttä.

– Kirjoitin kirjan osin löytääkseni vastauksia omaan kuolemanpelkooni, mutta löysinkin elämänpelkoa ja riittämättömyyttä. Sitä, jatkunko, riitänkö, olenko kuolematon. Muistaako kukaan minua, kun kuolen?

Kirjoittaminen maadoitti ja rauhoitti. Vaikka kirja on fiktiota, siihen on piilotettu enemmän Jenniä kuin mihinkään julkiseen tähän asti. On junia rakastava hiljainen isä. Viisas, aikuisten läpi näkevä pikku Hertta. Kuolemaansa asti vitsiä vääntävä julkkisrunoilija.

– Olen sitä mieltä, että jos ilo ja nauru katoavat, katoaa kaikki.

Yhtä paljon kuin tämä koomikko rakastaa naurua, hän rakastaa myös melankoliaa. Siitä hänet tuntevat vain ystävät ja lähimmät.

– Rakastan sitä haikeutta ja surua päällekkäin. Samalla kun on suru menetyksestä, samalla on onni, turva ja rakkaus.

Rakkautta ja enneunia?

Kuolemaa Jenni on pohtinut pienestä pitäen.

– Koen vahvasti, että minua odotetaan tuolla jossain.

Lapsuudesta Jenni muistaa monet hautajaiset, sillä iäkkäät isomummotkin olivat vielä elossa, kun Jenni oli pieni. Kuoleman ajatus oli läsnä. Kaiken lopullisuus. Mutta se on vähentänyt kuolemanpelkoa.

– Minulla on ollut mummi, joka on rakastanut minua niin paljon ja jota minä olen saanut rakastaa niin paljon, että mikään ei lopu, vaikka hän on kuollut.

Kun virsiä laulava ja ärräpäitä päräyttelevä pohjalaismummi kuoli, Jenni näki hänestä edellisenä yönä unen, jossa mummin silmät olivat sammuneet ja puhuessa hänellä ei ollut ääntä. Jenni oli tuolloin kymmenen korvilla.

– Se ei ollut yhtään pelottavaa. Ajattelin, että mummi halusi sanoa minulle heippa.

Jennistä tällaisia kokemuksia on turha mystifioida.

– Se on herkkyyttä.

Jennillä on pienestä pitäen ollut oma tapa pureksia asioita, jotka eivät ole hänen käsissään. Hän on tarinallistanut ne ja saanut näin riittämättömyyden tunteensa elämän suhteen hallintaan.

– Minun on tosi helppo perustella kaikkea mielikuvituksella.

 En kuulu kirkkoon, mutta olen hyvin hengellinen ihminen.

Aikoinaan Jennin piti tehdä Teatterikorkeakouluun kuunnelma. Hän alkoi pohtia avaruutta, jossa ei kuulu mitään ääntä. On pelkkä pimeys ja hiljaisuus.

– Rupesin miettimään, että kun maapallo on niin täynnä värejä ja energiaa, niin pakkohan kaiken takana on olla jotain.

Jennistä on ihan hullu ajatus, että tällä kaikella ei olisi mitään merkitystä. Että olisi musta äärettömyys, jonka keskellä on sykkivä planeetta, jolla me vain kuolisimme pois.

– Näitä asioita en järkeistä, näissä elän tunnepohjalta. En kuulu kirkkoon, mutta olen hyvin hengellinen ihminen.

Jennistä pyhät asiat pitäisi itse kokea ja tietää ennemmin kuin lukea kirjasta, mikä on pyhää.

– Metsä on kirkkoni. Sinne menen, jos haluan siunausta. On helpompi saada se puulta, tuulelta ja maasta kuin toisen ihmisen kautta. Meren rannassa on jotain todella sakraalia, siinä äärettömyydessä.

Hän ajattelee, että pelottavana pidetty kuoleman hetki ei olekaan pelottava, vaan se hetki, jolloin hän kohtaa kuolleet rakkaansa.

– Nyt kun heitä on siellä jossain jo monta, siellä alkaa olla aika hyvä bändi kasassa.

Jenni toivoo, että jokaisella on joku, joka kuolemalla voittaa kuoleman.

– Että jonkun kuolema on niin iso asia, että et enää pelkää kuolemaa, vaan rupeat odottamaan sitä, jotta tapaat tämän ihmisen uudelleen.

Oma poika, Vilho, juttelee edesmenneelle papalleen lähes päivittäin. Kertoo päivän kuulumiset ja uskoo, että pappa siellä taluttelee toisten isovanhempien kuollutta Kofi-koiraa.

– Poika käsittelee surua vähän samoin kuin minä. Että siellä ne ihmiset ovat jossain olemassa. Kirjani nimi tulikin Vilholta, joka totesi dinosaurusten menneen sukupuuttoon kuolevien planeetalle mammuttien ja muiden rakkaiden joukkoon.

Perhe on perusta

Jennin peruskallio ovat omat rakkaat ihmiset.

–  He kiinnittävät minut sukupolvien ketjuun. Se tuo tunteen, että kaikella on merkitys ja minä kuulun johonkin. Alan jostakin ja päätyn johonkin. Mutta en kuitenkaan pääty, koska ketju jatkuu ja minä olen linkki siinä. Se ajatus vähentää pelkoa, Jenni toteaa.

On oma mies, Jukka Kokander. Ihminen, joka pysyy vierellä vaikka mikä olisi. Ja on lapset.

– Lasten saaminen on tehnyt kaikesta paljon helpompaa. Nyt joka päivällä on merkitys. Teen asioita heitä varten: laitan ruokaa ja opetan solmimaan kengännauhat. Mutta en tarkoita, että äitiys on ainoa tapa olla merkityksellinen. Merkitys voi tulla myös ihan muusta.

Jennistä jokainen ihminen ansaitsisi jonkun, joka on matkassa aina. Ihmisen – on se sitten lapsi, äiti, isä tai sisarus – jota ei voi valita ja joka ei valitse sinua.

– Toivoisin, että jokaisella olisi sellainen syli, joka ottaa vastaan, kun on mokannut tai kun on heikoimmillaan. Sellainen ihminen, joka myös iloitsee, kun voitat, eikä ole katkera siitä.

– Minulla on veljeni. Meissä on samat rakennusaineet. Olemme toisissamme kiinni niin vahvoilla lenkeillä, että vaikka mitä tapahtuisi, he ovat veljiäni aina.

Lapsuudenperheestä on lähtöisin myös tärkeä elämänpohja. Perhe opetti Jennille vapauden olla oma itsensä.

– Minulla on ollut lapsesta asti sellainen olo, että riitän.

 Yksi tärkeimmistä tehtävistämme on pitää huolta niistä, joilla ei ole yhtä hyvin kuin meillä.

Saman hän haluaa välittää omille lapsilleen.

– Minun tehtäväni on vain auttaa heitä olemaan sellaisia kuin he ovat. Että he saisivat kasvaa ja kukoistaa niillä aineksilla kuin ovat. Minä olen vähän kuin lannoite.

Jenni kävi Steiner-koulua, kuten hänen poikansa nyt.

– Tuntuu, että koulu on suojellut minua. Tämä maailma on herkille ihmiselle toisinaan aika julma paikka. Koulu tuki sitä, että olen pysynyt sellaisena kuin olen. Ilman sitä olisin voinut jäädä omien heikkouksieni jalkoihin. Enkä olisi löytänyt tietäni Teatterikorkeakouluun.

Lapsuudenperheessä opetettiin myös vastuunottoa muistakin kuin itsestä. Jennin äiti on työskennellyt Punaisella Ristillä eri tehtävissä ja muun muassa perustanut nuorten turvatalot.

– Olen todella ylpeä hänen elämäntyöstään. Yksi tärkeimmistä tehtävistämme on pitää huolta niistä, joilla ei ole yhtä hyvin kuin meillä.

Jennin kaksi puolta

Kirjaa kirjoittaessaan Jenni oppi uutta myös ihmisyydestä ja itsestään. Ääripäistään ja niiden hyväksymisestä.

Koomikko Kokander rakastaa seistä parrasvalossa ja naurattaa ihmisiä.

Mutta sitten on se toinen, vetäytyvä Jenni. Se, joka ei mene karonkkaan eikä viihdy kaverimökkiviikonlopuissa. Se, joka haluaa syödä lounaansa yksin, koska tarvitsee hetken rauhaa kaiken sosiaalisuuden keskellä.

Kun esityksen jälkeen tekoripset on vedetty silmistä ja työhaalari laitettu narikkaan, on Jennin onnenhetki.

– Kun työrooli jää, olen aika hiljainen ja minulla on aika tiukka reviiri.

Mieluiten hän on silloin perheensä parissa.

– On hyväksyttävä se, miten monenlainen itse on. Minun täytyy uskaltaa viihtyä myös omissa tunnelmissa, ei olla vain muita varten. Hyväksyä, että sekin on ok.

Samalla tajuaa, etteivät muutkaan ole vain yhdenlaisia. Näemme ihmisistä helposti vain sen yhden puolen, Jenni pohtii.

– Kaikki me olemme herkkiä. Se kaikista kovin ja vahvin voi olla se, joka kaikkein eniten tarvitsisi sitä, että hänelle sanoo ”hyvin sä vedät”.

Omat mammutit pitävät huolen

Riittämättömyyden tai väsymyksen hetkillä kannattelijoina ovat puoliso ja vanhemmat.

– Silloin kun en jaksa, voin laittaa oven kiinni ja tiedän, että tuolla on minun laumani, minun mammuttini, jotka pitävät minusta huolta.

Aviomies on ehdottomasti se päämammutti. Ollut sitä jo 15 vuotta.

– On ihanaa nähdä, että hän tahtoo rakastaa minua, vaikka olen tällainen: kiihdyn nollasta sataan sekunnissa ja olen rasittava päällepäsmäri.

 Me emme kutsu toisiamme äidiksi ja isäksi. Me olemme toisillemme Jenni ja Jukka.

Perhe- ja pariterapeuttina työskentelevä Jukka tuntee vaimonsa metkut ja akilleen kantapäät. Hän antaa Jennin olla Jenni.

Silloin kun Jennin pitää saada oma rauha ja vetää makuuhuoneen ovi perässään kiinni, mies laittaa lapset nukkumaan. Käy ehkä jossakin vaiheessa iltaa koputtamassa oveen ja kysyy hiljaa, haluaisiko Jenni pari voileipää. Jää ehkä sohvalle nukkumaan. Ja kumpikin tietää, että mikään illan liikkeistä ei ole mielenosoitusta.

Vaikka lapsiperheen arki molempien vanhempien epäsäännöllisine työaikoineen on ollut välillä rankkaa, Jennille yhdessäelo on selvistä selvintä.

– Koko muu maailma voi lähteä, mutta me jäädään. Jos jokin räjähtää, Jukka seisoo vierellä ja pitää minua kädestä kiinni ja lapsista huolta.

– Eikä avioliitto ole silti aina vain kivaa. Se on lupaus tahtoa rakastaa toista. Se tahto on olemassa, vaikka me kummatkin olemme jääräpäisiä, mahdottomia ihmisiä.

Mahtavinta on, että toiseen voi luottaa täysin.

– Tiedän, että toinen ei loukkaa minua tai minun sydäntäni, jotain perimmäistä minussa. Mieheni pitää huolta sydämestäni. Se on ollut selvää alusta asti. Minun ei ole ikinä tarvinnut epäillä rakkautta. Ei koskaan.

Lapsista Jenni ajattelee, että he ovat lainaa.

– He tulivat vähäksi aikaa meidän iloksemme ja opettamaan meitä. Me vanhemmat saamme antaa heille eettiset eväsreput. Lopuksi me jäämme ja olemme kaksistaan.

Ja siitä yhteydestä pidetään huolta.

– Me emme kutsu toisiamme äidiksi ja isäksi. Me olemme toisillemme Jenni ja Jukka. Me olemme toisemme rakastetut, emme isä ja äiti, vaan mies ja nainen tai ihminen ja ihminen.

Vapaaehtoisesti kahleissa

Jenni uskoo, että myös rakkaudessa kohtalolla on ollut näppinsä mukana.

– Ei ole Jukan tai minun erinomaisuudesta kiinni, että meillä on niin hyvä rakkaus. Uskon, että on vähän johdatusta ja kohtaloa, että olemme tavanneet juuri oikealla hetkellä, juuri silloin, kun olemme olleet valmiita löytymään. Olimme valmiita rakkauteen.

– Se tunne ei mene pois, että toinen on edelleen vähän ihmeellinen.

Pari on kuitenkin myös puhunut, että koskaan ei voi tietää, mitä elämässä tapahtuu.

– Emme ole luvanneet toisillemme, että menemme samaan hautapaikkaan. Jukka on minulle vapaaehtoinen kahle ja minä hänelle.

Kummallakin on avaimet ja päätösvalta suhteessa. Silloin tietää, että kun toinen päättää olla tässä, hän tahtoo olla. Jos taas päättää lähteä, lähtee.

– En ikinä halua, että kukaan tekisi mitään velvollisuudentunnosta, Jenni sanoo.

– Elämässäni on isoa onnea tosi paljon. Tässä elämänvaiheessa koen tehtäväkseni olla hyvä äiti, vaimo ja ystävä. Kertoa maailmasta tarinoita, jotka antavat suojaa. Ja ennen kaikkea tuottavat iloa.

Jenni Kokander

40-vuotias näyttelijä ja kirjailija. Syntynyt Helsingissä.

Naimisissa pari- ja perheterapeutti Jukka Kokanderin kanssa. Kaksi lasta Saima, 12, ja Vilho, 7.

Esikoisromaani Sukupuuttoon kuolleiden planeetta (Tammi) ilmestyi syksyllä.

Mukana Risto Räppääjä ja väärä Vincent -elokuvassa, Putous All Starsissa ja tuomarina Masked ­Singerissä.

Tuoreimmat

Luitko jo nämä?