Korona vei Helenalta, 29, työt, ja hän lähti kävelemään Suomen halki – tien varressa jakkupukunaisesta kuoriutui ”löyhkäävä maankiertäjä” - Ihmiset & suhteet - Ilta-Sanomat

Korona vei Helenalta, 29, työt, ja hän lähti kävelemään Suomen halki – tien varressa jakkupukunaisesta kuoriutui ”löyhkäävä maankiertäjä”

2 kuukautta, 1 478 kilometriä ja 2 547 614 askelta. Sen verran vaati Helena Kastikaiselta kävellä Helsingistä Nuorgamiin. Mutta oliko siinä mitään järkeä?

Kun nukkuu yksin teltassa keskellä metsää, pelkoa on opittava sietämään.­

8.11.2020 16:00

Maaliskuun puolivälissä tuijotin koronan tyhjentämää kalenteriani. Olin julkaissut alkuvuodesta nuorille naisille suunnatun uraoppaan, ja tarkoitukseni oli ollut viettää kevät luennoiden ja kirjaani markkinoiden. Nyt sähköpostini oli täynnä viestejä, joissa luki: ”Katsotaan tilannetta uudelleen syksyllä.” Tuntui, että puolentoista vuoden työni oli valunut hukkaan.

Toukokuussa aloin kuitenkin nähdä tyhjentyneessä kalenterissani mahdollisuuden. Heitin puolisolleni vitsillä, että lähden kävelemään – jonnekin kauas. Yllättäen hän ei nauranut, vaan kysyi: ”Minne?”

”No vaikka Nuorgamiin”, heitin. Mies nyökkäsi ja lupasi pitää reissuni ajan huolta kodistamme ja kissoistamme.

 Aikaa olisi käytettävissä pari kuukautta ja kilometrejä edessä noin 1 500.

Olin salaa jo pitkään haaveillut irtiotosta, pitkästä vaelluksesta, mutta arjen kiireet olivat lykänneet unelmaani. Silloin tällöin olin katsellut Youtubesta vaellusvideoita ja alkuvuodesta olin liimannut unelmakarttaani vaellusta symboloivan kuvan.

Nyt sapatti oli tullut eteeni pyytämättä.

Matkustusrajoitusten takia määräänpään valinta ei ollut vaikea. Suomen halki siis! Aikaa olisi käytettävissä pari kuukautta ja kilometrejä edessä noin 1 500. En antanut sen häiritä, etten ollut viime vuosina kävellyt yli seitsemän kilometrin lenkkejä. Teltassa olin nukkunut viimeksi teininä festarireissuilla. Budjettiakaan ei ollut, koska työt olivat loppuneet kuin seinään. Päätin rahoittaa reissuni tuottamalla vaellukseltani sisältöä: Unwind-podcastia Suplaan ja sponsoroituja yhteistöitä someen.

10.6: kohti Suomen pohjoisinta pistettä

Kolme viikkoa päähänpistostani olen valmis matkaan. Olen päättänyt, että kävelen noin 25 kilometriä päivässä.

Ammattilaisten mukaan vastaaviin reissuihin valmistaudutaan yleensä melkein vuosi: kohotetaan kuntoa, kerätään hyvät varusteet ja suunnitellaan reitti. Ensikertalaisena minun oli pyydettävä siis apua, etten olisi ihan takki auki tien päälle joutunut.

Kokenut vaeltajaystäväni on suunnitellut minulle reitin, jonka varrella on riittävästi kauppoja eväiden tankkaamiseen, ja ammattilaiset ovat katsoneet minulle liikkeessä varusteet, joiden kanssa uskallan vaeltaa pari kuukautta vaihtelevissa sääolosuhteissa.

Helenan reitti Suomen halki.­

Olen ristinyt 17-kiloisen rinkkani Möröksi. Kun nostan sen selkääni ensimmäistä kertaa, joudun ponnistamaan vauhtia jaloista ja verisuonet jyskyttivät ohimoissani. Aivan kuin kuusivuotias lapsi roikkuisi reppuselässä! Ja siinä se tulisi nyt roikkumaan koko kesän ajan, kuin marakatti.

Ja tässä sitä nyt astellaan hitaasti kuin etana Mörön painaessa selkääni. Jo muutaman kilometrin jälkeen tunnen, kuinka lantiovyön alle alkaa muodostua mustelmia.

Kahdenkymmenen kilometrin kohdalla lepään hetken Sipoonkorven kansallispuistossa. Oikeassa pohkeessani on alkanut tuntua pistelevää kipua. Matkaa on silti jatkettava.

Kotona täyttämäni vesipullot ovat jo tyhjenemässä, joten seuraavaksi minun pitäisi löytää jokin lätäkkö, josta saisin lisää. Puhelimen karttasovellus näyttää, että parin kilometrin päässä on Bisajärvi. Sisulla tästä selvitään! Jatkan matkaani päättäväisesti, mutta pysähdyn aina muutaman sadan metrin välein pitämään taukoa.

Kotioven sulkemisesta on noin kaksitoista tuntia, kun saavun ilta-auringossa paistattelevalle keitaalle. Riisun kenkäni ja kahlaan kosteikon läpi täyttämään vesipulloni järvessä. Minulla on mukanani suodatin, jonka avulla saan puhdistettua vedestä juomakelpoista. En olisi ikinä uskonut, että järvivesi voi maistua näin taivaalliselta: raikasta ja viileää!

 Nyt joku rapistelee telttani seinää! Onko se hiiri?

Kansallispuiston virallinen telttailupaikka on vasta parin kilometrin päässä, mutta voimani ovat loppu ja pohkeessa jyskyttää kipu. Ohjeita uhmaten päätän perustaa leirini siihen, missä olen. Käpertyessäni makuupussiin toivon, ettei kukaan löydä minua.

Uupumuksestani huolimatta ensimmäisestä yöstä tulee levoton. Tuntuu turvattomalta, havahdun jatkuvasti metsän ääniin. Koira haukkuu jossain, linnut laulavat. Nyt joku rapistelee telttani seinää! Onko se hiiri? Makaan jähmettyneenä makuupussissani ja tönäisen telttani seinää hätistelläkseni metelöitsijän pois. Rapistelija siirtyy kauemmas, mutta minä jään odottamaan, tuleeko se takaisin.

Hengitystä tasaillessani mietin, pelottavatko minua enemmän mahdolliset kohtaamiset ihmisten vai eläinten kanssa. Olen varannut viereeni turvasumutteen ja puukon. Lopulta väsymys voittaa, ja seuraavan kerran säpsähdän hereille vasta aamulla.

Kulkurielämän euforia

Ensimmäiset päivät ovat silti yhtä hymyä. Kävely sujuu verkkaisesti Sipoon vihreitä peltomaisemia ihastellen ja yli 25 asteen hellekelistä nautiskellen.

Kipu pohkeessani pahenee kuitenkin hetki hetkeltä, ja kolmantena vaelluspäivänä oikea lonkkakaan ei enää tottele aivojen käskyä. Joudun ohjailemaan sitä kädellä. Tyssääkö reissu kropan pettämiseen heti alkuunsa?

Särkylääkkeiden ja kipugeelin avulla pystyn kuitenkin liikkumaan. Lihaskipujen lisäksi myös hiertymät ja rakot koettelevat minua, vaikka niiden hoitaminen alkaa sujua nopeasti rutiinilla. Ihonpuhdistusainetta, sideharsoa, haavateippiä, laastareita ja rakkolaastareita kuluu kesän aikana useiden satojen eurojen edestä. Kun saavun kylään tai kaupunkiin, suuntaan ensimmäisenä apteekkiin täyttämään ensiapupussukkani.

Vaelluksen viidentenä päivänä saavun Lahteen ja pidän ensimmäisen taukopäiväni kävelystä. Yövyn hotellissa, ja kun nousen sängystä, joudun köpöttelemään hotellin kovalla kovalla lattialla jalkojeni ulkosyrjällä. Jalkapohjani ovat turvoksissa ja niitä kivistää ja pistelee. Tuntuu kuin kävelisin puukkojen päällä. En silti kadu: elän nyt yhtä unelmaani, ja nämä ovat vain sen varjopuolia. Hotellissa peseydyn ensimmäistä kertaa juoksevan veden alla sitten lähtöni. Saunassa nostan jalkani ylös lauteita vasten ja katselen turvonneita varpaitani – ne näyttävät lihavilta perhosentoukilta.

Kesän aikana aion pitää joka viikko ainakin yhden lepopäivän sisätiloissa. Ensimmäisen taukopäiväni aikana ymmärrän kuitenkin, ettei yksi lepopäivä oikeasti riitä keholleni. Taukopäivät eivät myöskään ole pelkkää Netflixin katselua, vaan huollan varusteitani, täytän rinkkaani eväillä ja pesen nyrkkipyykkiä vessan lavuaarissa.

 Syöminen käy välillä työstä, sillä kulutan kaloreita tuplasti verrattuna normaaliin toimistopäivään.

Mutta kipujen vastapainoksi fiilis on mahtava! Mitkä maisemat, mikä kulkurielämän vapaus!

En lakkaa ihmettelemästä sitä, miten onnekas olen, kun iltaisin saan käpertyä metsän siimekseen ja kokkailla illallista retkikeittimelläni. Leiripaikan pyrin etsimään aina järven tai lammen rannalta. Näin minun ei tarvitse heti aamusta miettiä vedensaantia ja voin peseytyä pulahtamalla veteen. Syöminen käy välillä ihan työstä, sillä kulutan kaloreita tuplasti verrattuna normaaliin toimistopäivään.

Jalkakivut alkavat lientyä vasta kolmannen viikon jälkeen, jolloin särkylääkettä ei tarvitse enää popsia päivittäin. Jalkapohjat ovat silti kipeät aina päivän pääteeksi. Siihen kai pitää nyt vain tottua.

Suomi tutuksi

Saan myös tottua ohi ajavien autojen tervehdyksiin: valojen vilkutteluun ja tööttäyksiin.

Rinkka selässä maantien vartta pitkin asteleva nainen ei ole ihan jokapäiväinen näky. Jotkut autoilijat jopa pysähtyvät ottaakseen kuvan minusta.

Etapeilla tuntemattomat aloittavat keskustelun kyselemällä matkani määränpäätä. Matkalla saattaa silti mennä päiviä ilman, että juttelen yhdellekään ihmiselle. Välillä kaupunkiin saapuessani haluan rupatella ensimmäiselle kaupan kassalle, mutta joskus taas small talk tuntuu vaikealta. Silloin vetäydyn erakkokuoreeni.

 Miehet tuovat minulle lahjaksi särkylääkkeitä, evästä ja kahvia.

Kuhmoisissa istun ravintolassa lataamassa puhelimeni akkua, kun viereisestä pöydästä vilkuillaan ensin Mörköä ja sitten minua. Pian vilkuilijat aloittavat jo kyselyn ja yllättyvät, kun kerron saapuneeni jalkaisin Helsingistä. Paikallisilta on hyvä kysyä vinkkejä. Nytkin kylän miehet neuvovat minulle kauniin telttailupaikan Kalholanniemen kesäteatterin takapihalta.

Aamulla kulkuri saa yllätyksen: miehet tuovat minulle lahjaksi särkylääkkeitä, evästä ja kahvia. He vinkkaavat minulle myös tien laavulle, josta ei löydy tietoa netistä. Ohjeilla löydän perille.

Laavulla valmistan retkikeittimellä pasta-aterian. Luonto järjestää minulle ikimuistoisen lounasesityksen – kahden joutsenen mahtipontisen reviiritaistelun.

En ole ennen juuri harrastanut kotimaanmatkailua. Kainuun vaaramaisemat, Uudenmaan vihreät pellot, Keski-Suomen järvet ja Pohjois-Lapin tunturit tarjoavat kaikki paljon syitä huokailla ihastuksesta kesän aikana.

Jokainen ohittamani maakunta, kylä, kaupunki ja kunta jättävät ikimuistoisen jäljen. Padasjoella kipuan näköalatorniin ihastelemaan Päijänteen postikorttimaisemaa korkeuksista. Saakoskella liotan jalkojani keskiyöllä kylän läpi kulkevassa viileässä koskessa. Jämsässä yövyn ensimmäistä kertaa elämässäni suomalaisessa matkustajakodissa. Konneveden Neiturin kanavalla silmäni osuvat vahingossa geokätköön. Jokainen reitilleni osuva kahvila, ravintola, kioski tai kauppa piirtyy mieleen, sillä asioin niistä melkein jokaisessa jo pelkän sisävessan takia. Luksusta!

Korpilahdella kävelen ysitien vartta ja tervehdin talonsa takapihalla puuhastelevaa rouvaa. Seuraavat tunnit vierähtävätkin sitten rouvan kahvipöydässä kuunnellen mielenkiintoisia tarinoita lähiseudun historiasta. Lopuksi uusi tuttuni pakkaa minulle evääksi leipomuksiaan ja lähtee vielä saattamaan.

Ihmisten lisäksi kohtaan myös eläimiä. Aina kun ohitan niityn, vaellussauvojeni napsunta saa lampaat, hevoset tai lehmät kääntämään päät suuntaani. Aamukahvia keittäessäni huomaan juttelevani mittarimadolle, ja toisena aamu säikäytän jonkun eläinparan niin, että kuuluu vain kova röhkintä ja kiljunta, kun se syöksyy pusikoiden läpi minua karkuun.

Myöhemmin samana päivänä näen tien vieressä kannon, joka alkaa yhtäkkiä liikkua: karhu! Polveni tutisevat, kun katson noin sadan metrin päässä minusta seisovaa eläintä. Jatkan kuitenkin matkaani ja lauleskelen vaimeaan ääneen, että olen vain ihminen, älä tule lähemmäksi. Seuraavat kilometrit taittuvat erittäin reipasta tahtia.

Usko koetuksella

Pudasjärven ja Ranuan välillä ihmettelen tienvarteen parkkeerattuja lukuisia autoja. Kaupunkilaiselta kestää hetken hoksata, että tienvieret ovat molemmin puolin täynnä hilloja, ja kausi on kuumimmillaan. Jatkossa tauoillani kahmin marjoja suoraan suuhuni.

Saan kuitenkin huomata, että Suomi on paljon muutakin kuin lainehtivia ruispeltoja, peilityyniä järviä ja maalauksellisia auringonlaskuja. Minun maisemani on usein asvaltinharmaa maantie ja sitä reunustava mäntymetsä, bonuksena hyttyset ja paarmalaumat.

Pahimpaan hyttysaikaan pidän tauoilla sadevaatteita, vaikka olisi helle. Saanpahan edes syödä rauhassa!

Välillä jokainen gramma selässäni tuntuu kohtuuttomalta. Jyväskylässä olen vaihtanut rinkkani melkein puolitoista kiloa kevyempään malliin ja kengät kaksi numeroa isompiin. Lahdessa olen lähettänyt uimapuvun kotiin. Uin ennemmin ilkosillani kuin kannan yhtään ylimääräistä painoa mukanani.

 Puolangalla purskahdan itkuun, kun puhun mieheni kanssa puhelimessa.

Myös vaihteleva sää koettelee asennettani.

Muuramen helteiden aiheuttamat auringonpolttamat ovat sentään jo parantuneet kaulastani, kun makaan maassa Keiteleen 77-tien varrella. En jaksaisi kävellä enää metriäkään, joten olen suoristanut itseni bussipysäkille. Edellispäivänä olen saanut rakeita niskaani, joten vesisade ei tunnu enää missään. Suljen silmäni.

Kohta viereeni pysähtyy tietenkin auto ja kuski kysyy, olenko kunnossa. Kestää hetken ennen kuin tunnistan kysyjän: hän on ystäväni, johon olen tutustunut liike-elämässä. Viimeksi olemme nähneet seminaarissa, jossa olin jakkupuvussa, mutta nyt hän löytää minut keskeltä ei mitään löyhkäävänä maankiertäjänä. Räjähdämme nauruun. Huumori ja itselle nauraminen auttavat monessa tilanteessa, mutta aina en jaksa ajatella positiivisesti. Huomaan, että vastalääke ankeampiin hetkiin on vain sulkea ajatukset omaan lokeroonsa ja keskittyä askeleiden ottamiseen. Vasen, oikea. Vasen, oikea. Se saa vaeltamisen tuntumaan jopa meditatiiviselta.

Puolangalla purskahdan kuitenkin itkuun, kun puhun mieheni kanssa puhelimessa. Hän saa ottaa kiukkuni ja pahan oloni vastaan satojen kilometrien päässä.

Minulta on taas irtoamassa yksi varpaankynsi ja tuntuu, etten pysty väsymykseltäni ottamaan enää askeltakaan. En saa pidettyä kunnon taukoja, kun paarmat hyökkäävät heti, kun pysähdyn. Nakkaan eväspatukkani pusikkoon, koska en halua itse olla kenenkään eväs.

PMS-oireetkin vaivaavat.

Tarvitsen aikalisän. Varaan itselleni mökin lähimmältä leirintäalueelta. Seuraavat kaksi päivää en tee muuta kuin makaan sängyssä.

Fleetwood Macia luureihin

Parin koomaa muistuttavassa tilassa vietetyn päivän jälkeen olen valmis viemään seikkailuni loppuun.

Haen vauhtia askeliini kuuntelemalla musiikkia ja äänikirjoja. Spotifyn soittolistallani on kasariheviä, sambaa ja discoa. Fleetwood Macin Dreams-kappaletta voisin kuunnella tunteja putkeen. Välillä saatan ottaa jopa pari tanssiaskeltakin Mörkö selässäni, mikä aiheuttaa ohi ajavissa autoissa huvittuneita katseita.

Huomaan nopeasti, että äänikirjojen ja podcastien valinnassa kannattaa olla tarkka. Askolassa kuuntelen makuupussissani Kun kuningas kuolee -jännäriä, jossa kaimani kokee kovan kohtalon. Säikähdän kuollakseni isää ja poikaa, jotka tulevat laskemaan venettään vesille telttani vierestä. Sen jälkeen päätän, että kuuntelen vain elämäkertoja tai Oprah Winfreyn podcasteja.

 Henkilökohtaisen kävelyennätykseni teen Kajaanissa: 50 kilometriä yhden päivän aikana.

Puhelimen ja varavirtalähteiden lataus on hyvä syy pitää pitempi tauko. Välillä tulee kuitenkin etappeja, joilla kauppoja tai palveluita ei ole päiviin.

Autolla sata kilometriä ei ole matka eikä mikään, mutta jalkaisin siihen kuluu useampi päivä. Sadesäällä pelkän katoksella varustetun bussipysäkin löytäminen on silkkaa luksusta. Henkilökohtaisen kävelyennätykseni teen Kajaanissa: 50 kilometriä yhden päivän aikana.

Välillä päädyn kävelemään useita kilometrejä ylimääräistä päivän päätteeksi, kun leiriytymisen estääkin odottamaton yllätys: hirviaita, asutus tai vaikkapa leiriytymiseen sopimaton suomaasto.

Pudasjärvellä kiroan taas keskellä yötä, kun suunnitelmani ei toteudu. Näen korkealle nousseelta hiekkatieltä järven, jonka rantaan haluaisin yöpymään, mutta välissämme on pari sataa metriä umpeen kasvanutta tiheikköä. Tarvitsin viidakkoveitsen päästäkseni ryteikön läpi. Lähettyvillä ei myöskään näy tasaista alustaa, jolle voisin pystyttää telttani – pelkkää epätasaista kivikkoa ja risukkoa.

Jatkan matkaani seuraavat pari tuntia silmäillen sopivaa leiriytymispaikkaa. En halua pysähtyä hetkeksikään, etteivät tuhannet verenimijät ole heti kimpussani. Allergialääkkeistä ei ole enää mitään hyötyä: joudun raapimaan jalkojani kävellessänikin.

Yöllinen kävely muuttuu usean kilometrin ylimääräiseksi matkaksi, mutta lopulta silmäni osuvat tieltä haarautuvaan polkuun. Varovasti hiippailen selvittämään, ettei polun päässä ole kenenkään kesämökkiä tai muuta asutusta. Bingo!

Polun päästä löytyy veneenlaskupaikka ja kahden aikaan aamuyöstä pystytän viimein majani. Kun ihailen sen edessä aukeavaa peilityyntä järvimaisemaa, kiitollisuuden tunne saa jälleen kerran minut unohtamaan kärsimykseni.

Enkelit avuksi

Heinäkuussa saan hääkutsun: parhaiden ystävieni häitä juhlitaan Helsingissä elokuun puolivälissä. Olen edennyt Konnevedelle ja päätän yrittää kiriä Nuorgamiin pari viikkoa aikataulusta edellä, sillä haluan mukaan.

Jotta onnistun tavoitteessani, minun on turvauduttava vaeltajan enkeleihin. He ovat vapaaehtoisia, jotka haluavat helpottaa matkantekoani. Heitä löytyy sekä spontaanisti tien päältä että tuttavaverkoston avulla somen kautta. Jotkut tarjoavat syömistä, jotkut yösijaa ja jotkut rinkankuljetusapua. Kevyen päivärepun kanssa pystyn kulkemaan pitempiä matkoja päivässä.

Iisalmen tienoilla eräs sisaruskaksikko kuljettaa rinkkaani useampana päivänä, ja pääsen myös pesemään pyykkiä sisätiloihin pitkästä aikaa. Ystävä Kontiolahdelta tuo minulle iltapalaksi itse paistamiaan lettuja. Puolangalla eräs pariskunta majoittaa minut kesämökilleen ja valmistaa tuhdin grilliaterian. Rovaniemellä kaverini ajaa yli sata kilometriä hakeakseen rinkkani kyytiinsä.

Olen Pudasjärvellä, kun tuttava laittaa Instagramissa viestiä ja kysyy, jaksanko kävellä vielä seitsemän kilometriä; pääsisin hänen lapsuudenkaverinsa vanhempien matkailuautoon yöksi.

Joka kerta häkellyn, miten avuliaita ja ihania ihmisiä saan tavata kesän aikana.

Viimeiset kärsimykset

Viimeiset yhdeksän päivää vaelluksesta sujuvat vauhdilla. Reitin suunnitellut vaeltajaystäväni saapuu kirittämään minua loppumatkaksi, ja huoltojoukot ottavat rinkkamme kuskattavakseen.

Parhaimmillaan kävelemme kaksitoista tuntia päivässä. Suorituksen jälkeen saunomme ja kaadumme pehkuihin. Saariselällä tapaamme sattumalta kalevalaisen jäsenkorjaajan, joka tarjoutuu hoitamaan jalkojani. Käsittelyn jälkeen kävelen viimeisinä päivinä keskimäärin yli 40 kilometriä päivässä.

 Pysähdyn tunturimaiseman keskelle kuuntelemaan Finlandia-hymnin kuulokkeillani. Liikutun ja poskelleni vierähtää pari kyyneltä.

Lappi on kaunis. Olen siellä ensimmäistä kertaa. Miten Suomesta voi löytyä näin tavattoman upeita maisemia? Näin puhdasta luontoa silmän kantamattomiin? Vuotson saamelaiskylä, Lapin porot, Inarin ja Ivalon järvimaisemat, kirkkaat purot ja puissa roikkuvat naavat herättävät minussa lapsenomaista ihmetystä.

Käveltyäni Suomen läpi alan tuntea ensimmäistä kertaa eläessäni syvää yhteyttä kotimaahani. Eräänä iltana kun aurinko on laskemassa, pysähdyn tunturimaiseman keskelle kuuntelemaan Finlandia-hymnin kuulokkeillani. Liikutun ja poskelleni vierähtää pari kyyneltä.

Saavun Nuorgamiin tiistaina 11. elokuuta, 63 matkapäivän jälkeen. Tunne perillä on pysäyttävä. Seison Nuorgamin keskustassa ja tiputan vaellussauvani maahan. Tässäkö tämä nyt oli? Yhtäkkiä ymmärrän, mitä tarkoittaa sanonta ”It’s about the journey, not the destination.”

Tärkeintä on matka, ei päämäärä.

Kävinkö edes missään?

Seuraavana päivänä palaan autokyydillä Rovaniemelle ja lennän kotiin. Lentokoneessa tirautan muutaman kyyneleen siitä ilosta, että kohta pääsen halaamaan miestäni, rakkainta ihmistäni.

Torstaiaamuna herään omasta lämpimästä sängystäni, ja pesen hampaat kylppärin kaapissa odottaneella sähköhammasharjalla. Aamukahvia juodessani minusta tuntuu kuin en olisi missään ollutkaan – vaikka samalla matka on opettanut minulle valtavasti.

Kun rinkassani oli vain selviytymisen kannalta tärkeimmät, aloin tuntea kiitollisuutta pienistäkin perusasioita – sellaisista, joita monesti olin aiemmin pitänyt itsestäänselvyyksinä.

 Onnellisuuteni ei ole kiinni olosuhteista tai ympärilläni olevista tavaroista. Se on kiinni vain itsestäni.

Olen oppinut luottamaan ihmisiin uudella tavalla; oppinut pyytämään ja vastaanottamaan apua. Olen myös oppinut sietämään pelkoa ja kipua. Ymmärrän, että olen aiemmin yrittänyt selättää ikävät tunteet työntämällä ne syrjään.

Tien päällä opin toimimaan yhteistyössä tunteideni kanssa, ja tuntuu, että mielenhallintani on kasvanut.

Hyppäämällä kulkuriksi jouduin myös tutkimaan, kuka sisimmässäni olen. Lähtöpäivänäni jätin tittelini, lempivaatteeni, harrastukseni, kauneustuotteeni ja muut identiteettiini päälle liimatut asiat kotiovelle.

Huomasin, että askeettinen versio itsestäni on aivan riittävä. Onnellisuuteni ei ole kiinni olosuhteista tai ympärilläni olevista tavaroista. Se on kiinni vain itsestäni.

Aloin myös rakastaa kehoani. Juttelin sille pitkin kesää ja kehuin sitä: se jaksoi kantaa minua askel kerrallaan. 2 547 614 askelta. 1 478 kilometriä.

Tuoreimmat

Luitko jo nämä?