Laura Birn kertoo näyttelijöiden äitikerhosta, jossa on seitsemän tunnettua naista – lapsetkin ovat kasvaneet ystäviksi keskenään

Ystävien tuki on ollut Laura Birnille korvaamatonta silloin, kun hän on ollut eksyksissä ja etsinyt elämänsä suuntaa. Heiltä hän on oppinut myös lempeyttä itseään kohtaan.

”Olen aina saanut ystäviltäni hyväksyviä katseita, ja hyväksytyksi tuleminen on ihmiselle tärkeää”, Laura Birn sanoo.

2.11.2020 7:00

Jo huoneen ovella Laura Birn huomasi, että jokin oli muuttunut. Oveen oli kiinnitetty pieni rusetti. Lähtiessään pari tuntia aiemmin ulos hän oli jättänyt huoneensa sen näköiseksi kuin se oli ollut viikkoja: kaikki oli muuton jäljiltä sotkuista ja kesken.

Kun Laura nyt avasi oven, tila oli kokenut täydellisen muutoksen. Se oli sisustettu juuri sellaisilla tavaroilla, joista Laura piti. Seinille oli teipattu pieniä kortteja, joihin oli kirjoitettu hassuja asioita.

Muisto vuosien takaa kommuuniajoilta lämmittää yhä Lauran mieltä. Sisustuksen takana olivat näyttelijän kanssa asuneet ystävät, jotka olivat huomanneet, että Laura oli ollut jo pitkään alakuloinen.

– En ollut jaksanut laittaa kotia, eikä se vain kiinnostanut. Ystäväni Saara ja Iiris olivat tuoneet huoneeseeni kaikkea, mistä tiesivät minun tykkäävän. He olivat tehneet huoneestani tosi kauniin. Se tuntui äärettömän ihanalta, Laura muistelee.

– En silloin ehkä osannut ottaa apua vastaan tai puhua, kun en itsekään tiennyt, mikä minulla oli. Mutta sillä hetkellä tiesin, että ystäväni välittävät minusta ja haluavat, että minulla on hyvä olla. Tiesin, että minua rakastetaan.

Poikkeusaika on saanut Lauran päivittämään unelmiaan. Aiemmin hän haaveili seikkailuista ulkomailla. ”Yhtäkkiä haaveilen siitä, että kaikki pysyvät terveinä ja saan viettää aikaa läheisteni kanssa. Mutta kyllä minä haaveilen vielä seikkailuistakin.”

Hukassa reitiltä, muttei yksin

Nyt, 39-vuotiaana, Laura pohtii kymmenen vuoden takaista alakuloaan jo erilaisella elämänkokemuksella.

– En osaa sanoa, miksi ajauduin sellaiseen surumielisyyteen ja eksyneisyyteen. Siihen liittyi varmaan monta asiaa, kuten Teatterikorkeakoulusta valmistuminen. Olin elänyt todella intensiivisen kauden jonkinlaisessa kuplassa. Sitten se loppui, eikä enää ollutkaan koulun ja yhteisön tuomaa turvaa. Edessä olikin iso elämä.

 Pohdin, miten ottaa vastuu omasta onnesta.

– Se oli elämän peruskriisi. Pohdin, miten ottaa vastuu omasta onnesta. Mistä kaikessa on kyse, mihin suunnata ja mitä tehdä? Eksyin reitiltä enkä pystynyt olemaan rauhassa sen kanssa. Jos kokisin saman nyt, ymmärtäisin mennä terapiaan. Kyllähän sitä edelleen koko ajan eksyy, mutta iän myötä oppii kestämään sitä. Vaikka se ei veisi surua tai ahdistusta pois, ahdistuksen hetkessä pystyy kuitenkin olemaan eri tavalla kuin nuorempana.

Lauran mielestä ei aina ole tärkeää yrittää kehittyä ihmisenä. Siinäkin voi harjoitella armollisuutta.

– Kriisistä ei välttämättä tarvitse oppia mitään tai ajatella, että kun opin tämän asian, minusta tulee parempi ihminen. Välillä kriisit ovat vain ihan hanurista. Löysiä aikoja, joissa ei ole mitään suuntaa eikä välttämättä mitään opittavaa. Eikä ihmisen myöskään tarvitse aina olla itse reipas ja vetää itseään suosta ylös.

Lauraa olivat vetämässä ystävät ja perhe. Se, että juuri silloin ei tarvinnut olla vahva, oli Lauralle arvokasta.

– Kun en itse osannut auttaa itseäni, vaan vain löysäilin ja haahuilin kaduilla, ystävät ja perhe jaksoivat kuunnella ja lohduttaa. He muistuttivat, että minua rakastetaan ja pikku hiljaa elämä nosti minut takaisin jaloilleen. Olen järjettömän onnekas, kun minulla on sellaisia ihmisiä ympärilläni.

Äitikerhossa tuetaan toisia

Ystävät ovat aina olleet iso osa Lauran elämää. Yhdet tärkeimmistä sydänystävistään hän löysi Kallion ilmaisutaidon lukion pihalta koulun ensimmäisinä päivinä. Siellä seisoivat Saara Turunen, josta myöhemmin tuli kirjailija, ja Antti Holma, joka tunnetaan nykyään näyttelijänä ja kirjailijana.

 Saara ja Antti tietävät minusta kaiken.

– Oli aivan sattumaa, että juuri me törmäsimme ja tutustuimme toisiimme, mutta meistä tuli läheisiä todella nopeasti. Kasvoimme yhdessä aikuisiksi, ja Saara ja Antti tietävät minusta kaiken. Pidän heitä perheenäni, Laura sanoo.

Aikuisiän tärkeiksi ystäviksi on muodostunut myös äitikerho, joka syntyi, kun Laura ja hänen seitsemän näyttelijäystäväänsä odottivat samaan aikaan lapsiaan. Lauran, Krista Kososen, Anna-Maija Tuokon, Emmi Parviaisen ja muiden ryhmän jäsenten lapset syntyivät vain muutamien kuukausien ikäerolla. Laura on kiitollinen vertaistuesta, jota on saanut ystäviltään ensin raskausaikana, sitten lasten kasvaessa rinta rinnan ystäviksi keskenään.

– Äitiys on se aika, jolloin vertaistuki on tuntunut järjettömän tärkeältä. Äitinä oleminen on niin koko kirjo kaikkea. En tiedä, miten olisin selvinnyt yksin tunnemyrskyistä ja kaikesta siitä myllerryksestä.

Sama elämänrytmi yhdisti ystäviä.

– Kun olin viimeisilläni raskaana, saatoin mennä ystävän luokse ja käytimme sen päivän hämmästellen sitä, miten ihmeellistä on, kun sisällä kasvaa joku tyyppi. Äitiystäviltä voin kysyä mitä tahansa, eikä kukaan ajattele, että kysymys on tyhmä.

Ystäviltään Laura sanoo oppineensa ennen kaikkea rehellisyyttä.

– Olen saanut heiltä paljon viisautta elämääni. Olen oivaltanut, ettei asioita kannata piilottaa, vaan vaikeatkin jutut on myönnettävä itselleen.

Laura viihtyy mökillään lähellä merta. ”Voisin istua veneessä soutelemassa päiväkausia. Myös haravointi on todella terapeuttista. Mekaanisessa työssä ei tarvitse ajatella mitään.”

Häpeään auttaa nauru

Yksi vaikeimmista asioista elämässä on häpeä. Siksi Lauran ystäväpiirissä jaetaan myös ne kaikista hävettävimmät hetket.

– Elämässä on elintärkeää lievittää häpeää, ettei se kerry sisälle. Siksi soitan hyvin herkästi jollekin ystävälle, jos minulle tapahtuu jotain häpeällistä. Jos niitä asioita ei yhdessä naura ulos, ne jäävät elämään pään sisällä.

Näyttelijänä Laura on jatkuvasti ylittämässä häpeäkynnystä. Noloja hetkiä syntyy tuosta vain myös arjessa.

– Punastelen helposti tai leväytän vahingossa kaikki tavarat laukusta kassalle, törmäilen ja kompastelen. Mutta sitten on myös oikeasti isompia asioita, joista voi syntyä häpeän tunne. Sellaisia en osannut nuorempana edes itse analysoida saati jakaa ystävien kanssa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmin sen osaan. Läheisimpien ystävien kanssa nauramme tosi kamalille asioille itsessämme. Se on parasta. Silloin on ylittänyt rajan, ettei ota itseään täysin vakavasti.

 Nykyään hyväksyn itsessäni paremmin heikkouksia.

Häpeän käsittely tuo myös armollisuutta elämään.

– Nykyään hyväksyn itsessäni paremmin heikkouksia ja epäonnistumisia. Jos jokin asia menee huonosti, ajattelen, että no se meni nyt näin. Ensi kerralla se menee toisella tavalla. Olen oppinut lempeyttä itseäni kohtaan.

Apuna on ollut myös lempeys, jota Laura on saanut ystäviltään.

– Olen aina saanut ystäviltäni hyväksyviä katseita, ja hyväksytyksi tuleminen on ihmiselle tärkeää. Kyllä aikuinenkin haluaa tulla nähdyksi. Loppupeleissä toimimme monessa asiassa kuin lapset, mutta emme vain halua myöntää sitä.

Ystävät ovat aina olleet Lauran elämässä myös tärkeitä suunnan määrittäjiä. Oikeastaan hän pitää elämänsä käännekohtina tapahtumien sijaan läheisiä ihmisiä.

– Ihmiset ovat vaikuttaneet minuun enemmän kuin tapahtumat tai käänteet. Ne ihmiset, jotka ovat tulleet elämääni sen eri vaiheissa, ovat muovanneet minua ihmiseksi, joka olen nyt. Olen esimerkiksi muuttanut elämässäni monta kertaa. Se, missä ja millainen kotini on, ei merkitse minulle niinkään.

”Minun ei ole tarvinnut kapinoida”

Läheisten ja rakkauden merkitys korostuu myös Lauran tuoreimmassa työssä. Hän näyttelee yläkoulun opettajaa Ensilumi-elokuvassa, joka kertoo vastaanottokeskuksessa asuvasta ja turvapaikkaa hakevasta Mehdipourin perheestä. Epävarmasta tulevaisuudesta huolimatta perheen vanhemmat yrittävät pitää lapsilleen yllä luottavaisuuden ja huolettomuuden tunteita. Elokuvan teemat koskettivat Lauraa jo ennen kuvauksia.

– Itkin, kun luin käsikirjoitusta. Se oli niin täynnä rakkautta ja valoa, niin äärettömän kaunis kertomus perheen voimasta. Samalla tunsin suurta kiitollisuutta siitä, miten vanhempani ovat aina pitäneet minusta huolta.

Laura varttui pääkaupunkiseudulla perheensä ainoana lapsena.

– En todellakaan saanut tahtoani aina läpi. Äitini on erityislastentarhanopettaja, joten minulle pidettiin aikaa tiukkaa jöötä, Laura naurahtaa.

Voin tehdä mitä tahansa. Se on yksi tärkeimmistä eväistä, joita Laura sai kotoa mukaansa.

– Olen aina ajatellut, että maailma on minulle auki. Se ajatus tulee vanhemmiltani ja siitä arvomaailmasta, jonka he minulle pienestä saakka opettivat. Ihmisiä ei saa arvottaa minkään määreen kuten ihonvärin, sukupuolen tai luokan perusteella. Kaikki ovat tasa-arvoisia. Se on se pohja, johon minä olen kasvanut.

Samat arvot Laura on halunnut jakaa lapselleen.

– Olen onnekas, että minun ei ole tarvinnut kapinoida vanhempiani vastaan siinä, että haluaisin kasvattaa lapseni eri tavalla kuin minut on kasvatettu.

Laura uskoo, että mitä enemmän lapsen elämässä on aikuisia, sitä parempi. Hänen lapsensa elämässä ovat vahvasti läsnä kaikki neljä isovanhempaa.

– Turvalliset ja erilaiset aikuiset ovat lapselle järjetön lahja. On tärkeää, että lapsi näkee erilaisia luonteenpiirteitä ja erilaisia tapoja suhtautua elämään.

Sosiaalisesti pelottomaksi

Ystävien ja perheen lisäksi Lauraan on vaikuttanut vahvasti teini-ikäisenä vietetty vaihto-oppilasvuosi Brasiliassa. Kun hän 17-vuotiaana lähti yksin toiselle puolelle maapalloa, älypuhelimista tai sähköposteista ei ollut tietoakaan. Ainut kontakti Suomeen olivat käsin kirjoitetut kirjeet ja kaksi kallista puhelua kotiin.

Ensimmäiset kuukaudet Laura istui mykkänä perheen ruokapöydässä, mutta kun kieli alkoi avautua, avautui myös koko maailma ympärillä. Brasiliassa Laura löysi teatterin.

– Minut otettiin lämpimästi vastaan teatteriyhteisöön, vaikka en osannut sanaakaan portugalia. Esitin patsasta, mutta sain olla mukana. Minut hyväksyttiin, vaikka olin erilainen enkä pärjännyt. Kokemus oli niin huumaava, että se synnytti suurimman mahdollisen rakkauden teatteriin.

Brasiliasta Lauran mukaan jäi myös sosiaalinen pelottomuus ja ajatus siitä, että ihmisten kanssa kommunikointi on lähtökohtaisesti hauskaa. Brasiliassa päädyttiin yleensä ulos lähtiessä tutustumaan täysin vieraisiin ihmisiin ja huutelemaan viereisiin ravintolapöytiin.

– Rakastin sitä ja se jätti minuun jäljen. Pidän siitä, että kaikki ihmiset otetaan mukaan.

Ikä on ihana asia

Laura muistelee lämmöllä myös pelottomuutta, joka hänessä oli jo Brasiliaan lähtiessä.

– Sen ikäisenä ei tullut mieleenkään vaiheilla, onko minusta tähän tai selviänkö tästä. Olin vain, että nyt mennään sambakarnevaaleihin!

 On absurdia, että naisen pitäisi pelätä vanhenemista.

Pelottomuutta lukuun ottamatta Laura ei kuitenkaan kaipaa mitään nuoruusvuosistaan.

– Minusta on ihanaa olla tämän ikäinen. En vaihtaisi mitään pois! No, ehkä silmäpussit aamuisin, hän vitsailee.

– Teen nyt 39-vuotiaana kiinnostavampia rooleja kuin koskaan. Näyttelijän onni on ikä. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä paremmin ymmärtää elämää, ihmistä ja itseään. Empatia kehittyy, ja pystyy menemään paremmin toisen ihmisen nahkoihin.

Laura muistaa toisenlaisenkin ajattelutavan. Vielä jokin aika sitten oli valloilla ajatus, että kun nainen täyttää 35 vuotta, kiinnostavat roolit loppuvat.

– Onneksi lähes kaikki pitävät ajatusta nykyään täysin hulluna, koska sitä se on. Alallamme on tapahtunut suuri mullistus viimeisen kymmenen vuoden aikana. On absurdia, että naisen pitäisi pelätä vanhenemista, kun miehiltä sellaista ei ikinä edes kysytä. Sitä paitsi käsittelen itseäni vielä aika nuorena. Tässähän ollaan alkumetreillä.

Laura Birn

39-vuotias näyttelijä.

Asuu Helsingissä puolisonsa ja 5-vuotiaan lapsensa kanssa.

Näyttelee juuri ensi-iltansa saaneessa Ensilumi-elokuvassa ja 13.11. ensi-iltaan tulevassa Viimeiset-elokuvassa.

Laura nähdään myös tällä hetkellä elokuvateattereissa pyörivissä elokuvissa Seurapeli ja Eden.

Tuoreimmat

Luitko jo nämä?