Anna oli laihduttanut elämänsä aikana 100 kiloa ja oli silti 32-vuotiaana painavampi kuin koskaan – sitten hän päätti, että kaikki muuttuu - Ihmiset & suhteet - Ilta-Sanomat

Anna oli laihduttanut elämänsä aikana 100 kiloa ja oli silti 32-vuotiaana painavampi kuin koskaan – sitten hän päätti, että kaikki muuttuu

Teininä Anna Rinta-Jyllilä ihaili anorektikoita, aikuisena hän jojolaihdutti kymmeniä kiloja useaan kertaan. Kitukuureille tuli loppu, kun Anna päätti lopettaa laihduttamisen ja alkaa elää.

Tämän kuvan aikoihin Anna Rinta-Jyllilä oli päättänyt lopettaa kilojen kyttäämisen ja tavoitella vain hyvää oloa ja liikunnan iloa. ”Vaatekokoni on pysynyt samana. En enää punnitse itseäni.”­

23.10. 15:25

Miten ihmeessä olen voinut taas lihoa? Makaan gynekologin pöydällä epäuskoisena. Minut on juuri punnittu, ja painoindeksini on yli 35. Se tarkoittaa merkittävää ylipainoa. Painan siis enemmän kuin koskaan ennen.

Kahdeksan vuotta aiemmin olin saanut lapsen ja siirtynyt aktiivisesta opiskelijaelämästä istumatyöhön. Liikkumiseen ei ollut pienen lapsen yksinhuoltajana jäänyt paukkuja. En silti käsitä, miten olen voinut lihoa niin järkyttävän paljon. Juurihan kaksi vuotta sitten olin pudottanut 15 kiloa!

Tuon gynekologikäynnin aikaan olin 32-vuotias ja laihduttanut elämässäni yhteensä noin 100 kiloa. Olin tehnyt ainakin viisi 15–20 kilon painonpudotusta. Miksen vain voinut pysyä hoikkana!

Ensijärkytyksestä selvittyäni päätin aloittaa jälleen yhden laihdutuskuurin. Sitä en vielä tiennyt, että se kuuri jäisi elämäni viimeiseksi.

Nestepaastoja ja pussikuureja teini-iässä

Astun balettikoulun saliin. Olen 7-vuotias ja ollut monta viikkoa kipeänä, poissa balettitunneilta. Tervetuliaisiksi opettaja tokaisee: ”Sinusta kyllä huomaa, ettet ole käynyt treeneissä vähään aikaan.”

Ymmärrän heti, että hän viittaa painooni ja kokooni. Koen, ettei fyysinen olemukseni kelpaa eikä riitä. Alan käsittää, etten ole mitään, jos en ole superlaiha.

Tanssin maailmassa 1980–90-luvuilla vallitsi todella armoton laihuusihanne. Samaan aikaan meillä Suomessa oli sellainen kulttuuri, että jokaisesta etsittiin vikoja suurennuslasilla. Ajatus kai oli, että otetaan luulot pois, ettei kukaan ylpisty.

Olin ikäisiäni tyttöjä vähän pidempi, enkä ollut ruumiinrakenteeltani erityisen siro. Eräs sukulainen totesi, että kokoiseni nainen voi olla komea muttei koskaan kaunis. Tällaisten kommenttien sijaan olisin kaivannut hyväksyntää ja sellaista viestiä, että kelpaan ja olen hyvä sellaisena kuin olen.

Laihdutuksesta kiinnostuin jo 10–11-vuotiaana, kun luin nuortenkirjoja anoreksiasta. Vaikka kirjoissa ei ihannoitu anoreksiaa, äärimmäinen laihdutus puhutteli.

Olin vielä lapsi, ja vanhemmat päättivät asioistani suurimmalta osin. Syöminen ja syömisestä kieltäytyminen olivat kuitenkin asioita, joita saatoin itse hallita.

Skippasin ruokailuja tai söin supervähän. Nälkä tuntui makealta, ja sen uhmaaminen antoi vallantunnetta. Kroppani kerjäsi energiaa, mutta minäpä en antanut sille sitä. Jäin koukkuun näläntunteeseen.

Yläasteaikana koulun käytävillä monille huudeltiin, minullekin. Yhtenä päivänä minulla oli lautaperse ja toisena päivänä liian iso perse.

Keksin nestepaastot, joiden aikana ei syödä kiinteää ruokaa vaan pelkästään juodaan esimerkiksi mehuja. Teini-iässä pidin kahden viikon paaston muutaman kerran vuodessa. Kokeilin myös kaalikeittodieettiä ja pussikuureja.

14-vuotiaalle Annalle sanottiin, että noin iso voi olla komea, muttei koskaan kaunis.­

Syömishäiriöistä ei siihen aikaan juuri puhuttu. Laihduttamista pidettiin yleisesti hyvänä asiana. Kaverini ihailivat itsekuriani.

Lukioikäisenä vaihdoin katutansseihin, joissa meininki oli rento. Sain tanssista niin paljon iloa, että treenasin parhaimmillani 5–6 kertaa viikossa.

Tanssi piti minut myös hyvässä kunnossa. Olin 172 senttiä pitkä ja pidin itseni alle 60-kiloisena. Se ei kuitenkaan riittänyt silloiselle poikaystävälleni.

20 vuotta laihduttamista

Kävelemme poikaystäväni kanssa kadulla ja ohitamme ketjuvaateliikkeen mainoksen. Siinä poseeraa laiha huippumalli. Uuh, mikä kroppa, poikaystävä kommentoi vihjaten, että minun tulisi pyrkiä samaan.

Kotona makaamme sängyllä, ja hän nipistelee hoikkaa vatsaani. Onkos tuossa vähän ylimääräistä, kuuluu viesti.

Nyt nelikymppisen itsetunnolla en ikimaailmassa suostuisi sellaiseen suhteeseen. Nykyinen puolisoni kommentoi ulkonäköäni vain positiivisesti. Nuorena olin kuitenkin sisäistänyt sellaisen ajattelun, että kehoni arvosteleminen on normaalia.

 Sitä, minkä itseltään kieltää, haluaa vain entistä enemmän.

Myös jatkuvasta laihduttamisesta tuli normaalia. Koska rajoitin syömistäni koko ajan, lakkasin tunnistamasta nälän ja kylläisyyden tunteita.

Nälän sijaan söin tunteiden ohjaamana. Elin noidankehässä: koin syyllisyyttä syömisestä ja tukahdutin syyllisyyden tunnetta jälleen syömällä. Söin myös turhautumisen tai ärtymyksen tunteisiin tai silkkaan tylsyyteen – kunnes tuli se päivä, jona makasin gynekologin pöydällä ja päätin jälleen kerran laihduttaa.

Niihin aikoihin karppaus oli muotia, ja minusta tuntui, että se oli viimeinen oljenkorteni. Olin kokeillut painonvartijoita, lento­emäntädieettiä, ruokavalionkorvikekuureja ja kaikkea mahdollista.

Laskin tarkasti ruuan ravintoaineita: tuon verran proteiinia, tuon verran hiilihydraatteja. Hirvittävästä kituuttamisesta huolimatta sain pudotettua vain muutaman kilon.

Epäonnistuminen sai havahtumaan. Oliko laihdutuskuureissani mitään järkeä?

Tajusin, että olin laihduttanut elämässäni 20 vuotta ja saavuttanut sillä vain ja ainoastaan sen, että olin päätynyt elämäni korkeimpaan painoon.

Koko nuoruuteni ja aikuisikäni olin laskenut pakonomaisesti kaloreita, mitannut eri kehonosien ympärysmittoja ja käynyt mielessäni kauppaa siitä, paljonko minun täytyy liikkua, jotta saan ruuan kalorit poltettua.

Mieleeni hiipi oivallus: tämä laihduttaminen ei todellakaan toimi. Aloin käsittää, että syömisen rajoittaminen vie kohtuuttomasti aikaani ja energiaani.

Tein päätöksen: jojolaihdutus ja kitukuurit loppuvat tähän.

22-vuotiaana Anna oli alipainon rajalla ja koukussa itsensä nälkiinnyttämiseen.­

Kehoon kertyi nälkävelkaa

Laihduttamisen lopettaminen ei ollut helppoa. Aluksi pelkäsin lihomista hysteerisesti. Minun oli vaikea antaa itseni syödä reiluja annoksia nälkään.

Liikkumisen lisääminen kävi helpommin. Tajusin yhtäkkiä, että tarvitsen ja kaipaan liikuntaa siitä riippumatta, laihdunko kiloakaan. Se oli valtavan tärkeä oivallus. Kun treenasin paljon enemmän, painokin lähti laskuun.

Sitten luin lehtijutun amerikkalaisesta elämäntapa­filosofiasta nimeltä Health At Every Size (HAES). Sen ideana on edistää terveyttä ilman laihdutusvaatimusta. Niin löysin intuitiivisen syömisen. Se merkitsee syömistä kehon tarpeen mukaan: mitään ei vältetä eikä rajoiteta.

Viimeisen laihdutuskuurini jälkeen olin raskaana kolme kertaa, vuosina 2013–2016. Sain yhden keskenmenon ja kaksi lasta. Painoa ei tullut lisää. Raskauskilot jäivät synnytyssairaalaan.

Kun muutama vuosi sitten luin Patrik Borgin kirjan Tunne nälkä, minulle selvisi, miksi kilot olivat aiemmin aina palanneet. Syynä oli kehoon ja mieleen kertynyt nälkävelka. Olin kieltäytynyt pitkään kuuntelemasta nälkää, joten kehoni ja mieleni huusivat energiaa, ja söin huomaamatta yli kulutukseni.

Tavoitteenani on, että keho alkaa lopulta itse kertoa, millaista ravintoa kulloinkin tarvitsen. Siihen voi kuitenkin mennä vuosia. Olen rajoittanut syömistäni 20 vuotta, ja minulta voi kestää yhtä kauan oppia tavoistani pois.

Nykyisin kuitenkin tunnistan nälkäni, ja minun on syötävä kunnon aamiainen ja runsas lounas. Loppupäivä menee vaihtelevasti. Yleensä syön ainakin päivällisen, mutta jos en, syön ainakin välipalan ja iltapalan.

Kaksi vuotta sitten perustin Facebookiin Intuitiivisen syömisen vertaistukiryhmän. Toteutan intuitiivisuutta myös liikkumisessa. Yleensä liikun pari kertaa viikossa. Kroppa on istumatyöstä niin jumissa, että on pakko vähintään venytellä. Käyn salilla, joogaan ja tanssin sukupuolivähemmistöjen 1970-luvun New Yorkissa luomaa tanssilajia vogueingia, joka on tuttu myös Madonnan Vogue-biisistä. Lajissa viehättävät mukaansatempaava klubimusiikki sekä yliampuvan dramaattinen liikekieli, joka antaa mahdollisuudet räiskyvään itseilmaisuun.

Liikunnasta hyvää oloa

Intuitiivisen syömisen ansiosta painoni on nyt pysynyt vakaana. Tiedän sen siitä, että vaatekokoni on pysynyt samana. En enää punnitse itseäni. En rajoita edes herkkujen syömistä, koska sitä, minkä itseltään kieltää, haluaa vain entistä enemmän. Minun kroppani toimii niin, että kun saan riittävästi unta ja lepoa ja stressini on hallinnassa, herkkuhimotkaan eivät ole valtavat.

Arkeni isoimmat kompastus­kivet ovatkin stressi ja levon puute. Olen suorittajatyyppiä ja kanavoin suoritusvoimaani nyt laihduttamisen sijaan työhön. Työskentelen tuotepäällikkönä ulkoilu- ja armeijavarusteita myyvässä yrityksessä.

Itsetuntoni perustuu nyt pitkälti osaamiseen ja pätevyyteen työelämässä, ei enää ulkonäköön. Kauneusihanteet ovat mielestäni epäkiinnostavia ja tylsiä, ja koen, että ne kuuluvat nuorten maailmaan. Sielläkään niiden ei tarvitsisi olla niin hallitsevia.

En enää tavoittele hoikkuutta tai edes normaalipainoa, vaan ainoastaan liikunnan nautintoa ja hyvää oloa. Mieluummin olen lopullisesti tämänkokoinen kuin palaan jojolaihduttamisen kierteeseen.”

Luetuimmat

Tuoreimmat Me Naiset