Anne Brunilan äitiys alkoi lapsen vakavalla sairaudella ja hätäkasteella: ”Hetkeksi putosin mustaan aukkoon” - Ihmiset & suhteet - Ilta-Sanomat

Anne Brunilan äitiys alkoi lapsen vakavalla sairaudella ja hätäkasteella: ”Hetkeksi putosin mustaan aukkoon”

Me Naisten Moninainen-juttusarjassa Anne Brunila on kapinoiva esikoinen, väkivaltaselviytyjä ja buddhalainen opetuslapsi. Hän on myös johtaja, tohtori ja hallitusammattilainen. Ainoa nainen patruunoiden pöydissä, kirjailija, pelkäämätön. Osa erityislapsen äitinä on kuitenkin aina ollut se kirkkain elämäntehtävä.

Annella on vaikutusvaltainen ura ja asema. ”Naisten nousu johtotehtäviin vaatii omaa aktiivisuutta mennä mukaan, sanoa asiansa ja tulla huomatuksi. Ei kannata problematisoida asiaa.”­

13.10. 7:00

Kuinka ihminen ikinä voisi olla onnellinen, jos ei saa mitään näistä: Ei koskaan mennä naimisiin. Ei ikinä saada lapsia. Ei päästä yliopistoon tai opiskella kiinnostavia asioita. Ei edetä työelämään, kokea siellä onnistumisia ja toteuttaa itseään sitä kautta.

Anne Brunilasta ajatus oli lohduton. Ainahan vanhemmat haluavat lapselleen parasta mahdollista, parempaa kuin itsellä on ollut, ja Annella oli ollut paljon: huippu-ura kansainvälisessä talousmaailmassa, arvostusta ja vaurautta.

Sairauden myötä hänen pojallaan ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta saavuttaa yhtäkään noista haaveista. Moni useimmille itsestäänselvä asia oli kehitysvammaiselle Oskarille poissuljettua.

– Nykyään tuo ajatus jo huvittaa minua, Anne Brunila, 63, sanoo.

– Jossain vaiheessa tajusin, että eihän onni tule noista asioista. Oskari on ilman niitäkin ollut aina valtavan tyytyväinen, nauravainen ja iloinnut pienistä jutuista. Hän on saavuttanut suoraan sen onnellisuudentilan, mihin me muut pyrimme eri tavoin.

Oivallus oli Annelle käänteentekevä kokemus.

– Silloin minustakin tuli onnellinen.

Elämäntehtävänä erityisvanhemmuus

Erikoispoika. Niin Anne on monesti esitellyt poikansa Oskarin, 35. Se on kaunis sana sille, että on vähän erilainen.

Syntyessään Oskari oli täydellinen vauva, mitä nyt koliikki valvotti. Neljän viikon iässä, visiitillä ystäväperheen luona, kaikki yhtäkkiä muuttui.

Vauvan raju pahoinvointi säikäytti äidinvaistot niin, että Anne ajoi Tippa-Rellullaan Helsinkiin ja kiikutti lapsen sairaalaan. Ensimmäisen vuorokauden aikana selvisi, että vauvalla oli todennäköisimmin synnytyssairaalasta saatu virustartunta ja sen seurauksena aivokuume. Sitten poika joutui teho-osastolle, ja kohta jo annettiin hätäkastetta, koska todennäköisesti lapsi ei selviytyisi.

Lastenklinikalla vastasyntyneiden teho-osasto oli tuolloin aivan uusi. Anne uskoo, ettei Oskari olisi pelastunut ilman sen edistyksellistä hoitoa.

– Oskarin syntymä oli ihmeellistä aikaa. Ensin tuo ihana lapsen saaminen, sitten vakava sairastuminen. Se oli kuin musta aukko, johon hetkellisesti putosin. Kun lapsi sitten selviytyi, oli kuin olisin saanut hänet toisen kerran, Anne kuvailee.

– Siitä tuli niin merkityksellinen kokemus, että Oskari on mennyt elämässäni kaiken muun edelle ja yli. Minun suurin tehtäväni on huolehtia, että hänellä on mahdollisimman hyvä elämä. Se ei tarkoita, että olisin aina onnistunut siinä – olen ollut myös väsynyt, kiukkuinen ja hermostunut. Mutta elämäntehtäväni on ollut aina kirkas.

 Elämä on ollut paljon, paljon parempaa kuin mitä siitä olisi pahimmillaan voinut tulla.

Aivokuumeen aiheuttanut virus jatkoi hidasta tuhoaan lapsen aivoissa noin vuoden. Seurasi lääkärikäyntejä, testejä, seurantaa. Vuoden iässä saatettiin ennustaa vain osa todennäköisistä kehityshäiriöistä. Ensimmäinen merkittävä ero oli hitaus puheen kehityksessä.

– Lapsuutta ja nuoruutta leimasi pysyvä epätietoisuus sekä epävarmuus siitä, millaista Oskarin elämästä tulisi. Totuin siihen, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Piti konkreettisesti oppia elämään päivä kerrallaan. Kun tuli ongelma, oli löydettävä ratkaisu vain siihen eikä miettiä seurauksia tai mitä tämän jälkeen, Anne sanoo.

– Ei kannata murehtia sellaista, mistä ei voi tietää. Minäkin olisin surrut hirveästi turhia asioita. Elämä on ollut paljon, paljon parempaa kuin mitä siitä olisi pahimmillaan voinut tulla.

Anne oli ilmoittanut lapsensa Steiner-kouluun jo ennen tämän syntymää. Sairauden mukana suunnitelma muuttui, mutta sama antroposofinen ajatusmalli toteutui, kun Oskari aloitti Sylvia-kodin koulussa ja muutti teini-ikäisenä sen asuinyhteisöön. Annelle pojasta päästäminen oli kova paikka. Päätös vei puoli vuotta.

– Oskarin isovanhemmat olivat auttaneet pojan hoidoissa paljon, mutta tilanne muuttui äitini sairastuttua vakavasti. Minulla oli toki työnikin, mutta suurempi havainto oli tajuta elämän rajallisuus. Oskarilla pitää olla sellainen sosiaalinen yhteisö, ettei hän jää yksin missään tilanteessa.

Nykyään Oskari asuu Orimattilassa tutun säätiön ylläpitämässä asuinyhteisössä ja viettää Annen luona lomat sekä usein viikonloput. Orimattilassa ovat maaseutukodin puuhat ja äidin luona kaupunkielämän aktiviteetit.

– Kunhan koronasta päästään, käymme taas konserteissa, teattereissa, elokuvissa ja näyttelyissä. Oskari nauttii matkustaa ja rakastaisi asua hotelleissa. Kotona laitamme ruokaa yhdessä, katsomme elokuvia, tapaamme ystäviä ja luen hänelle kirjoja ääneen.

Kehitysvammaisen lapsen äitinä Anne toivoo, että terveiden lasten vanhemmat huomaisivat iloita siitä, mikä kaikki on hyvin. ”Joskus muiden narinaa kuunnellessa olen ajatellut, että voi voi. Minä olisin milloin tahansa antanut ihan kaiken, että olisin saanut Oskarin terveeksi.”­

Väkivallan pitkä varjo

Oskarin isä ei ole ollut mukana pojan elämässä, vain välähdyksinä ensimmäisissä vuosissa. Anne kertoo Juhasta ja haastavasta parisuhteestaan nyt ensikertaa julkisesti kirjassaan Kuka olisi uskonut (Tammi).

Ei siksi, että tekisi tiliä elämästään vaan siksi, että hänen esimerkkinsä voisi rohkaista niitä, jotka käyvät läpi samaa.

– Koin merkitykselliseksi kertoa minun ja Juhan tarinan. Minulle se on selviytymistarina mutta Juhalle ei.

Kirjassaan Anne kertoo, miten heti suhteen alkua sävytti erityinen energia. Kaikkea ei tarvinnut sanoa, kun jo tiesi, mitä toinen ajatteli. Toisaalta Juha saattoi sanoa asioita, joita ensitapaamisilla ei tavata kertoa, kuten ”En tule elämään 35-vuotiaaksi.” Hän oli silloin 30.

Mies oli boheemi, lahjakas kuvataiteilija, Anne työskenteli Kauppakorkeakoululla ja nautti vakaudesta. Pari koetti välillä asua yhdessä, mutta ei siitä mitään tullut.

– Minulla oli kiinnostava työ, akateeminen tutkinto ja jalat maassa. Juha oli kuin lepattava liekki, herkkä ja tarvitsi tukea. Siksi hän kai minuun niin kiinnittyikin, kun koki, että pidän hänet pystyssä. Päivä oli yhtä kirkas ja valkoinen kuin yö oli synkkä ja musta. Turvallista harmaata keskiväliä ei ollut lainkaan, ei sellaista, minkä päälle kestävän parisuhteen olisi voinut rakentaa.

Juhalla oli myös mustasukkainen luonne sekä mielenterveysongelmia, jotka pahenivat Oskarin sairastuttua. Mielensairaus näkyi rajatilapersoonallisuutena, psykooseina sekä maanisina ja depressiivisinä kausina. Oli päihteidenkäyttöä ja väkivaltaisuutta.

Poliisipöytäkirjoissa puhutaan törkeistä pahoinpitelyistä. Ensimmäisen päätteeksi Anne pakeni taksilla sairaalaan paikattavaksi. Hän oli silloin 8. kuulla raskaana.

 Tietenkin olin ajatellut, että suuri rakkaus pelastaa.

Anne kertoi tapahtumista osasia vain lähimmilleen ja heille, joilta joutui pyytämään apua niinä kertoina, kun Juha sai hallitsemattomia raivokohtauksia. Lasta Juha ei koskaan uhannut.

– Sain tukea, mutta koin silti olevani yksin. Tuon tapainen elämä oli ollut niin kaukaista ja vierasta, ja tunsin valtavaa häpeää. Miten olin joutunut tilanteeseen, joista meillä oli luettu vain lehdistä?

– Tietenkin olin ajatellut, että suuri rakkaus pelastaa. Jos toista oikein pyyteettömästi rakastaa, hän kyllä paranee. Mutta eihän se niin mene. Parantua voi vain, jos siihen on tarpeeksi omaa halua ja pääsee oikeanlaiseen hoitoon. Sitä Juha ei saanut. Välillä Juha aidosti yritti, mutta hänellä ei ollut pitkäjänteisyyttä. Epäonnistumisissa hän luovutti, liukui taas omaan pimeyteensä.

Myöhemmin Juha joutui väkivallanteoistaan vankilaan. Sieltä hän lähetti Annelle lähes päivittäin monisivuisia kirjeitä, analyysiä tunteistaan, teoistaan ja suhteestaan Anneen.

Päiväkirjassaan mies kuvaili myös kuolemansa, jos ei voisi elää Annen ja lapsensa kanssa. Samaan aikaan Annen oli pakko valita: lapsen hyvinvointi oli ykkössijalla.

– Voimani eivät olisi riittäneet huolehtimaan sekä sairaasta miehestä että lapsesta. Jatkuvalle pelolle oli pakko laittaa loppu. En voinut altistaa lasta sellaiselle. Minun oli katkaistava välit Juhaan täysin. Se oli kauhea ja surullinen päätös, ja tiesin, ettei Juha kestäisi sitä.

Vuosi vapautumisensa jälkeen Juha hukuttautui aivan kuten oli kuvaillut. Annelle luovutettiin päiväkirjoja ja muita Juhan kirjoituksia. Osia niistä on nyt julkaistu Annen kirjassa.

– Halusin näin antaa Juhalle omankin äänen kirjassa. Monet hänet teksteistään luin vasta muutama vuosi sitten, heti kuoleman jälkeen en pystynyt.

Anne ei koe olevansa leski, pikemminkin lapsensa kanssa yksin jäänyt. Hän ei tunne kokemuksen varjostaneen hänen myöhempiä suhteitaan, sillä jokainen ­ihminen on oma, erillinen itsensä. Anne oli myöhemmin naimisissa 2000-luvun puolivälissä.

– Olen tuntenut hetkellistä vihaa siitä, ettei Juha jaksanut tarpeeksi yrittää. Ymmärrän, ettei hän pystynyt siihen vaikeiden mielenterveysongelmiensa takia. Tunnen suurta myötätuntoa, ettei hän saavuttanut mielenrauhaa ja tasapainoista elämää, ja sääliä siitä, miten paljon hän kärsi teoistaan. Kokemus jätti minuun monen vuoden varjon, mutta selviydyin. Toivon, että tarinani antaa uskoa: tällaisesta voi selvitä ja vieläpä ilman kauheita traumoja.

– Ja kyllä minä edelleen ajattelen, että rakastuminen on ihana tunne!

Anne Brunilalta on pyydetty kirjaa toistuvasti. Nyt julkaistu teos syntyi tiibetiläisen laman neuvosta: on suurinta anteliaisuutta jakaa kokemuksiaan muille. ”Ensimmäisen romaanini kirjoitin pöytälaatikkoon 8-vuotiaana.”­

Peloista vapautunut henkistyjä

Miten kaikesta selviää – ja onko pakko? Sitä Annekin joskus mietti ja totesi, että on.

– Kävi ajatus, minkä takia pitäisi jaksaa. Miksi en minäkin vain heittäisi överiksi, alkaisi sekoilla ja jättäisi kaiken vastuun. Suurin syy on ollut lapseni: Oskari paitsi tarvitsee minua, hän myös antaa hyvyyttä ja valoa elämääni.

Toinen syy tai väline selviytymiseen löytyy Annen elämänasenteesta. Vielä nuoruudessaan hän ei osannut nimetä sitä buddhalaisuudeksi, mutta luettuaan filosofiasta lukiossa, hän löysi sieltä itsensä.

– Oli kuin joku olisi pukenut sanoiksi minun ymmärrykseni todellisuudesta.

Nykyään Annea voi tarkemmin kuvailla böniläisen opetuslinjan seuraajaksi. Hänellä on tiibetiläiset henkiset opettajansa, Yongdzin Rinpoche, Khenpo Tenpa Yungdrung Rinpoche sekä Khenpo Gelek Jinpa, joiden nimet Anne lausuu yhtä helposti kuin sanoisi Matti.

Anne on seurannut opetuslinjaa 10 vuotta, meditoi päivittäin, harjoittaa tiibetiläistä Tsa Lung -joogaa ja tekee harjoituksia.

Anne avustaa Himalajan syrjäseuduilla asuville lapsille perustettua sisäoppilaitosta ja turvaa vanhojen mestareiden elämäntyön säilymistä jälkipolville auttamalla opettajaansa kääntämään vanhoja tekstejä tiibetistä englanniksi. Anne osaa jonkin verran keskeistä sanastoa, ja yhteistyö opettajan kanssa sujuu hyvin.

– Koen olevani todella etuoikeutettu, kun ensimmäisenä länsimaalaisena saan tietooni tuhatvuotisia opetuksia, joita ei ole aiemmin meille avattu. Niiden kääntäminen on hirmu aikaa vievää mutta mielenkiintoista!

Böniläisyydessä on kyse polusta täydelliseen valaistumiseen, puhtaan tietoisuuden saavuttamiseen.

– Olen sen ansiosta rohkeampi, avoimempi, iloisempi. Se on vahvistanut kiitollisuuttani ja rakkauttani elämään. Henkisyys läpäisee oikeastaan kaiken, mitä teen – se on yhtä perusasia kuin nukkuminen ja syöminenkin. Ilman sitä en olisi saanut rohkeutta ja voimaa selvitä vaikeuksista.

– Mikään opetus ei kiellä negatiivisia tunteita, mutta harjoituksilla niistä vapautuu ihan itsestään. Saatan yhä suuttua, mutta tunne hälvenee pois, fup vain. Tietoisuus siitä vapauttaa myös pelkäämästä negatiivisia reaktioita.

Johtaja karsii virkojaan

Anne Brunila on pitkä nainen, monessa seurassa muita päätä pidempi. Suoraselkäinen, ryhdikäs, jäntevä. Sellainen, joka mallitoimiston kohdalla pysähtyessään olisi tempaistu ovesta sisään ja jonka voi helposti kuvitella kääntäneen päät jo nuorena yliopiston käytävillä.

 Ei ole tullut mieleeni pohtia, voinko sanoa tai tehdä jotain, koska olen nainen.

Urallaan muun muassa Suomen Pankissa, Euroopan komissiossa sekä valtiovarainministeriön, Metsäteollisuus ry:n ja Fortumin johtoportaissa Anne on operoinut poikkeuksetta miesvaltaisissa ryhmissä, mutta kokenut olonsa tasavertaiseksi ja arvostetuksi.

– Olen joskus vitsaillut, että saamani arvostus johtui varmaan pituudestani, Anne nauraa.

– Oikeammin se on varmaan johtunut siitä, että se mitä sanon, pitää paikkansa ja perustuu faktoihin. En ole ajanut omaa agendaani tai lähtenyt suosimaan ketään toisen kustannuksella. Rehellisyyttä arvostetaan ja sitä, että puhun suoraan.

Joissain vanhojen patruunoiden pöydissä hän on ollut ensimmäinen nainen. Vain Metsäteollisuus ry:n pomona hän sai hölmistyä: naista ei pidetty Venäjällä pätevänä neuvottelukumppanina eikä Annea esimerkiksi kätelty tapaamisissa lainkaan.

– Kotona meitä ei kasvatettu miehiksi tai naisiksi vaan mahdollisimman hyviksi ihmisiksi. Siksi myöhemminkään ei ole tullut mieleeni pohtia, voinko sanoa tai tehdä jotain, koska olen nainen.

Tosin esikoisena tytöllä oli isänsä silmissä erityinen asema. Annelle sälytettiin paljon vastuuta, velvollisuuksia ja odotuksia. Isän mielestä esikoisen tuli jo lapsena käyttäytyä kuten aikuisen.

– Nykyään on vaikea käsittää, millaista nuoruus oli 60-luvulla. Silloin isät sanoivat viimeisen sanan ja pulinat pois. Välillä hänen vanhemmuutensa voima tuntui kohtuuttomalta, kun itse olisin halunnut kapinoida, olin raivoissani ja tunsin epäoikeudenmukaisuutta. Murrosiässä otin usein yhteen isäni kanssa, mutta ei siitä mitään sielunvammaa jäänyt – ennemminkin se opetti lujuutta ja omaa tahtoa, joista myöhemmin oli etua uralla. Aikuisena meillä oli hyvät ja lämpimät välit.

Viime vuosina Anne on tietoisesti karsinut lukuisia hallitusvirkojaan. Jäljellä on enää kaksi: paikat Koneen sekä Elokuvasäätiön hallituksissa. Paljon on jäänyt pois sitä mukaa, kun kiinnostuksenkohteet ovat siirtyneet muualle – siis kohti henkistä polkua ja Tiibetiä.

– Naisia kannustan rohkeammin hakemaan johtopaikkoja ja avaamaan suunsa tullakseen huomatuksi. Yleistän vähän, kun sanon, että naisilla on kovempi itsekritiikki ja he turhaan murehtivat, ovatko varmasti oikeassa ja onko oikeasti fiksua sanottavaa. Eivät ne miehetkään sitä mieti.

Anne Brunila

63-vuotias kauppatieteiden tohtori asuu Helsingissä. Aikuinen poika. Seuraa buddhalaista Yungdrung Bön -opetuslinjaa.

Johanna Venhon kanssa kirjoitettu Kuka olisi uskonut (Tammi) ilmestyi juuri.

Talousuran työpaikkoja mm. valtiovarainministeriö, Suomen Pankki, Metsäteollisuus ry, Fortum. Hallitusjäsen mm. yrityksissä Sanoma, Kone, Stora Enso, Sampo.

Nuoruudenavioliitto päättyi 1982. Toinen avioliitto 2003–2008.

Luetuimmat

Tuoreimmat Me Naiset