Kun näyttelijä Alma Pöysti sairastui pienenä, diagnoosi oli vanhemmille shokki – lapsuuden reuma oli kuin näkymätön uhka - Ihmiset & suhteet - Ilta-Sanomat

Kun näyttelijä Alma Pöysti sairastui pienenä, diagnoosi oli vanhemmille shokki – lapsuuden reuma oli kuin näkymätön uhka

Alma Pöystin oli helppo samastua näyttelemänsä Tove Janssonin leikkisyyteen. – Jos minulla on saappaat ja näen lätäkön, siihen on pakko hypätä.

Alma Pöysti on näyttelijäsukua, mutta tietää, että lahjakkuuden lisäksi tarvitaan myös hirveästi työtä. ”En ole halunnut kenenkään ajattelevan, että olen ollut vain muina pöysteinä liikenteessä.”­

5.10. 7:00

Alma Pöysti, 39, on juuri ostanut 40 pakettia sokeria. Ei mihinkään suureelliseen säilöntäprojektiin, vaan mehiläisten talviravinnoksi. Näyttelijällä on kaksi mehiläispesää Loviisan ulkosaaristossa sijaitsevalla mökillään.

Mehiläisten tarkkaa lukua on mahdoton tietää, mutta yhteensä pesissä pörisee tuhansittain siivekkäitä. Kun Alma osti mehiläiset ahvenanmaalaiselta tarhurilta, niitä oli yhteensä 30 000.

Kun Alma alkaa puhua mehiläisistä, silmiin syttyy innostunut palo. Viime keväänä hän kävi työväenopistossa mehiläistenhoitokurssin ja tietää niistä jo paljon.

– Mehiläisissä on kaikki, oma universumi! On fantastista seurata, miten ne kommunikoivat ja toimivat keskenään. Se on todellista parviälyä. Ei ole yhtä yksilöä, joka päättää jotain, vaan ne päättävät ryhmänä, että mitä seuraavaksi tehdään, Alma sanoo, ja nauraa itsekin omalle innostukselleen.

Tarhamehiläisten parvessa jokaisella on oma roolinsa. Kokonaisuuteen tarvitaan kaikkia. Alma samastuu erityisesti työmehiläisten tinkimättömään asenteeseen.

– Ne keräävät mettä ja siitepölyä, kunnes siivet eivät kanna. Työmehiläiset ovat hirveän ahkeria, eivätkä anna koskaan periksi.

Mehiläishoitajan hommissa Almalla on vain yksi tavoite. Pitää parvet tyytyväisinä ja hengissä. Mehiläisillä pitää olla tarpeeksi tilaa ja rauhaa, sillä jos on liian ahdasta, ne saattavat jättää pesän.

– Ajattelen, että pitää tehdä se, mitä pystyy. Mietin, mitä minä voisin tehdä, sen sijaan, että vain kulutan omalla elämiselläni tätä maapalloa. Minulla sattuu olemaan saaressa paikka, jossa mehiläiset viihtyvät.

Saaressa Alma myös kerää rannoille kertyvää muovia ja hänellä on pieni kasvimaa, kaupungissa hän harrastaa sissiviljelyä.

– Pienet mutta konkreettiset teot auttavat ilmastoahdistukseen. Yritän jotenkin pitää naiivista idealismista kiinni, etten masennu. Aika vain uhkaa loppua kesken.

Sovinnaisuuden rajat kaatuvat

Juuri nyt on kuitenkin ajateltava muutakin kuin mehiläisiä ja ympäristöä. Alman uran tähän asti merkittävin työ tulee pian päivänvaloon, kun Zaida Bergrothin ohjaama Tove-elokuva saa ensi-iltansa. Alma tekee siinä nimiroolin, ensimmäisen pääosansa pitkässä elokuvassa.

Aika monella on mielipide siitä, millainen elokuva Tove Janssonista pitäisi tehdä. Etupäässä ruotsinkielistä teatteria tehnyt Alma ei ole suurelle yleisölle yhtä tuttu kuin suomenkieliset kollegansa.

Alma sanoo, että Suomessa on monta valovoimaista näyttelijää, jotka olisivat myös voineet tehdä roolin. Mutta Alma valittiin, ja se tuntui paitsi jännittävältä, myös järjettömän ihanalta.

– Toven veljentytär Sophia Jansson totesi minulle hyvin, että ihmiset tulevat aina olemaan roolista jotakin mieltä. Teet sellaisen Toven, jollainen hän sinun mielestäsi on, hän sanoi. Se antoi minulle siunauksen rooliin.

Epävarmuuksia ja suorituspaineita Alma työsti jo koekuvausvaiheessa. Hän kirjoitti motiivinsa auki, pohti, miksi rooli pitäisi tehdä, jos sen saisi, vaikka epäonnistumisen mahdollisuus oli olemassa. Alma oli kuitenkin esittänyt Tovea jo aiemmin teatterissa ja vakuuttui siitä, että halusi jatkaa, ”leikkiä” vielä Toven kanssa, ja olla kertomassa hänen tarinaansa.

Tove oli paljon muutakin kuin muumit. Tuore elokuva keskittyy sodanjälkeiseen vuosikymmeneen, jolloin Tove etsi sekä taiteilijuuttaan että minuuttaan. Silloin Tove myös koki intohimoisen suhteen teatteriohjaaja Vivica Bandlerin kanssa.

– Kun tekee elokuvaa juuri maan päällä eläneestä ihmisestä, jolla on perhettä, sitä ihmistä ja perhettä haluaa kunnioittaa. Toisaalta Tove jätti johtolangoiksi paljon kirjeitä, tekstejä ja valokuvia, eikä hän esimerkiksi polttanut kaikkea. Se antoi jonkinlaisen luvan myös hyvin henkilökohtaisten asioiden kertomiseen.

Elokuvassa piti päästä niin lähelle Tovea kuin mahdollista, menemättä liian pitkälle, Alma sanoo. Piti olla raaka, rehellinen ja intiimi olematta sensaatiohakuinen.

Paitsi rakkaudesta, elokuva kertoo myös itsensä löytämisestä sekä ennen kaikkea uteliaisuudesta, siitä, että aikuisenakin on lupa olla utelias ja muutoksessa. Siinä puhutaan myös omien rajojen vetämisestä.

– Vaikka kuinka rakastaisi mahdotonta tyyppiä, voi saavuttaa jonkin pisteen, jossa välinpitämättömyyttä ei enää kestä. Tovessa tulee hyvin esille, miten monimutkainen tunne rakkaus on. Kukaan meistä ei ole vain pahis tai hyvis, meissä kaikissa on molempia. Krista Kososen esittämä Vivica on yhtä aikaa todella puoleensavetävä ja raivostuttava tyyppi. Mutta ei Tovekaan ollut vain uhri.

  Minulla ei ollut tarvetta kapinoida sukuani vastaan.

Alma ihailee ennen kaikkea Toven vapautta, joka ylitti aikansa sovinnaisuuden rajat.

– Tove oli uranuurtaja. Hän näytti, että voi elää miten haluaa. Voi rakastaa toista naista, elää taiteilijaelämää, tehdä uraa eikä lapsia. Hän teki kaikkea sellaista, mitä 40–50-luvun Suomessa ei katsottu hyvällä. Tove oli suvaitsevaisuuden supersankari.

– Toisin kuin silloin, nyt meillä on oikeus ja vapaus olla uteliaita rakkauselämässä. Tove kirjoitti kokemuksistaan metaforien kautta. Siinä mielessä rajat vievät taidetta myös eteenpäin.

Toven roolissa Alma sai näytellä valtavan laajasti erilaisia tunteita ja tunnelmia, kuvata valtavaa kiihkoa ja epätoivoista yksinäisyyttä.

– Hänessä oli koko ajan jotain paradoksaalista. Hän saattoi olla tosi ankara suhteessa taiteeseen ja vaatia hirveästi itseltään. Samalla hän oli koko ajan auki seikkailulle, valmis leikkiin, juhlaan ja nauruun. Niissä tunteissa oli helppo käydä. Olen itsekin aika leikkisä ja spontaani. Jos minulla on kumisaappaat ja näen lätäkön, siihen on pakko hypätä. Ei se muutu, vaikka olen jo 39.

Ei vain ”muina pöysteinä”

Teatteri ei koskaan varsinaisesti astunut Alman elämään, koska se oli aina ollut siellä. Alman isä on teatteriohjaaja Erik Pöysti, äiti toimittaja Tua Ranninen, isovanhemmat näyttelijät Lasse Pöysti ja Birgitta Ulfsson. He myös tunsivat Toven.

Lapsena Alma soitti klarinettia, lauloi kuorossa ja ahmi peiton alla kirjoja taskulampun valossa.

– Olen ollut niin hyvä ystävä vanhempieni ja isovanhempieni kanssa, ettei minulla ole ollut tarvetta kapinoida heitä tai taidetta vastaan. Teatteri oli minusta jo pienenä maaginen maailma.

Lukion jälkeen Alma antoi itselleen vuoden ajan päättää, ryhtyäkö näyttelijäksi. Hän haki Teatterikorkeakouluun kaksi kertaa, opiskeli samalla kirjallisuutta, vietti aikaa Pariisissa, näytteli musikaalissa ja tv-sarjassa sekä pienissä vapaissa ryhmissä. Kun koulun ovet sitten avautuivat, hän oli niin kiitollinen opiskelupaikasta, ettei olisi halunnut sulkea ovia ollenkaan. Neljä vuotta hän lähes asui koululla.

– Ne vuodet elämä oli teatteria aamusta iltaan joka päivä. Oli niin paljon opittavaa ja tutkittavaa. Siksi varmaan olin niin pinkona, ettei kukaan pystyisi sanomaan, että olen mennyt vapaamatkustajana, ollut vain muina pöysteinä liikenteessä. En koskaan ajatellut, että jos vain pääsen Teakiin, kaikki on hyvin, vaan että se on vasta alku ammattiin.

Kun Alma esitellään, perhetausta tulee lähes aina puheeksi.

– Vanhempieni ja isovanhempieni kokemukset eivät voi olla minun, enkä saa niillä mitään ilmaiseksi. Minulla on oma matka kuljettavana. Mutta osaan myös nähdä, mitä hyvää siinä on. Tämä ala on myös siitä kaunis, että vanhemmilta näyttelijöiltä oppiminen kuuluu perinteeseen.

Isovanhemmiltaan Alma sanoo oppineensa ”ajatuksen kirkkautta”. Näyttelijän pitää ymmärtää, mistä tarinassa on kyse ja mitä sillä kerrotaan. Siksi teksti pitää analysoida perinpohjaisesti, ja se on raakaa työtä.

– Lasse ja Bisse istuivat molemmat aina pitkään tekstiensä kanssa ja funtsivat niitä. Lahjakkuus on vain murto-osa näyttelijyyttä. Näytteleminen vaatii valtavasti työtä, ja sitä he molemmat tekivät loputtomasti.

Alma opettelee tunnistamaan, milloin töitä on liikaa. ”Kalenterissa pitääolla tarpeeksi tilaa, jotta yllättäviäkin asioita voi tapahtua.”­

Terveys ei ole itsestäänselvyys

Teatteri on aina ollut Almalle itsestäänselvää, mutta liike ei. Kun Alma oli kolmevuotias, hänellä todettiin lastenreuma. Välillä tulehtuivat nilkat, joskus kyynärpäät tai polvet. Lääkkeet, sairaalakäynnit ja fysioterapia olivat osa arkea koko lapsuuden ja nuoruuden. Vaikkei olisi saanut, Alma liikkui aina paljon. Kielto provosoi.

– On tosi vaikea kieltää lasta liikkumasta. Jos toinen jalka oli kipeä, hyppäsin toisella. Kiipeilin paljon puissa, rakensin majoja ja pelasin jalkapalloa. Olin sillä tavalla anarkisti. Olemme pikkuveljeni kanssa muutenkin aina olleet tosi fyysisiä seikkailijoita.

Vanhemmille diagnoosi oli aluksi shokki, mutta hekään eivät hillinneet tytärtään, vaan kannustivat kokeilemaan kaikkea reumasta huolimatta. Ennen pitkää Alma joutui kuitenkin luopumaan monista harrastuksista, kuten ratsastuksesta ja käsipallosta.

– Kaikki harrastukset piti aina lopettaa, kun tuli kipuja. Se oli ärsyttävää, Alma sanoo.

– Reuma oli kuin näkymätön uhka. Välillä oli rauhallisempaa, ja sitten kipu saattoi yhtäkkiä tulla takaisin. Mielelle oli vielä rankempaa se, kun kehoon ei voinut luottaa. Kesti kauan päästä siitä yli. Nyt olemme taas kavereita.

Yleensä lastenreuma paranee murrosiässä. Niin kävi myös Almalle. Enää reuma ei hänen elämässään näy muussa kuin ”revenge-asenteessa”.

– Jos jotain on kerran viety, ja sen saa takaisin, se on lahja. Kunnioitan viisasta kehoani. Minua kiehtoo hirveästi se, mihin kaikkeen se taipuu ja mitä kaikkea sen kanssa voi opetella myös vanhempana.

Saaressa huomaa, mikä on liikaa

Jos Alma saisi valita, hän olisi sielunmaisemassaan saaressa koko ajan, ihan kuin Tovekin.

– Lähden sinne aina heti kun jäät sulavat ja veneen voi laittaa vesille. Olen siellä viikkokausia.

Alma hääräilee kasvimaalla ja metsässä, hakkaa halkoja, korjailee kaikenlaista, kalastaa ja lukee, katsoo joskus tv-sarjojakin. Etenkin kesällä saaressa käy myös perhettä ja ystäviä.

– Oma aika on minulle tosi tärkeää. On myös ihanaa, että ei ole sellaista sosiaalista painetta olla hirveästi juttua koko ajan. Että voidaan olla myös hiljaa yhdessä.

Yksinkertainen elämä maadoittaa. Saaressa saa elää luonnon lähellä ja säiden armoilla.

– Siinä saaressa on ihan oma rytmi. Valo, äänet ja meri rauhoittavat. Saaressa pääsee yhteyteen sen kanssa, miten ihmiset ovat ennen eläneet. Siellä huomaa, miten vähällä pärjää. Minulle on tärkeää pitää jalat maassa ja tietää, että osaan esimerkiksi tehdä tulen enkä pelkää luontoa.

Saarielämä auttaa myös muistamaan, mihin kaikkeen kaupungissa pystyy venymään ja mikä alkaa olla liikaa. Almalla on ollut tapana ottaa liikaakin vastuuta ja paineita. Myös spontaanille elämälle pitää jäädä tilaa.

– Minulla on aina ollut ongelmia rajojen vetämisen kanssa. Teen helposti liikaa enkä osaa sanoa ei. Kalenteri täyttyy, ja sitten sitä huomaa sanoneensa jo monta vuotta, että se on vain väliaikaista. Se ei ole kestävä tapa elää. Kalenterissa pitää olla tarpeeksi tilaa, jotta yllättäviäkin asioita voi tapahtua.

Kun ensi-iltahulinat ovat ohi, Alma pääsee taas saareen katsomaan, miten mehiläiset voivat. Mehiläistarhauksen jatkokurssi työväenopistossakin on jo alkanut.

– Nyt jännitän tosi paljon, miten mehiläiset pärjäävät talven yli.

Alma Pöysti

39-vuotias näyttelijä.

Kasvanut Helsingissä ja Tammisaaressa, asuu Helsingissä.

Näytellyt paljon myös Ruotsissa.

Esittää pääroolin 2.10. ensi-iltansa saaneessa Tove-elokuvassa.

Luetuimmat

Tuoreimmat Me Naiset