Miika Nousiainen kertoo Me Naisille saamastaan ankarasta kasvatuksesta ja siitä, miten valitsi itse isänä pehmeämmän linjan

Elämäni oivallukset -haastattelussa kirjailija Miika Nousiainen kertoo oivaltaneensa, että rakkauden ilmaisemisessa hänellä on parannettavaa, melankoliaan ei saa jäädä rypemään ja että huumori ja suru ovat lähellä toisiaan.

Menestys tarkoittaa Miika Nousiaiselle vapautta tehdä, mitä haluaa. ”Siitä pitää kiittää itseään, mutta myös muita ihmisiä ja lisäksi tuuria ja sattumaa.”

26.9.2020 7:45

IKÄ

”47-vuotias voi olla yhtä kreisi kuin 46-vuotias”

”Olen pitkään ollut harmaahiuksinen, mikä ei ole varsinainen nuoruudensymboli. Myös tilastojen mukaan olen jo ylittänyt elämäni puolivälin, jos katsotaan vuonna 1973 syntyneiden miesten elinajanennusteita. Se laittaa miettimään.

Aika kulkee eri tahtia eri ikävaiheissa. Lukioiän ympärillä ehti tapahtua valtavasti, sitten ikävuodet 25–35 vain katosivat johonkin. Tuntuu kuin päivät kuluisivat hitaasti ja vuodet nopeasti.

Täytän ihan kohta 47 vuotta, mutta ajattelin olla siinä mielessä kreisi, että kuitenkin jatkan 46-vuotiaalle ominaisia juttuja. Pienestä nivelkierukkapolvivammasta huolimatta aion edelleen juosta ja käytän nuorekkaita sanoja kuten moi, heppu sekä Lauri Ihalainen.

Kirjoittajana olen päätynyt armeliaaseen ammattiin, jossa iän oletetaan tuovan kokemusta, viisautta ja syvyyttä. Kun julkaisin esikoisromaanini 33-vuotiaana, minusta kirjoitettiin nuorena ja lupaavana kirjailijana. Lapsuudenystävästäni Artosta kirjoitettiin silloin jo veteraanijääkiekkoilijana.

Ikä on jotenkin vaikea aihe, ja kolmenkympin jälkeen jokainen syntymäpäivä on tuntunut vähän pahalta. Nuoret nerot aiheuttavat minussa ihailua, hämmästystä ja kateutta. En aio juhlia tulevia synttäreitäni mitenkään, koronan ja ilmastonmuutoksen vuoksi en edes matkoilla. Seuraavan kerran ehkä sitten viisikymppisenä.”

Metsäjätti-romaaniin perustuva elokuva kertoo vaneritehtaan lopetuksesta ja on viiltävän ajankohtainen. ”Lapsuudenperheeni muutti tehdastyön perässä monia kertoja. Kun kirjoitin kirjaa, isoveljeni jäi tehtaalta työttömäksi.”

MIELI

”Rakenna mieluummin hyvinvointia kuin draamaa”

”Luonteeltani olen aina ollut murrosiätön ja sanon syntyneeni 43-vuotiaana sosiaalidemokraattina. Olen rauhallinen ja rakennan mieluummin hyvinvointivaltiota kuin draamaa. Jos joskus meinaan riehaantua, minussa herää sisäinen jarru ja mietin, että kohtako jo juon värikkäitä drinkkejä ja kuuntelen reggaemusiikkia ilman paitaa.

Rajaton mieli ja pessimismi voivat olla taakka, mutta ne ovat taanneet toimeentuloni. Minulla on tapana havainnoida asioiden vierestä: traagisenkin uutisen takaa nousee helposti jokin huvittava oivallus tai tarina. Vaikka minut kai määritellään huumorin kautta tekevänä ihmisenä, mielenmaisemani on perusmelankolinen. Se ei ole ollenkaan huono maisema: melankoliaan ei saa jäädä rypemään, mutta sieltä on hyvä ammentaa.

Joskus parikymppisenä opiskelijana.

Yritän tietoisesti huolehtia siitä, että on aikaa antaa ajatuksen laukata. Istuksia laitureilla ja kahviloissa, katsella maailmaa eri vinkkeleistä. Kiireiset viikot alkavat helposti ahdistaa. On minulla sellaisiakin asioita, joita suoritan, mutta enimmäkseen olen töissä tarinoimassa niin, ettei se tunnu työltä lainkaan. Toisaalta en ole vapaa-ajallanikaan ikinä täysin vapaalla. En voi valita, milloin mieli tuottaa ammatillisesti tarvittavaa juttua.

Tarinoiden kertominen ja niiden höystäminen on sukujeni perintöä. Muistan jo lapsesta, miten äidin kertomuksissa oli aina vähän lisää.”

PERHE

”Luokkasiirtymä voi olla pelottava paikka”

”Lapsuudenperheeni muutti tehdastöiden perässä usein, isäni työskenteli tehtaassa ja äitini suurtalouskokkina. Synnyin Haukiputaalla ja vietin enimmän osan lapsuudestani Säynätsalossa, sitten Heinolassa. Säynätsalo on saari, joten leikit ja puuhat sijoittuivat usein vesille. Nyt Helsingin Hakaniemessäkin vesi kuuluu maisemaan, mutta vielä tutumpaa on kaiken lähellä oleminen. Tuntisin oloni vieraammaksi nukkumalähiössä, missä ihmisille ei ole kohtaamispaikkoja. Minusta kasvoi sosiaalinen eläin.

1970-luvulla Säynätsalossa. Isoveljen nimi on Marko ja nallen Ville, tärkeitä molemmat. Pikkuveli syntyi, kun Miika oli 10-vuotias.

Olen kolmesta veljestä keskimmäinen. Jos perheelläni oli motto, se oli varmaan, että ei saa olla häiriöksi. Kasvatus varsinkin isän puolelta oli ankaraa, kuten siihen aikaan oli tapana. Pieniä läpsyjä ei laskettu lastensuojeluasiaksi. Silti ajattelen, että nykyinen nollatoleranssi on ainoa oikea linja.

Olimme ehkä kolmasluokkalaisia, kun ystäväni Käpin Harrin kanssa olimme kalassa naapurin Reijon veneellä. Ristiselällä jouduimme myrskyyn, ja toinen airoista katkesi. Missään vaiheessa emme pelänneet myrskyä, vaan sitä, miten selittäisimme katkenneen airon isillemme.

Toinen lapsuudenkodin perusvire oli, ettei olla häpeäksi muille. Tiiviissä yhteisössä ajateltiin helposti niin. Kun aloin puhua lukiosta ja yliopistosta, sekä opinto-ohjaaja että äitini tuumivat, että et sinä siellä pärjää. Se ei ollut pelkkää latistamista, vaan myös omaa pelkoa siitä, että perseelleenhän tuo menee. Ja tavallaan menikin: olen kyllä sukuni toinen ylioppilas, mutta yliopistosta en valmistunut koskaan.

Luokkasiirtymääni ei liittynyt uhittelua, opiskelu vain tuntui luontevalta toisin kuin opon absurdit uraohjeet. Hän ehdotti auto- tai rakennusalaa, vaikka en osaa mitään sellaista. Minulla ei ole ajokorttia, ja Suomessa olisi huomattavasti vähemmän toimivia autoja, jos minä olisin alkanut niitä korjata. Ehkä opo piti yllä yhteiskunta-ajattelua ohjaamalla meitä jatkamaan vanhempiemme arvokasta työtä tehtaalla. Hehän maata pystyssä pitävät eivätkä tv-panelistit.”

AUSTRALIA

”Ikävöidä voi niitäkin, joita näkee vain harvoin”

”Äitini perhe oli siinä joukossa, joka 1960-luvun alussa oli lähtenyt Australiaan paremman elämän toivossa. Ei varmasti ollut helppoa pelmahtaa silloin Lieksasta Sydneyyn. Ihmiset ovat tehneet valtavia päätöksiä toimeentulonsa takia.

Kun äitini palasi yksin Suomeen, hän reissasi kuukausia laivalla. Vastaavassa elämänvaiheessa minä kipuilin, asuako Hakaniemessä vai Herttoniemessä.

Australia on jäänyt jännäksi kytkökseksi elämääni. Toinen puoli suvustani asuu siellä, ja näemme suunnilleen kymmenen vuoden välein.

Vuonna 1996 matkustelin Aasiassa kavereitteni kanssa. Sydneyssä majoituimme tätini luona. ja näin isovanhempiani pitkästä aikaa. Olimme iloisesti lomalla, kunnes viimeisenä yhteisenä iltana sain kuitenkin hysteerisen, selittämättömän itkukohtauksen. Silloin tajusin, miten kovasti voi ikävöidä ihmisiä, joita näkee vain harvoin.”

Pikkupoikana Säynätsalossa Miika oli blondi. ”Muutettuamme Heinolaan muutuin yhdessä kesässä tummahiuksiseksi.”

VANHEMMUUS

”Suunnaton rakkaus peittoaa kaatuneet jugurtit”

”Esikoiseni syntyessä olin 39-vuotias ja pohtinut lapsen saamista jo pitkään. Myös seuraavassa kirjassani mietin, miten eri tavalla elämä olisi voinut mennä, jos ei olisikaan perhettä.

Vanhemmuus on niin iso ja henkilökohtainen asia, ettei siinä auta sörkkiä tai neuvoa muita. Yhtäkkiä on vain jotain paljon tärkeämpää kuin omat sählyvuorot. Käytännössä lapsiperhearki on hirveää spedeilyä, ja jos laittaisi exceliin sen hyvät ja huonot puolet, huonojen lista olisi pidempi. Hyvät puolet, kuten suunnaton rakkaus ja huolenpito, ovat kuitenkin niin paljon isompia, että kuuluisissa loppupeleissä ne peittoavat sekoilun, kaatuneet jugurtit ja univelat.

Ruotsin prinsessa Estelle on saman ikäinen kuin esikoiseni. Ihmettelen, miten säntillisesti hän tuolla edustaa: mitä hänelle on syötetty, onko taustalla väkivaltaa vai voiko kuninkaallisuuteen vain kasvaa? Onko heillä koskaan sellaista, että ihan kaikki menee pieleen ja Victoria ja Daniel huutavat kirosanoja lapsensa perään? Jos yksikin tuntemani lapsi lähipiiristäni nimitettäisiin kuninkaalliseksi, monarkia lakkautettaisiin saman tien.

Meidän lapsiamme ei enää kasvateta vanhempiemme opeilla. On menty eteenpäin ehkä auktoriteetin puutteen kustannuksella mutta enimmäkseen parempaan suuntaan. Kun minä teininä kaaduin polkupyörällä ja raahauduin kotiin verisenä ja neljä etuhammasta poikki, isä tuli vastaan ja sanoi: ’Etkö sä jumalauta osaa ajaa sillä pyörällä?’ 2000-luvun alussa olisi jo kysytty, sattuiko. Nykyään lapsi otetaan maailman pisimpään halaukseen ja pidetään sylissä kunnes kipu on hävinnyt.

Hiljattain vietin viikonlopun itsekseni ja kaverini kehui, että oli varmaan mukavaa, kun oli vapaata. Jäin pohtimaan, millaista se mystinen oma aika oli ja teinkö sillä kauheasti mitään järkevää. En oikein keksinyt mitään.”

Armeijassa Santahaminassa, 10.6.93–4.2.94. ”Numeromuistista on enemmän riesaa kuin hyötyä. Se saa herkästi näyttämään stalkkerilta, kun ei muista ihmisen nimeä mutta puhelinnumeron.”

RAKKAUS

”Suurta sanaa ei heitellä kevyesti”

”Rakkaus on paljon isompi sana suomenkielessä kuin vaikkapa love englannissa. Noissa kulttuureissa, joissa sana on kevyt, sitä heitelläänkin helpommin. Onhan se nyt eri asia rakastaa pitsaa ja Metallican musiikkia tai rakastaa lapsiaan.

Rakkauden ilmaisemisessa olen kohtalainen, sellainen 7–. En varmasti ole ainut, jolla on siinä parannettavaa. Muuten olen kyllä aika tunteikas ja liikutun helposti kaikesta, kuten siitä, että joku on jaksanut käydä kaupassa puolestani.”

KEHO

”Ollapa niin viisas, ettei vertaisi itseään kehenkään”

”Olen lapsesta ollut liikunnallinen ja nopea ihminen. Nykyään ikääntymisestä, pullasta ja kebabista johtuvia muutoksia kehossa on välillä vaikea hyväksyä. Teineinä teimme 130 kilometrin polkupyöräretkiä ja siinä tauolla pelasimme tunnin jalkapalloa. Nyt olisin siinä tauolla tiputuksessa.

Olen urheillut monipuolisesti, mutta minussa ei ole ollut vähääkään loppuun asti menevää ammattiurheilijaa. Liikkuminen on tullut sosiaaliseen tarpeeseen, ja se on vieläkin oiva tapa tavata kavereita. Opiskelijakaverini Juha Itkosen kanssa pelaan sählyä Juha Itkosen liikuntaseurassa.

Parikymppisen mielenhäiriössä listasin tuloksiani ja pidin harjoituspäiväkirjoja, mutta ne ovat pikemmin polttamista eivätkä lukemista varten. Ollapa niin viisas, ettei vertaisi itseään kehenkään eikä ainakaan nuorempaan itseensä.”

Vierumäki, 1995. ”Fillariretken tauolla törmäsimme ystäväni Miron kanssa Jari Litmaseen, joka oli juuri ollut voittamassa Mestarien liigaa. Nimmari pallossa oli kova juttu.”

YHTEISÖT

”Parhaat muistot syntyvät ihmisistä”

”Kirjoittamisen vaikein puoli on yksin tekeminen. Usein ensin puhun kirjani kustannustoimittajalle tai viattomille uhreille ja vasta sitten menen wordiin. Jos asetun tietokoneelle ilman valmiita ajatuksia, ajaudun pelaamaan pasianssia.

Ensimmäiset kesätyöni olivat tehtailla, sitten työskentelin vuosia McDonaldsissa ja myöhemmin olen tehnyt tv-töitä. Niissä kaikissa porukka on aina tehnyt työstä kivaa. Juuri nyt kuvaamme jatkoa Pitääkö olla huolissaan -ohjelmalle. Sen paneelissa kemia ratkaisee: aidosti haluamme tehdä toisistamme parempia. Parhaat muistot syntyvät ihmisistä.”

Vuosi 2016. Pitääkö olla huolissaan -kuvauksissa. ”Työyhteisö on parhaimmillaan sellainen, missä kaikki löytävät omat roolinsa ja tukevat toisiaan.”

KUOLEMA

”Huumori ja suru ovat lähellä toisiaan”

”Kun isäni kuoli 17.4.1997, sinä aamuyönä Heinolassa sateli kevyttä lunta. Isä oli sairastanut syöpää jo vuosia, ja vietin viimeiset kuukaudet hänen seuranaan. Oli selvää, että halusin olla vierellä loppuhetkissä, mutta kun sairaalasta soitettiin, minua pelotti, olisiko kaikki sittenkin liikaa. Kotoa sairaalalle oli vain pari kilometriä, mutta pyöräilin sinne aikamoisia kiertoreittejä. Lopulta ehdin ja hyvä niin.

Isän lähtö on ainoa läheinen kokemukseni kuolemasta. Ennen mummot kuolivat makuukammareihin, mutta nykyihminen harvoin näkee sitä. Isän saattohoitaja, Sirkka Santapukki, oli mahtava tyyppi. Istuimme ja juttelimme paljon. Siinä kun isä oli kuollut, Sirkka päivitteli, miten hänen punkrumpalipoikansa Simo oli taas lähtenyt kiertueelle ilman pitkiä kalsareita. Kuoleman luonnollisuus oli siinä.

1975, isän kanssa. Vaikka kasvatus oli ajan tyyliin ankaraa, isästä tuli Miikalle läheinen.

Jokainen käsittelee suuria kokemuksia omalla tavallaan. Minun välineeni on kirjoittaminen: kaikissa viidessä romaanissani syöpään kuoleva isä on mukana jossain muodossa. Pakenen kaikkea huumoriin, mutta kuolema nosti pintaan monenlaisia tunteita. Muistan, miten romahdin pankissa, missä minun piti hoitaa perunkirjoitukseen liittyviä talousasioita. Kun ne eivät sujuneetkaan, huusin, kiroilin ja haukuin virkailijat, kunnes pankinjohtaja vei minut huoneeseensa ja hoiti asian. Seuraavana päivänä vein pankkihenkilökunnalle kukkia ja pyysin anteeksi käytöstäni.

Kauneimmillaan hautajaiset voivat olla vapauttava ja puhdistavakin kokemus. Loppupuolella tulee se hetki, kun joku uskaltaa kertoa ensimmäisen hauskan muiston tai kommelluksen, jolle nauretaan. Silloin ymmärtää, miten lähellä huumori ja suru ovat toisiaan.”

Miika Nousiainen

Käsikirjoittaja, kirjailija, toimittaja ja tv-ammattilainen syntyi 23.9.1973. Asuu Helsingissä puolisonsa Paula Korvan ja kahden lapsensa kanssa.

Metsäjätti-romaaniin perustuva elokuva sai ensi-iltansa 11.9. Syyskuussa ilmestyvät myös romaani Pintaremontti sekä lastenkirja Fretti Mercury etsii onnea (Otava).

Pitääkö olla huolissaan -ohjelma jatkuu marraskuussa.

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Tuoreimmat

Luitko jo nämä?