Helena menetti onnettomuudessa kihlattunsa ja jalkansa – kun hän hyväksyi oman ulkonäkönsä, muiden katseilla ei ollut enää merkitystä - Ihmiset & suhteet - Ilta-Sanomat

Helena menetti onnettomuudessa kihlattunsa ja jalkansa – kun hän hyväksyi oman ulkonäkönsä, muiden katseilla ei ollut enää merkitystä

Helena Skogström menetti auto-onnettomuudessa jalkansa parikymmentä vuotta sitten. Nyt hän esiintyy valokuvaaja Johanna Kareen vaikuttavassa näyttelyssä. – Vamma ei ole tehnyt itseni näyttämisestä mitenkään hankalaa, Helena sanoo.

­

23.9. 19:00

Kuorma-auto oli jätetty maantienvarteen ilman varoituskolmiota tai valoja, eikä sitä voinut nähdä lumipyryn seasta ennen kuin oli liian myöhäistä. Parikymppinen Helena ja kihlattunsa ajoivat sen pahki henkilöautollaan ja samassa hetkessä muuttui kaikki. Kihlattu kuoli, Helenan keho meni säpäleiksi. Ehjänä säilyivät vasen käsi, enimmät sisäelimet, aivot sekä asenne, jolla Helena on pärjännyt onnettomuutta seuranneet 30 vuotta.

– Perheessäni oli aina ollut hyvin eteenpäin katsova asenne. Onnettomuuden jälkeen vanhempani suunnilleen kysyivät, toimivatko aivot, ok hyvä, sitten ei ole hätää, Helena Skogström kertoo.

– Fyysinen toipuminen kesti suunnilleen kolme vuotta, henkinen toipuminen kymmenen.

Alussa oli häpeä

Syntymässä saatu keho piti onnettomuuden jälkeen koota ja opetella kokolailla uusiksi. Näkyvin muutos oli oikean jalan tilalle tullut proteesi. Alkuvuosina se oli tekniikaltaan kömpelö ja päällystetty kosmetiikalla niin, että proteesi yritti parhaansa mukaan näyttää jalalta onnistumatta siinä kuitenkaan täysin.

 Olin tottunut olemaan huomaamaton, kunnes yhtäkkiä olinkin kaikkien katseiden kohde.

Helena totutteli uuteen olemukseensa sekä samalla uteliaisiin katseisiin.

– Alussa oli häpeä, Helena sanoo.

– Siinä ymmärsi, että kehostani tulee nyt erilainen, mutta ei vielä itsekään tiennyt, millainen. Pienellä paikkakunnalla tiedettiin onnettomuudesta ja kaikki tietysti tuijottivat, miltä se nyt näyttää. Olin tottunut olemaan huomaamaton, kunnes yhtäkkiä olinkin kaikkien katseiden kohde. Se herätti hämmennystä.

Alun epävarmuudessaan Helena yritti tulkita muiden tuijotusta: oliko niissä sääliä, kauhistelua?

– Sitä mukaa, kun oma hyväksyntä ulkonäköäni kohtaan kasvoi, sitä merkityksettömämmiksi muiden katseet kävivät. Nykyään en edes huomaa, jos joku tuijottaa.

Siksi Helenaa ei paljon hetkauttanut asettua valokuvataiteilija Johanna Kareen kuvattavaksi tämän Minä olen -teosta varten. Näyttely on esillä Helsingin Musiikkitalossa 27.9. saakka ja jatkaa lokakuussa koostenäyttelyn osana Espoon Kulttuurikeskukseen. Kuvat tuovat esille ihmisiä, jotka ovat menettäneet jonkin jäsenistään mutta eivät persoonaansa.

– Kun tyttäreni kysyi, miltä tuntui olla kuvattavana, kerroin miettineeni enemmän vatsamakkaroitani kuin proteesia. Vamma ei ole tehnyt itseni näyttämisestä mitenkään hankalaa. Kuljen usein mekko päällä ja annan proteesini näkyä, Helena kertoo.

Edelleen kaunis

Helenaa jurppii, miten naisten ulkonäköön liittyy turhia, epärealistisia ja mahdottomia odotuksia, ihanteita sekä paineita. Minä olen -näyttely muistuttaa siitä, että paikattukin keho on kaunis.

– Miksi ihmeessä arki-ihmisellä pitäisi olla tavoitteenaan näyttää samalta kuin se, joka treenaa kehoaan työkseen? Tai miksi kaikkien pitäisi ylipäätään näyttää samalta? Kauneus on paljon muutakin kuin tietynmuotoinen pakara tai rinta. Kauneus on monia asioita, ihminen kokonaisuutena.

Asenne ei tarkoita, että Helena vähät välittäisi ulkonäöstään tai kehokuvastaan. Päinvastoin, hän jos kuka on pohtinut niitä paljon.

– Keho vanhenee eikä kukaan voi säilyä samanlaisena koko elämäänsä. Minulla muutos tapahtui vähän rajummin ja aiemmin kuin useimmilla. Koen silti olevani kaunis. Hyväksyn kehoni tällaisena, nautin ja koen siitä iloa.

Helena antaa proteesinsa näkyä. ”Vamma ei ole tehnyt itseni näyttämisestä mitenkään hankalaa.”­

Helena on huomannut, että proteesia käyttäviä naisia tyypillisesti arveluttavat eri kysymykset kuin miehiä

– Naiselle on tavallisempaa toivoa, ettei proteesi erottuisi ulkoisesti ja miettiä, onko hän enää riittävä ja haluttava vammautuneena. Miehet lähestyvät muutosta käytännön kautta: mitä pystyn tekemään ja jos en kaikkea, olenko edelleen miehekäs.

Helenan nykyinen proteesi on moderni, toimiva ja valmistettu hiilikuidusta sekä metallista, ja polvea ohjaa mikroprosessori. Joillekin proteesi on välttämätön apuväline, osa vammautuneista ei saa tai halua sellaista koskaan. Helenalle jalasta on tullut luonteva osa kehoa.

– Alussa fyysinen sopeutuminen oli kova homma. Pitkään näin uniakin, joissa juoksin omilla jaloillani. Hyväksyntä tapahtui jotenkin salakavalasti. Sitten jo juoksin unissani proteesilla.

 Lapsilleni en ole opettanut vammaisuutta oikeastaan mitenkään.

Helenan puolisolle ja aikuisille lapsille äidin hiilikuitujalka on arkinen juttu. Helena miettii, ettei mitään ole jätetty tekemättä sen takia.

– Minä vain sitten osallistun omalla tyylilläni, Helena naurahtaa.

– Lapsilleni en ole opettanut vammaisuutta oikeastaan mitenkään. Kouluiässä he saattoivat tulla kotiin revohkan kanssa ja sanoa, että näytä sitä. Heille on tullut luonnostaan ymmärrys, että ihmisiä on monenlaisia.

Vain kerran Helena muistaa olleensa huuli pyöreänä eräässä koulutapaamisessa.

– Lapsille ihmeteltiin, että teillä se on tuollainen erityisäiti. Olin silloin että häh?

Rajuja tarinoita selviytymisestä

Helenan kuvanneen valokuvataiteilija Johanna Kareen viesti on samoilla linjoilla: ihminen on ehjä, kaunis ja kokonainen, vaikka osa hänestä on korvattu proteesilla. Johannan konseptiin kuuluu antaa ääni niille, jotka ovat marginaalissa.

– Kuvissani pääsevät ääneen ne, joita ei tavallisesti ehkä kuulla tai löydetä. Niillä on myös voimaannuttava tehtävä: lopussa on aina selviytyminen.

 Olen itsekin kokenut paljon enkä ole elänyt pumpulissa.

Johannan koostenäyttelyn teemat muun muassa vammautumisesta, ulkopuolisuudesta, asunnottomuudesta tai perheväkivallasta ovat karuja aiheita.

– Olen itsekin kokenut paljon enkä ole elänyt pumpulissa. Siksi tällaiset aiheet ovat nousseet sydämeeni ja tärkeiksi. Me kaikki ihmiset olemme samalla viivalla ja samanarvoisia.

Intiimeistä aiheista huolimatta Johanna sanoo tavoittaneensa kuvattavia helposti. Osa on suuren tuttavapiirin saattelemaa, osa kohteista on tullut eteen somessa. Johanna kohtaa myös paljon ihmisiä kirkkotyössään Tuomiokirkkoseurakunnan ehtoollisavustajana.

– Siinä työssä olen huomannut, että luokseni tullaan helposti. Kun aikoinaan tulin uskoon, sen myötä minulle alkoi aueta lahjoja, joista ihmisten kohtaaminen on selvästi yksi. Siitä saan siis kiittää Jumalaa.

Johannan kuvista on poikinut myös konkreettista hyvää, esimerkiksi pitkäaikaisasunnottomista kertovan Katuvarpusia-näyttelyn avulla.

– Kuvasin Katuvarpusiin miestä, joka oli asunut kaduilla kymmenen vuotta. Saman ajan hänen siskonsa oli etsinyt kadottamaansa veljeään. Lopulta nainen tunnisti veljensä kuvistani, ja he saivat kauttani yhteyden. Nyt mies on päässyt kadulta ja asuu siskonsa luona.

Helena Skogström & Johanna Kare

Helena Skogström

Viisikymppinen yrittäjä ja kahden lapsen äiti menetti oikean jalkansa auto-onnettomuudessa.

Aiemmalta koulutukseltaan jalokiviasiantuntija ja kultaseppä. Nykyinen freelancerkouluttaja, puhuja sekä kokemustoimija kouluttaa vertaistukihenkilöitä ja on mukana kehittämässä mm. terveydenhuollon vammaistukipalveluita asiakasnäkökulmasta.

Pelannut paralentopalloa eli ististä olympiatasolla maajoukkueessa.

Johanna Kare

Valokuvataiteilija, suntio, Tuomiokirkkoseurakunnan ehtoollisavustaja.

Minä olen -valokuvanäyttely Helsingin Musiikkitalossa 27.9. saakka. Näyttely on osa Katso ihminen ™ -konseptia, johon kuuluu yhdeksän eri näyttelyä. Esimerkiksi Älä lyö -näyttely kertoo naisten kokemasta perhe- ja lähisuhdeväkivallasta. Katso ihminen ™ -koostenäyttely Espoon Kulttuurikeskuksessa 7.10. alkaen.

Johanna on näyttelijä Oona Kareen äiti.

http://johannakare.com/

Luetuimmat

Tuoreimmat Me Naiset