Eräänä päivänä Eva, 18, pakkasi treenikassinsa, lähti harjoituksiin – eikä palannut enää koskaan kotiin - Ihmiset & suhteet - Ilta-Sanomat

Eräänä päivänä Eva, 18, pakkasi treenikassinsa, lähti harjoituksiin – eikä palannut enää koskaan kotiin

Kun teini-ikäinen Eva Tawasoli päätti luopua afgaaniyhteisönsä perinteistä, hänestä tuli kunniaväkivallan uhri. Nyt Eva tekee työtä sen eteen, että muiden ei tarvitsisi kokea samaa.

–Olen helpottunut, että tämä yhteiskunnallinen ja vakava ongelma on päässyt julkiseen keskusteluun. Toisaalta olen jännittänyt sitä, että mitä jos tästä ei seuraakaan mitään, Eva Tawasoli sanoo kunniaväkivallasta.­

21.9. 21:00

Sinä päivänä Eva lähti kotoaan.

– Lähtö pelotti minua tosi paljon ja olin hyvin ahdistunut, sanoo nyt 30-vuotias vantaalainen Eva Tawasoli.

Silti lähtö oli ainoa vaihtoehto. Kotona asumisesta oli tullut mahdotonta. Eva ei saanut olla siellä oma itsensä.

Eva kasvoi suurperheessä Teheranissa. Vanhemmat olivat muuttaneet Iraniin pakoon Afganistanin sotaa. Äiti hoiti lapsia kotona. Isossa perheessä oli taloudellisesti tiukkaa. Isä oli opiskellut Afganistanissa lääketiedettä, muttei saanut Iranissa oman alansa töitä, vaan teki sekalaisia hommia.

– Kun isä tuli töistä kotiin, me lapset hyökkäsimme heti syliin. Minä menin aina verhon taakse piiloon. Isä esitti joka päivä, ettei löytänyt minua ja ihmetteli, missä se tyttö on. Minä joka kerta mukamas yllätin hänet. Sitten isä kehui minua siitä, miten hienosti piilouduin. Isän reaktio sai minut uskomaan, että olin taitava lapsi.

Kun sähköt säännöllisesti katkesivat, isä kutsui lapset ympärilleen. Äiti sytytti kynttilät ja isä alkoi kertoa tarinoita. Niissä oli aina myös paljon musiikkia.

Raatamista maatöissä

Kun Eva oli 13, isä kuoli kolarissa. Sitä seuraavat vuodet olivat rankkoja.

– Lopetin koulun ja jouduin menemään töihin. Äiti ei pärjännyt yksin. Tein siskoni kanssa pitkiä päiviä pellolla.

Tulevaisuudensuunnitelmat tuntuivat lipuvan tavoittamattomiin.

– Olin aina halunnut uranaiseksi, mutta nyt tuntui, ettei minulla enää ollut tulevaisuutta. Aloin pelätä myös sitä, että kohta pitää mennä naimisiin. Jo teini-ikäiselle tytölle voidaan sanoa, että valmistaudu avioliittoon.

Myös yleinen ilmapiiri Iranissa alkoi kiristyä. Pakolaisia karkotettiin. Evan perhe pelkäsi jatkuvasti joutuvansa palaamaan Afganistaniin. Iranissakaan ei ollut helppoa. Pakolaisten oikeudet olivat huonot.

Evan äiti päätti hakea perheelle turvapaikkaa. Heidät valittiin kiintiöpakolaisina Suomeen.

Alkukesästä 2005 tuolloin 16-vuotias Eva saapui perheensä kanssa Helsinkiin.

– Minua pelotti tosi paljon tulla Suomeen. Jouduin jättämään ystävät ja kaiken muun taakseni. Tuntui, että minulla ei ollut enää mitään. Toisaalta olin helpottunut siitä, ettei enää tarvinnut mennä töihin. Pääsisin opiskelemaan ihan tosissaan, eikä mikään enää uhkaisi minua.

Perhe päätyi Savonlinnaan. Lentokentällä sosiaaliviranomaiset olivat perhettä vastassa. Muuten Suomi vaikutti Evasta aluksi kylmältä ja autiolta. Miehet näyttivät kaikki samannäköisiltä.

Savonlinnassa perhe muutti kerrostalokolmioon. Eva ja sisarukset opiskelivat suomea. Syksyllä Eva aloitti kymppiluokan ja oli koulusta aivan innoissaan.

– Minulla oli tasan yksi tavoite: että oppisin nopeasti suomen, saisin kavereita ja pääsisin opiskelemaan lisää. Bongasin joka paikasta sanoja, kirjoitin ne käsivarteeni ja tarkastin illalla kotona sanakirjasta. Näin opin myös kirosanat.

–Oli ongelma, että minusta tuli nuori nainen, Eva sanoo.­

Myöhemmin Eva pääsi opiskelemaan lähihoitajaksi ammattikouluun Helsinkiin. Hän olisi halunnut muuttaa pääkaupunkiin yksin. Se ei kuitenkaan käynyt, ja koko perhe muutti Helsinkiin.

Myrskyisää aikaa

Suomessa Eva lopetti huivin käytön.

– Olin aina inhonnut sitä. Iranissa sen käyttö oli pakollista. Huivi hankaloitti elämää tosi paljon. Olin poikatyttö. Pukeuduin rentoihin verkkareihin ja löysiin t-paitoihin.

Kotona Eva saattoi käyttää peittäviä vaatteita. Kun hän lähti kotoa, vaihtovaatteet kulkivat mukana repussa.

– Oli naurettavaa, kun piti koko ajan varoa, ettei kukaan ota minusta valokuvia ja lähetä niitä sukulaisille. En saanut laittaa kuvia esimerkiksi Irc-galleriaan.

Perheellä oli Suomessa paljon afganistanilaisia ystäviä. Yhteisön normien mukaan naisen piti käyttäytyä ja pukeutua siveellisesti. Evan päätöstä luopua huivista ei hyväksytty.

 Vapaus, josta Eva oli Iranin jälkeen haaveillut, ei toteutunutkaan Suomessa.

– Meistä puhuttiin paskaa selän takana ja edessäkin. Jotkut eivät antaneet lastensa enää olla minun ja siskojeni kanssa. Äitikään ei tykännyt päätöksestäni. Se oli myrskyistä aikaa ja meillä oli hirveitä riitoja, hän kertoo.

– Vasta ilman huivia olin minä. Tuntui tosi hyvältä kävellä kaupungilla. Samaan aikaan minua pelotti tosi paljon. Pelkäsin, että joku tuttu tulee vastaan.

Huivi ei ollut ainoa asia, joka rajoitti Evan elämää. Vapaus, josta Eva oli Iranin jälkeen haaveillut, ei toteutunutkaan Suomessa. Kotiintuloajat olivat tiukat, eikä Eva saanut valita harrastuksiaan.

Eva oli erityisen ihastunut tanssiin.

– Mutta sain treenata vain tyttöjen kesken. Jossain vaiheessa ryhmäni esiintyi julkisesti, ja se aiheutti ongelmia.

Eva ei saanut myöskään istua kavereidensa kanssa McDonaldsissa, sillä he olivat länsimaalaisina ”huonoa seuraa”. Pukeutumista kontrolloitiin. Poikien kanssa ei saanut olla edes kaveri.

– Oli ongelma, että minusta tuli nuori nainen. Minun olisi pitänyt varjella siveyttäni ja perheen kunniaa. Yhteisöni alkoi kontrolloida ja rajoittaa minua.

Mistä apua?

Eva kertoo kokeneensa teini-ikäisenä sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa. Häntä painostettiin myös avioliittoon. Lomalla Iranissa Eva pelkäsi, että joutuisi naimisiin eikä enää pääsisi takaisin Suomeen.

Eva kokee olleensa lynkkauksen kohde, jonka olisi pitänyt nöyrtyä. Vapautta päättää omista asioista ei ollut.

– Olin henkisesti aika huonossa kunnossa. En osannut suomea kunnolla tai tiennyt, mistä saisin apua.

Eva oli kuitenkin innoissaan suomalaisista ystävistään. Heidän kanssaan oli hetken huoleton olo.

– Välillä uskoin vahvasti, että olen kaiken ongelman alku, minusta ei ole mihinkään ja aiheutan vain perheelle ongelmia.

Pahimpina hetkinä hän ajatteli itsemurhan olevan ainoa pakokeino.

Lopulta Eva rohkaistui kysymään opettajaltaan ammattikoulussa, mitä suomalainen nainen tekee, kun kokee väkivaltaa. Opettaja neuvoi Evaa ottamaan yhteyttä turvakotiin ja Monika-Naisiin. Turvakodista Eva sai tarkat ohjeet siitä, miten pako parhaiten onnistuisi.

Ja niin eräänä päivänä Eva ei palannut koristreeneistä kotiin.

Pahasti hukassa

Eva vietti muutamia kuukausia turvakodissa, kunnes sai oman opiskelija-asunnon. Perheensä yhteydenottoyrityksiin Eva ei vastannut.

– Kun olin itsekseni, kukaan ei määritellyt minua, tai sanonut, miten pitää istua tai puhua. Syyllistin itseäni silti tosi paljon.

Yksinäisyyden tunne voimistui entisestään. Yhteisölliseen elämään tottuneen Evan oli hyvin vaikea olla yhtäkkiä täysin itsenäinen ja seistä omilla jaloilla. Öisin hän näki painajaisia.

Eva päätti alkaa täyttää vapaa-aikaa urheilulla, opiskelulla ja lukemisella.

– En jaksanut nähdä kavereita ja sulkeuduin kokonaan omiin maailmoihini. Olin pahasti hukassa ja tunsin voimakasta pelkoa tulevaisuutta kohtaan. Joka aamu, kun heräsin, seisoin peilin edessä ja sanoin itselleni ääneen, että ”hoida tää päivä kuin taistelija”.

Pikkuhiljaa lapsuuden ajan tavoitteet kirkastuivat uudestaan. Eva päätti lähteä ammattikoulun jälkeen opiskelemaan terveydenhoitajaksi.

Ajan myötä Eva oppi paremmin suomea ja löysi uusia ystäviä. Pikku hiljaa yksin oleminen ei enää pelottanut.

Ilmiö, johon ei uskalleta puuttua

Suomessa on tänä vuonna puhuttu paljon niin sanotusta kunniaväkivallasta. Termillä tarkoitetaan henkistä tai fyysistä väkivaltaa, joka kohdistuu uhriin, jonka ajatellaan uhkaavan perheen tai suvun kunniaa omalla, sukupuolen ja seksuaalisuuden normeja ”rikkovalla” käytöksellään.

Evan mielestä keskustelu kunniaväkivallasta on vasta alkumetreillä.

– Usein uhrin tilannetta ei osata edes tunnistaa. Kukaan ei oikein tiedä, miten laaja kunniaväkivalta ilmiönä on, sillä sitä ei ole tutkittu kunnolla.

– Olen helpottunut, että tämä yhteiskunnallinen ja vakava ongelma on päässyt julkiseen keskusteluun. Toisaalta olen jännittänyt sitä, että mitä jos tästä ei seuraakaan mitään.

Eva toivoo, että etenkin poliitikot puuttuisivat ilmiöön pontevammin.

”Kun Maria Ohisaloa kutsuttiin jääprinsessaksi, ihmiset repivät pelihousunsa. Tai me puhutaan jostain sukupuolineutraaleista vessoista. Mutta kun kyse on kunniaväkivallasta, jopa monet feministit ovat hiljaa”, Eva on sanonut Helsingin Sanomissa.

Sillä hän tarkoittaa, että feministeinä ja vähemmistöjen puolustajina profiloituneiden poliitikkojen pitäisi nousta kärkevämmin puolustamaan maahanmuuttajanaisten ihmisoikeuksia.

– Jotkut poliitikot eivät uskalla puhua, koska he eivät tiedä aiheesta tai koska he pelkäävät, että heitä pidettäisiin rasisteina. Poliitikon velvollisuus on perehtyä ja puolustaa kaikkien ihmisoikeuksia. Tällaisen ilmiön tuomitsemisessa ei ole mitään väärää, eikä se tee kenestäkään rasistia.

 Tiedän, että tällä hetkellä tässä maassa useat tytöt ja naiset painivat samojen ongelmien kanssa, joita minulla oli 10 vuotta sitten.

Eva on mukana politiikassa muun muassa Vihreissä naisissa ja oli ehdolla viime eduskuntavaaleissa. Hän on nostanut asiaa esiin myös somessa ja luottamustoimessaan Vantaan sosiaali- ja terveyslautakunnassa. Hän käy myös puhumassa asiasta muiden muassa terveydenhuollon ammattilaisille.

– Minulta on kysytty tosi paljon, miksi jankkaan tästä aiheesta. Tiedän, että tällä hetkellä tässä maassa useat tytöt ja naiset painivat samojen ongelmien kanssa, joita minulla oli 10 vuotta sitten.

– Kun perhe tulee Suomeen, heille pitää kertoa, että täällä nainen ja mies ovat tasa-arvoisia, ja että tällaista ilmiötä ei hyväksytä. Tuntuu, että suomalaiset ajattelevat, että tällainen afgaanikulttuuri on ja näin on vain annettava toimia.

Eva kertoo tuntevansa paljon ikäisiään naisia, jotka elävät Suomessa pakkoavioliitossa, käyttävät pakosta huivia tai eivät voi mennä töihin.

– Nuoremmat tytöt eivät saa uida, osallistua kaikkiin koulun tapahtumiin tai hengailla poikien kanssa. Seurustelu tai baarissakäynti on usein kiellettyä. Ja jos joku ei halua kuulua yhteisönsä uskontoon, häneen voi kohdistua rajoittamista ja väkivaltaa.

– Kun suomalainen hakkaa vaimoaan, se tapahtuu yleensä piilossa. Jos lähipiiri saa kuulla siitä, kukaan ei taputa miestä selkään, että oletpa tehnyt kunniallista työtä. Meillä on päinvastoin. Kunniaväkivaltaa tekee koko perhe, suku, koko tuttavapiiri.

Tavallinen elämä on täydellistä

Eva on työskennellyt neljä vuotta terveydenhoitajana vastaanottokeskuksessa. Työ on antoisaa, mutta henkisesti välillä todella raskasta.

– Vastaanottokeskuksen työntekijät kohtaavat usein läheltä piti -tilanteita. Olen kokenut verbaalista uhkailua ja nähnyt paljon psyykkisesti huonosti voivia ihmisiä. Vaikka olen ammattilainen, olen myös tavallinen ihminen, jota jotkin ihmiskohtalot järkyttävät todella paljon. Näen työssäni kidutusarpia, kuulen joukkoraiskauksista ja naisten silpomisesta.

Työn ohella Eva opiskelee avoimessa yliopistossa hallintotieteitä ja aikoo myöhemmin yliopistoon. Tulevaisuudessa hän haluaisi ostaa itselleen mökin ja tehdä lisää rakastamiaan vaellusreissuja Lapissa ja Norjassa. Haaveita naimisiinmenosta tai lapsista Evalla ei ole.

– Minulla on ongelmia avioliiton konservatiivisten periaatteiden kanssa. En ihan sisäistä, miksi joku menee naimisiin, mutta ei minua haittaakaan, jos joku haluaa niin tehdä. Perheen perustamisesta en haaveile.

Menneisyyttään Eva käsittelee monin tavoin vieläkin. Yhteydet omaan perheeseen ovat vähäiset.

Suurimman unelmansa hän on saavuttanut.

– Minulla on tosi tavallinen elämä. Keskivertosuomalaiselle nuorelle naiselle se on itsestään selvää. Minulle tämä on unelmaelämää. Olen täysin vapaa tekemään mitä haluan.

Juttu on julkaistu alunperin Me Naisten sivuilla joulukuussa 2019.

Eva Tawasoli

30-vuotias terveydenhoitaja ja ihmisoikeus­aktivisti.

Syntynyt Afganistanissa, kasvanut Iranissa.

Asuu Vantaalla. Seurustelee.

Luetuimmat

Tuoreimmat Me Naiset