”On ahdistavaa, kun lapset saavat krääsää” – Laura Gustafsson tietää, miten ristiriitainen suhde tavaraan meistä monella on - Ihmiset & suhteet - Ilta-Sanomat

”On ahdistavaa, kun lapset saavat krääsää” – Laura Gustafsson tietää, miten ristiriitainen suhde tavaraan meistä monella on

Kirjailija Laura Gustafsson on tuntenut aina olevansa juuria vailla. Monien muuttojen jälkeen hän on ymmärtänyt, että juurettomuus ei parane haalimalla tavaraa vaan kuopimalla maata.

”Kodin fiilis tulee lopulta ihmisistä ja siitä, että siellä pystyy rentoutumaan”, Laura Gustafsson sanoo.­

20.9. 10:30

Laura Gustafsson tarjoaa kahvia terassillaan Helsingin Laajasalossa ja sadattelee, miten epäkäytännöllinen pressopannu on. Kannu on kahvittelun jälkeen vaikea puhdistaa, ja itse juomaan jää aina puruja joukkoon. Se parempi, sellainen aivan tavallinen kahvinkeitin, jäi muutossa kirjailijan vanhaan asuntoon.

Oikeastaan kahvipannusta purnaaminen huvittaa Lauraa. Ongelma on mitätön ja banaali, jos sitä edes ongelmaksi voi kutsua. Mutta juuri tällaiset materian ympärille kiteytyvät kysymykset värittävät arkea hyvinvoinnin keskellä.

Tarvitsemme valtavasti erilaisia esineitä, sillä olemme tottuneet elämään tavaran maailmassa. Niinpä ostamme, järjestelemme ja konmaritamme niitä jatkuvasti. Tuskailemme sotkua ja haaveilemme silti uusista tavaroista. Kysymme itseltämme, pirskahteleeko jokin esine vielä vai onko sen aika mennä. Samaan aikaan suhteemme elävään luontoon on usein hakusessa ja luulemme olevamme lajeista ylivertaisin.

Lauran mielestä meidän tulisi keskittyä aivan muuhun kuin esineiden kuulostelemiseen. Ihmisen ja muun elollisen maailman suhde on ollut vuosia punainen lanka Lauran teksteissä.

– Tavarahan on ihanaa ja tuottaa valtavasti mielihyvää. Välillä taas kaiken kaman näkee pelkkänä sieluttomana roskana, joka pitäisi vain heittää pois. Siivosin joulun alla kaikki legot, ja se on ihan Sisyfoksen hommaa.

– Elämä on tosi paljon tällaista elottoman materian kanssa diilaamista, ihmeellistä neuvottelua, sen sijaan että se olisi sitä muun elollisen kanssa. On masentavaa, miten suuri osa ympäröivästä maailmasta jää meiltä pimentoon, kun katsomme vain itse kyhäämäämme materiaa, Laura sanoo.

– On myös etuoikeutettua pystyä heittämään kamaa pois, sehän tarkoittaa sitä, että kykenee tarpeen tullen hankkimaan vastaavaa tilalle.

Uuteen kotiin

Viime vuosina Laurakin on konkreettisesti puljannut paljon materian kanssa – käynyt läpi omaisuuttaan, luopunut vanhasta ja hankkinut jotakin uutta.

Reilu vuosi sitten hän muutti Helsingin Kalliosta uuden kumppaninsa, toimittaja Jari Tammisen luo Laajasaloon. Muutossa Laura karsi kasapäin vaatteita ja kirjoja. Suuri osa huonekaluista, verhoista ja astioista jäi vanhaan kotiin vuokralaiselle.

1970-luvun rivitalossa asuvat joka toinen viikko myös molempien lapset, Lauran tytär ja Jarin kaksi poikaa.

Yhteenmuuton ajoituksen saneli oikeastaan kissa. Joitakin kertoja Laura kuljetti pyörälaatikossa vanhaa kissaherraa, rotukolli Dalia kotien väliä, mutta ei sellainen ole oikeaa kissanelämää.

– Tuntuu hyvältä, että hän saa nyt olla vain täällä, Laura sanoo.

Uusperheen arkea helpottaa, että sekä Jarin lasten äiti että Lauran lapsen isä asuvat samassa kaupunginosassa.

Laura hoitaa välillä myös ex-puolisonsa uudesta liitosta syntynyttä lasta. Perheet viettivät myös vappua yhdessä.

– Nuo lapset ovat niin hienoja tyyppejä. On ollut mahtavaa nähdä, miten hienosti he ovat laumautuneet. Tietysti ristiriitoja on, kuten biologisilla sisaruksillakin, mutta se vain kertoo yhteydestä.

Kolmen lapsen perheessä riittää legoja. Niiden järjestämisen suhteen Laura on luovuttanut.­

Aina liikkeessä

Varsinkin viime aikoina Laura on pohtinut paljon kodin käsitettä.

– Lapsena ja teininä olisin aina halunnut olla muualla. Se oma oleminen oli jotenkin katkonaista, kun sitä halusi aina johonkin pois. En ole myöhemminkään oikein asettunut paikkoihin ja olen muuttanut tosi paljon. Isä osti aikoinaan pakun, jotta hänen olisi helpompi hoitaa muuttojani.

Laura sanoo miettineensä paljon sitä, mikä kodin ylipäätään tekee. Hän kertoo poteneensa aina jonkinlaista juurettomuutta.

– Luulen, että juurettomuus on aika tyypillinen ongelma tässä kulttuurissa eläville. Ollaan tosi paljon omassa itsessä ja ehkä kurotellaan tulevaisuuteen, mutta ei haluta tai osata katsoa taaksepäin. Tunnen itsekin tosi hatarasti isovanhempieni ja heidän vanhempiensa taustoja.

 ”On ­etuoikeutettua pystyä ­heittämään kamaa pois.”

Entä voiko juuria kasvattaa, jos kokee, että niitä ei oikein ole?

– Uskon, että juurtumista ei saavuta tavaralla ja omistamisella, vaikka moni sitä yrittää, vaan kehittämällä suhdettaan maahan.

Samalla suhde tavaraan on ristiriitainen. Se tuottaa myös iloa.

– Tuntuisi teennäiseltä sanoa, että minulle kodin tekevät vain siellä olevat ihmiset ja muut elolliset, kun samalla voi olla kovin kiintynyt johonkin tiettyyn kahvikuppiin tai siihen, että jääkaapin ovessa lukee post it -lapulla ”I choose to be happy”. Tämän pohdiskelu tuntuu myös tosi etuoikeutetulta maailmassa, jossa niin monilla ei ole minkäänlaista asuntoa ja turvaa.

Kädet multaan

Laura ja Jari ovat tunteneet toisensa pitkään. Heillä on sama kirjankustantaja ja yhteinen kiinnostus etenkin eläinten oikeuksiin ja kansalaisaktivismiin.

Kun lapset joka toinen viikko ovat toisten vanhempiensa luona, pari ei oitis syöksy nauttimaan kaupunkiin, vaan upottaa kädet syvälle multaan. Eräänä sunnuntaina he pyöräilivät luomuosuuskunnan pellolle Tuusulaan, kitkivät kuusi tuntia ja pyöräilivät takaisin. Kesällä Laura ja Jari viettivät viikon eläinten turvakoti Saparomäessä hoitamassa sikaa, kahta lammasta ja neljää kanaa, kun turvakodin omistajat lomailivat.

– Elämämme hyvinvoinnin keskellä ei tule kestämään, sillä syömme elämän edellytyksiä tulevaisuudelta, Laura sanoo.

– Olemme kasvaneet elämäntapaan, jossa kaikki on helposti saavutettavissa. Tuntuu kauhistuttavalta, jos se otettaisiinkin yhtäkkiä pois.

Tätä kysymystä käy läpi myös Lauran tuore romaani Rehab.

– Kirjassa pohdin, voisiko toisenlaista elämää ja olemista oppia rakastamaan. Onko elämän pakko olla niin energiaintensiivistä ja yksilökeskeistä? Kirjan nimi tulee siitä, että meidän tulisi kuntoutua sekä addiktiosta öljyyn, joka yhteiskuntaamme pyörittää, että tavastamme mieltää itsemme erilliseksi ja muusta luomakunnasta riippumattomaksi.

– Nyt mietitään, riittävätkö hengityssuojat, vaikka pitäisi miettiä myös, miten organisoidaan ruuantuotanto niin, että tällaista ei enää tapahdu. On masentavaa seurata, ettei tästä ehkä opita mitään.

 ”Lapsen kautta on myös pakko kohdata itsensä.”

Äitiys mullisti

Myös vuonna 2016 Laura asui Laajasalossa, mutta silloin tunnelma oli aivan toinen. Hän oli juuri saanut valmiiksi Korpisoturi-romaanin, teki massiivista installaatiota kuvataiteilija Terike Haapojan kanssa ja oli juuri eronnut pienen lapsen äiti. Työroolin ja vanhemmuuden yhteensovittaminen oli välillä hankalaa. Ilmassa oli uupumusta ja masennusta.

– Lapsen saaminen oli minulle mullistava kokemus, mutta ehkä eri tavalla kuin yleensä ajatellaan. Ensi kertaa jouduin todella ottamaan suhteen toiseen ihmiseen, josta ei pääsekään eroon, vaikka alkaisi ahdistaa. Lapsi heijastaa ja voimistaa omat epävarmuudet ja tunnereaktiot kuin valtava Marshallin vahvistin, Laura kuvaa.

– Lapsi on tietysti oma henkilönsä, irrallinen minusta, mutta hänen kauttaan on myös pakko kohdata itsensä. Lapselle ei voi esittää mitään. Se on lapsessa parasta ja kamalinta. Ehkä lapseni on opettanut minulle myös, että voin tulla hyväksytyksi juuri niin epätäydellisenä kuin olen. Olen oppinut anteeksiantamista ja -saamista, sitä, että on mahdollista tuntea täysin ristiriitaisia tunteita samanaikaisesti.

Myös omaa suhdetta työhön on pitänyt pohtia eri tavalla vuosien myötä ja sen jälkeen, kun omasta ajasta kilpailee myös toinen ihminen.

– Yritän yhä löytää tasapainoa siinä, miten paljon töitä suostun tekemään. Onko pakko tehdä niin hirveällä tahdilla asioita, mikä pelko siinä takana on? Kenen pelkään minut unohtavan?

Laajasalossa Laura asuu jo neljättä kertaa.

– Jari on täältä kotoisin ja osti aikoinaan exänsä kanssa tämän talon. Tämä koti on pitkälti heidän laittamansa. Olen siitä tosi kiitollinen, koska en ole mikään sisustajaihminen.

Kodissa on paljon taidetta. Laura on tuonut taloon kasveja, sillä ympärillä pitää aina olla jotakin elollista. Mikä parasta, talossa on myös iso piha, jossa perhe viljelee kaikenlaista.

– Olen hyötyviljelijä asenteella kukat helvettiin, perunat tilalle.

Tontilla kasvaa myös muun muassa härkäpapuja ja tomaatteja, takapihalla on omenapuita ja marjapensaita.

Kuten moni muukin, myös Laura hoiti pandemia-ahdistusta pihassa.

– Oli tosi rohkaisevaa, miten korona innosti ihmisiä kuopimiseen ja muuhun lajityypillisempään käyttäytymiseen. Minullakin on leipäjuuri, rupesin tekemään kombuchaa ja hommasin bokashi-kompostorin.

Kun kasvattaa uutta elämää, kysymys tulevien sukupolvien elinoloista tulee uudella tavalla iholle.

– On ahdistavaa, kun lapset saavat niin paljon kaikkea krääsää ja tavaraa. Hehän rakastavat sitä, mutta samalla otamme heidän nimissään velkaa, jota ei ole ajatuskaan maksaa takaisin. Olen miettinyt, miten voimme valmistaa lapsia siihen, mitä he tottuvat pitämään normaalina.

Vaikka se kuulostaa Laurasta vähän kornilta, Laajasaloon ovat kasvaneet juuret, ja sieltä on löytynyt uudenlainen rauha.

– Kodin fiilis tulee lopulta ihmisistä ja siitä, että siellä pystyy rentoutumaan. Juurtumiseeni on vaikuttanut paljon se, että olen kaivellut tätä maata ja opiskellut, miten tässä voi elää. Ei tämä omavaraistalous ole, ei lähelläkään, mutta elämän perusasioiden opiskelu kiehtoo.

Laura ­Gustafsson

  • 37-vuotias kirjailija ja dramaturgi.

  • Valmistunut Teatterikorkeakoulusta.

  • Kotoisin Mäntsälästä. Asuu Helsingissä puolisonsa Jari Tammisen ja lasten kanssa.

  • Uusi romaani Rehab (Into) on juuri ilmestynyt.

  • Näyttely Museum of Becoming yhdessä Terike Haapojan kanssa Helsingin taidemuseo Hamissa 17.1.2021 saakka.

Luetuimmat

Tuoreimmat Me Naiset