Helsinkiläinen Anna Sukava, 40, arvasi nelisen vuotta sitten olevansa raskaana jo ennen kuin testin ruutuun piirtyi vahva viiva.
– Kehoni kertoi, että olen raskaana. Tiesin sen, mutta varsinaisen testin tein vasta kun kuukautiset jäivät tulematta, Anna muistelee.
Tilanne tulevan lapsen isän kanssa oli kaikkea muuta kuin selkeä. Mies oli ollut Annan läheinen ystävä jo kymmenen vuoden ajan. Anna oli tutustunut alkujaan hollantilaiseen mieheen Sveitsissä. Anna työskenteli tuolloin Sveitsissä sommelierina. Kiinnostus viineihin ja samppanjaan oli yhdistänyt.
Kun miehen pitkä seurustelusuhde oli päättynyt, hän oli tullut Suomeen Annaa moikkaamaan. Tunteet olivat hetkellisesti syventyneet ystävyydestä joksikin muuksi. Loman loputtua mies oli palannut työkuvioihinsa Sveitsiin.
Ja nyt pitäisi käsitellä tämä uutinen – yhteinen lapsi. Anna tiesi, ettei mies haaveillut isyydestä tai perheestä.
Annan puolesta uusi elämä oli silti tervetullut. Hän oli halunnut äidiksi lapsesta saakka, ja mitä enemmän ikää oli karttunut, sen enemmän mahdollinen lapsettomuus oli alkanut pelottaa. Seurustelusuhteita Annalla oli ollut, mutta ne olivat aina päättyneet syystä tai toisesta ennen kuin mahdollinen perheen perustaminen oli tullut ajankohtaiseksi.
– Pohdin viikon verran, miten kertoisin tulevalle isälle lapsesta.
Yksinäinen odotus
Ennen kuin Anna ehti soittaa miehelle, tapahtui kuitenkin jotakin yllättävää.
– Hän laittoi minulle hämmentyneen viestin. Hänen ex-tyttöystävänsä oli raskaana – jo neljännellä kuulla. Odotus oli saanut alkunsa jo ennen heidän eroaan, eikä äiti ollut aluksi ymmärtänyt tilaansa. Kun se oli selvinnyt, mies oli lupautunut olemaan hänelle kaikessa tukena, Anna kertoo.
Anna lamaantui niin, ettei saanut muutamaan viikkoon kerrotuksi omaa uutistaan.
– Kaipasin tukea, mutta häpesin omaa tilannettani. Olin aina toivonut lapselleni ehjää perhettä – nyt se haave karkasi kauas.
Kun Anna viimein, pari viikkoa myöhemmin, sai ilmoitettua uutisensa, mies suorastaan mykistyi puhelimen toisessa päässä. Asetelma oli kaikille vaikea, mutta raskaus eteni ongelmitta.
– Odotus oli elämäni yksinäisintä aikaa. Mitä tahansa siitä ystävämiehelle kerroinkin, sain aina kuulla, että hänen exänsä oli läpikäynyt saman vaiheen jo aiemmin. Koin oman raskauteni olevan kuin varjo tästä toisesta odotuksesta ja surin syntymättömän lapseni puolesta, Anna kertoo.
Mies tuli kuitenkin Suomeen pariksi viikoksi lasketun ajan tiimoilla, oli Annan tukena vaikeassa synnytyksessä ja ensimmäisinä hormonihuuruisina päivinä sairaalassa. Vauvanhoito sujui tältä luontevasti, olihan Sveitsissä syntynyt esikoinen vain jokusen kuukauden Annan lasta vanhempi.
– Jonkinlainen henkinen muuri oli noussut välillemme. Mies ei edes halannut minua synnytyksen päätteeksi. Vanha, rento ystävyytemme tuntui kaikonneen.
Etäisyys sai selityksensä loppukesästä, kun tuore isä tuli Suomeen juhlimaan pienen tyttärensä nimiäisiä.
– Mies sai vihdoin kakistettua, että hän oli tavannut uuden naisen, jonka kanssa suhde oli muuttumassa vakavaksi. Hänkin kuulemma tarvitsi jonkun itselleen.
Anna oli yllättynyt ja loukkaantunut siitä, ettei mies ollut aiemmin kertonut hänelle totuutta. Rehellisyys ja luottamus karisivat.
– Viimeistään tässä vaiheessa tajusin, että elämäni oli alkanut äkkiä muistuttaa saippuasarjan käänteitä. Sain perheen, mutta menetin ystävän.
Oma pieni perhe
Annan tytär täyttää pian kolme vuotta. Äidistä ja lapsesta on muotoutunut oma tiivis yksikkönsä, pieni perhe. Tukea Anna saa neuvolasta, äidiltään ja ihanilta ystäviltään. Hän määrittelee itse itsensä sanalla sinkkuäiti. Sveitsiin yhteyttä pidetään harvakseltaan.
– Olen tajunnut, että vanhemmuudessa voin laskea vain itseni varaan. Lapsen isän pitää ajan myötä itse päättää, millaisen suhteen hän tahtoo tyttäreensä luoda.
– En ole mitenkään estänyt heidän yhteydenpitoaan, mutta en myöskään aio pystyttää mitään kulisseja tämän asian suhteen, esittää että asiat ovat paremmin kuin ne ovat, Anna sanoo.
– Nyt tilanne on se, että jo maantieteellisistä syistä ensin syntynyt lapsi on isälleen läheisempi. He näkevät säännöllisesti, on yhteinen kieli ja kulttuuri. Minun lapseni on jäänyt vähän niin kuin toiselle sijalle.
Vuosi sitten Anna piipahti tyttärineen Sveitsissä. Matka oli mukava. Puolisisarukset saivat tavata toisensa, ja Anna sai huomata, että tytöissä oli paljon samoja piirteitä.
– Tilanne on nyt tällainen, mutta haluan uskoa, ettei se tule olemaan sitä ikuisesti. Kaikesta sotkusta huolimatta tyttäreni on parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut.
Lähteenä käytetty kirjaa Äitiyden Jälki – Tarinoita syntymästä (Cozy Publishing). Juttu on julkaistu alun perin Me Naisten sivuilla huhtikuussa 2020.
