Kimmo Oksasen isä pakeni ulosottomiehiä ja katosi välillä myös perheeltään – hylkäämisen pelko näkyy pojan ihmissuhteissa vielä kuusikymppisenäkin

Kimmo Oksasen huoleton lapsuus päättyi isän firman konkurssiin ja perheen hajoamiseen. – Elämänhallintani on ollut hakusessa koko ikäni. Pelkään tulevaa ja sitä, että käy huonosti.

Kimmo Oksanen on kirjoittanut koko elämänsä, mutta omasta elämästään vasta vähän aikaa. ”Nyt jokin tulppa on avautunut. Ajattelin pitää sitä auki.”

13.9.2020 13:30

Sinä päivänä meni kaikki. Isän firma veteli viimeisiään. Apulantaa ja soraa ei enää tilattu samaan malliin, eivätkä uudet kuorma-autot koskaan päässeet ajoon. Saksasta ostettu Mersu ei edes ehtinyt tien päälle, ennen kuin yrityksen taru jo päättyi konkurssiin. Siihen päivään loppui myös Kimmo Oksasen onnellinen lapsuus.

Kuusivuotias poika saattoi vain katsoa vierestä, kun autot, huonekalut, tekstiilit, astiat – koko koti Sysmässä pala palalta pakkohuutokaupassa myytiin ja kannettiin tai ajettiin pois. Pojan mieleen on jäänyt, miten kalpealta isä silloin näytti. Äiti vain itki.

Konkurssin jälkeen Oksasen perhe hajosi, myös konkreettisesti. Siskot jäivät asumaan Sysmään ja jatkamaan koulua. Kimmo, kaksi isoveljeä sekä isä ja äiti muuttivat vuokralle Heinolaan. Rahat olivat loppu, ja velkojat halusivat koko ajan lisää. Häädöistä ja jatkuvista muutoista tuli arkea.

– Isän ja äidin elämä meni konkurssin jälkeen päin persettä. He jäivät loppuelämäkseen velkavankeuteen. Se oli katastrofi koko perheelle. Olen miettinyt paljon ­sitä, miten se tarttui minuun ja miten se jatkaa kulkuaan kahteen tyttäreeni, Kimmo, 60, sanoo.

Toimittajana tunnettu kirjoittaja pohtii menneisyyden taakkaa tuoreessa ja omakohtaisessa kirjassaan Isän varjo. Se on aikuisen miehen tilinteko ristiriitaisesta isäsuhteesta, yritys ymmärtää ja irtautua. Se on myös hyvin henkilökohtainen tarina, jollaisia Suomessa on kuitenkin lukuisia.

Lapsuus oli purettava ja koottava

Kirjaa tehdessään Kimmo muisteli kuukausien ajan isää ja äitiä, purki ja rakensi, välillä itki ja ryyppäsi. Joskus muistot herättivät keskellä yötä, ja sanat alkoivat juosta päässä. Silloin piti asettua koneelle ja ”laittaa tulostus päälle”. Kuten unet, myös sanat katoavat, jos niitä ei heti kirjoita ylös.

– Ilmeisesti se trauma on vielä sisällä, eikä varmaan koskaan poistukaan. Halusin lähteä selvittämään sitä, käsitellä isääni, äitiäni ja itseäni. Halusin purkaa ja koota, niin paljon kuin pystyin.

Sitä varten piti palata perustuksille myös konkreettisesti. Kimmo kirjoitti kirjaansa isovanhempiensa kotitalossa, mummilassa. Hän lunasti vuonna 2004 perikunnalta itselleen vaarinsa rakentaman ”mummonmökin ja pitsihuvilan risteytyksen”, joka sijaitsee Päijät-Hämeen Sysmässä, Valittulan kylässä. Pakkohuutokaupassa menetettyyn lapsuudenkotiin ei voi enää palata, mutta mummilassa isovanhempien huonekaluja ja tavaroita on vielä vanhoilla paikoillaan.

 Jumaloin ja kunnioitin isääni yli kaiken.”

Isä, joka katosi Helsinkiin

Konkurssin jälkeen Kimmon isä lähti Helsinkiin bussikuskiksi. Hän yöpyi maalta tulleille työläisille tarkoitetuissa majoissa ja kämpissä. Poika pääsi usein ajoreissuille mukaan. Helsinki oli maalaispojan silmissä valtavan kiehtova. Parasta oli, kun isä vei limonaatille. Vaikka meno karskeilla duunarikämpillä ei aina sopinut pikkupojille, isään saattoi luottaa.

– Isä otti minut mukaan varmaan syyllisyydentunnosta. Ehkä hän kaipasi minua. Hän varmaan myös huomasi, miten nautin siitä. Olimme silloin vähän niin kuin kavereita. Enää en käsitä, miten jaksoin silloin istua kahdeksankin tuntia linja-autossa.

– Jumaloin ja kunnioitin isää yli kaiken. Sisarukseni syntyivät viiden vuoden sisään, ja isä oli koko ajan ajossa. Minä olin iltatähti. Isä kohteli minua tosi ystävällisesti ja rakastavasti. Mutta se, miten se kohteli äitiä, meni päin helvettiä.

Vaikka isä ei ollut lukenut mies, hän oli verbaalisesti lahjakas ja älykäs. Hän oli myös karismaattinen, ja se huomattiin. Helsingissä hänen ei tarvinnut aina yöpyä kuskien karuissa majapaikoissa. Kerran isä vei Kimmonkin tapaamaan naisystäväänsä. Lapsen oli mahdoton ymmärtää, mihin naista tarvittiin, kun äiti odotti kotona.

– Isä pakeni ja katosi Helsinkiin. Suurin syy oli varmaan se, että hän pakeni ulosottomiehiä, mutta se tarkoitti sitä, että mekään emme tavoittaneet häntä. Äidillä tai meillä sisaruksilla ei ollut mitään hajua siitä, mitä isä Helsingissä puuhasi.

Syynä oli aina ”huono tuuri”

Lapsuuden tapahtumat näkyvät Kimmon mukaan yhä ainakin siinä, miten huono hänestä on tullut rahan kanssa.

– Minulla ei ole koskaan ollut taloudellista suunnitelmallisuutta. Rahankäyttöni on täysin vailla älyä, sellaista kädestä suuhun elämistä. En uskalla ottaa lainaa tai osaa suunnitella. Ainoa järkevä teko taloushistoriassani oli mummilan lunastaminen. Lapsuudenkodin menetys on syöpynyt mieleen. Ajattelen, että jos johonkin investoi, niin kohta se otetaan pois ja sitten menee vielä enemmän.

– Elämänhallintani on muutenkin ollut hakusessa koko lapsuuden, nuoruuden ja aikuisiän. En osaa suunnitella tulevaisuutta, vaan pelkään tulevaa ja sitä, että käy huonosti.

 Ajattelen, että jos johonkin investoi, niin kohta se otetaan pois.”

Kirjassaan Kimmo pohtii, kuinka paljon luonteenpiirteet vaikuttavat siihen, miten onnettomuuksiin suhtaudumme. Mikä kaikki edes on omissa käsissä? Mitä tarvitaan, että uskaltaa silti toivoa ja unelmoida? Entä voiko kielteisyydestä vapautua?

– Isässä otti aivoon se, ettei hän koskaan tunnustanut sitä, että hänessä olisi ollut vikaa, että hän olisi tehnyt tyhmiä valintoja. Hän vain syytti kohtaloaan ja sanoi, että hänellä oli aina vain ollut niin huono tuuri.

Jos jatkuvasti syyttää muita, naapuria tai Jumalaa, ei koskaan tarvitse ottaa vastuuta itse. Juuri tässä Kimmo haluaa isästään erottautua.

– Kannattaisi pysyä erossa katkeruudesta ja uhriutumisesta. Silti teen sitä itsekin koko ajan. Siksi kysyn kirjassa myös itseltäni, että mitä helvettiä Kimmo, ota nyt itseäsi niskasta kiinni.

–  On paljon helpompaa heittää vastuu tekemisistään itsensä ulkopuolelle, kuin olla optimisti ja ottaa vastuu itsestä. On helppoa riutua, olla marttyyri ja pessimisti.

Taito riidellä jäi oppimatta

Lapsena tai nuorena Kimmo ei juuri haastanut isää ja hänen valintojaan. Hän oli kiltti ja vähän yksinäinen lapsi, joka vaikeni ja myötäili eikä kapinoinut edes murrosiässä.

– En ole koskaan noussut oikein ketään vastaan. En ole osannut sitä, olen täysin kädetön puolustamaan itseäni. Isän vaatiminen tilille olisi ollut itsepuolustusta. Samanlainen käytös liittyy myös myöhempiin ihmissuhteisiini. En osaa puolustautua, hyökätä tai riidellä tasavertaisesti muiden kanssa.

Lapsena Kimmo pärjäsi jalkapallossa ja oli taidokas piirtämään, maalaamaan ja kirjoittamaan. Hän oli yksinäinen mutta monessa hyvä. Kodin tunnelma kuitenkin ahdisti.

– Pakenin todellisuutta johonkin kauniimpaan ja viisaampaan. Teininä aloin lukea Nietzscheä, Kahlil Gibrania ja joitakin mystikkoja. En ollut se nuori, joka 15-vuotiaana sanoo vanhemmilleen suorat sanat, paiskaa oven kiinni ja lähtee Helsinkiin.

– Siihen liittyy varmaan menettämisen pelko. Jos sanot vastaan jollekulle, se häipyy. Olin kuusivuotias, kun isä lähti. Pelkäsin varmaan lapsena, että jos sanon sille jotain ikävää, se lähtee taas. Olen jollain tavalla toistanut sitä äidin roolia.

”Kirjasta ja perheeni tarinasta tuli yhtäkkiä ajankohtainen. Koronan takia on pelättävissä, että monet perheet joutuvat pian kokemaan saman kuin meidän perhe.”

Rakkauttakin oli

Kimmon vanhemmat eivät koskaan virallisesti eronneet. Äidin lapsuudenkodistaan perimä kristillinen arvomaailma ja elämänasenne pitivät äidin uskollisena kumppanilleen loppuun asti.

– Äiti oli uskollisuuden perikuva. Jokin nuoruudenrakkaus Lapista hänelle soitteli, mutta äiti varmaan rakasti ja kaipasi isää loppuun asti. Hän murehti, sai monta vatsahaavaa ja lopulta aivoverenvuodon. Isänkin elämää olisi helpottanut, jos hän olisi saanut olla rauhassa Helsingissä.

– Isän ja äidin suhde on ollut varmaan valtavaa rakkautta silloin aluksi, mutta kun firma loppui, se jotenkin tyrmäsi molemmat ja vallalle pääsi myrkyllinen katkeruus. He eivät pystyneet sitä enää korjaamaan. Isä elätti meitä velvollisuudentunnosta. Äidillä ei ollut työtä tai ammattia, vaan pelkkä kansaneläke. Joskus äiti hoiti joidenkin perheiden lapsia pienellä palkalla.

Aikuisiällä Kimmon välit isään olivat kuitenkin hyvät, jopa sydämelliset. Isä auttoi konkreettisissa asioissa. Kun Kimmo opiskeli Helsingissä ja nuoren perheen rahat loppuivat, isä toi välillä ruokaa ja osti heille autonkin.

– Rakkaus oli varmaan molemminpuolista periaatteellisella tasolla. Mutta me ei ikinä puhuttu mistään älyllisistä asioista tai tunteista. Isä oli käynyt kansakoulun eikä lukenut kuin sotakirjoja, minä opiskelin estetiikkaa, filosofiaa sekä kirjallisuus- ja teatteritieteitä. Mitäs yhteistä meillä olisi ollut mistä keskustella?

Kimmo ei oikein osannut olla isälle vihainen, mutta murheellisuus on tarttunut kiinni niin tiukkaan, että siitä tuskin pääsee ikinä irti. Hän on sairastanut myös masennusta.

– Äidin suru ja alakulo imeytyivät minuun jotenkin salaa. Murhemielisyys on iso osa persoonaani, hän sanoo.

Vaikea isyys

Olisi ollut mahdotonta kirjoittaa vanhemmista näin suoraan, jos he olisivat vielä elossa. Kimmon äiti kuoli vuonna 1989, isä viitisentoista vuotta myöhemmin.

Nyt on täysi vapaus tuntea ja sanoa, mutta ei enää ketään, jolta kysyä. Haudalla on helppo räksyttää, mutta kukaan ei vastaa.

– Tunsin syyllisyyttä siitä, miksi paljastan julkisuuteen tällaisia asioita. Tosiasioiden kirjoittaminen on rankkaa duunia. Kirja on tavallaan ero, ja erot sattuvat.

Mutta kirjassa Kimmo paljastaa myös itsestään asioita, joista ei voi olla vain ylpeä. Kirjoistaan ja työstään toimittajana hän on moneen kertaan palkittu, isän rooli on ollut monimutkaisempi.

Kimmon ensimmäinen liitto päättyi eroon, kun tytär oli viisivuotias. Toisen tyttärensä äidistä Kimmo erosi, kun lapsi oli kouluikäinen.

– Voiko olla, että matemaattinen kaava toistuu tällä tavalla? Ei minulla ole muuta kuin kysymysmerkkejä.

– En ole ollut kauhean läsnäoleva isä. Mutta nykyään välit tyttäriini ovat ihanat. Kyllä he mua rakastavat ja minä heitä. Se on ihan hyvä lähtökohta.

Nykyään Kimmo on jo myös vaari.

Mitä peilistä näkyy?

Autoreissuista isän kanssa Helsinkiin on mieleen jäänyt erityisesti se, kun isä vei pojan katsomaan roskalaatikkoa Viikin bussivarikolla. Isän mukaan se oli asunnottoman äidin ja pojan koti. ”On se helvettiä, ettei yhteiskunta voi näillekään ihmisille asuntoa järjestää”, oli isä sadatellut.

Samankaltainen asenne tuntuu yhä Kimmon työssä toimittajana. Hän on kirjoittanut erityisesti Romanian romanien asemasta ja vaatinut kerjäläisille ja asunnottomille ihmisarvoista kohtelua.

– Solidaarisuus ja empatia syrjäytyneitä kohtaan tulee isältä ja luonnollisestikin meidän perheen kohtalosta. Minun on helppo ymmärtää ja kokea myötätuntoa niitä kohtaan, joilla ei ole myöskään mennyt hyvin.

Katkeruuden hyödyttömyyttä Kimmolle opetti vakava sairastuminen vuonna 2008. Silmän kutinasta alkanut stafylokokkibakteerin ja herpesviruksen aiheuttama hengenvaarallinen infektio hyökkäsi kasvojen kudokseen ja tuhosi niistä valtaosan. Kahdessa viikossa kasvot, terveys ja vanha peilikuva olivat mennyttä.

Kimmo pelastui, kasvot eivät. Lukuisten leikkausten jälkeen hän toivoo, ettei niitä tulisi enää yhtään lisää.

Kirjoittava ihminen selviää kirjoittamalla asiat itsestä ulos. Kimmo kertoi sairastumisesta ja siitä selviämisestä edellisessä romaanissaan Kasvonsa menettänyt mies. Omasta elämästään hän kirjoitti silloin ensi kertaa, mutta läheskään kaikki ei ole vielä sanottu.

– Nyt jokin tulppa on avautunut. Ajattelin pitää sitä auki.

Kimmo Oksanen

  • Tietokirjailija ja toimittaja.

  • Täytti 60 vuotta 1.9.

  • Työskentelee toimittajana Helsingin Sanomissa.

  • Palkittu mm. Suomen Penin sananvapauspalkinnolla, Bonnierin Suuren journalistigaalan Vuoden paras kirja -palkinnolla sekä Valtion tiedonjulkistamispalkinnolla yhdessä Heidi Piiroisen kanssa.

  • Asuu Helsingissä, toinen koti Sysmän Valittulassa. Kaksi tytärtä.

  • Isän varjo (WSOY) on juuri ilmestynyt.

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Tuoreimmat

Luitko jo nämä?